Hevosen hyvä elämä, osa 2

IMG_4915

”Äidillä on kylmä, pue villapaita!”

Tämä klassinen tokaisu ei aina ole lastenkaan kohdalla viisas, mutta me olemme sentään keskenämme samaa lajia. Kun miettii vanhanaikaista hevostenpitoa tulee aika usein mieleen, että ihmiset ajattelemattomuuttaan inhimillistävät hevosia uskoen, että hevoset mieluiten viettäisi aikaansa vertauskuvallisesti torkkupeiton alla sohvalla takkatulen ääressä. Olemme kuitenkin eri lajeja ja hevonen on ominaisuuksiltaan hyvin erilainen kuin ihminen. Millainen eläin hevonen sitten on?

Hevonen on laumaeläin, joka luonnossa elää pienissä perheryhmissä tai poikamieslaumoissa mutta erittäin harvoin yksin. Se on hyvin sosiaalinen eläin, joka on mestari välttelemään konflikteja ja viettää elämänsä vaeltaen useita kymmeniä kilometrejä päivässä. Se laiduntaa jopa 16 tuntia vuorokaudessa syöden sekä ruohoa että esimerkiksi pensaiden oksia, lehtiä ja kaarnaa. Se lähtee synnyinlaumastaan vasta parin vuoden ikäisenä jos silloinkaan. Kun se säikähtää, leikkii tai muuten liikkuu rivakammin, se yleensä pyrähtelee ja pysähtyy, pyrähtelee ja kävelee. Se on hyvä sietämään sekä kylmää että kuumaa.

Miten sitten vanhanaikainen hevostenpito sopii tälle eläimelle? Katsotaan sitä hieman tarkemmin. Vanhanaikaisessa hevostenpidossa (kokemukseni ovat pääosin 80-90-luvun Suomesta) hevonen suljetaan yksin pieneen koppiin, jossa sillä on tilaa noin 15 cm turpansa edessä ja häntänsä takaa. Sillä on umpinaiset seinät ympärillään sellaiseen korkeuteen, että sen on pidettävä päätään melko ylhäällä nähdäkseen lajitovereitaan.

Mikäli viereisen kopin hevonen ei ole sellainen yksilö, jonka kanssa hevonen viettäisi aikaa tiiviisti lähekkäin, hevonen yrittää saada sitä kauemmaksi esimerkiksi potku-uhkauksin tai pääuhkauksin siinä kuitenkaan onnistumatta. Hevosia seisotetaan kopissa 10-20 tuntia päivässä ja viedään ulos noin 20×30 m kokoiseen aitaukseen 2-10 tunniksi päiväksi, jokainen hevonen omaan aitaukseensa. Kun lämpötila laskee alle +10 asteen tai jos sataa, hevoselle puetaan loimi tai useampi vaikka hevonen tutkitusti on erinomaisen kylmänkestävä. Jopa kasvavat varsat kestävät kylmäkasvatusta, kunhan ruokinta on kunnossa. Jos pakkasta on -15 tai alle, hevoset eivät pääse ulos lainkaan koska tallin vesiputket jäätyvät.

Hevosta liikutetaan tunnin päivässä pääosin ravissa ja laukassa, jonka jälkeen se saa kävellä. Hevosia ruokitaan kolme kertaa päivässä  ja ne saavat koko ruoka-annoksensa yhtenä kasana turpansa eteen. Heinät on yleensä syöty noin puolessa tunnissa tai tunnissa, ja niin mahahapot jylläävät hevosen tyhjässä mahassa yli 15 tuntia vuorokaudessa (”hevonen pureskelee karsinan seiniä,” ”hevonen syö aitaa,” ”hevonen syö hiekkaa”).

En usko, että nykyhevoset joutuvat viettämään elämänsä ihan näin ankeissa oloissa. Silloin ainakin hevosilla oli ähkyjä, niiden jalat olivat usein turvoksissa yön jälkeen, ja aika moni taisi mennä osaamattomasta ratsastuksesta yhdistettynä pitkään paikallaan seisomiseen pysyvästi rikkikin. Aika moni silloinen hevonen asetettiin myös turvallisuussyistä elinikäiseen eristykseen ilman lajitovereiden seuraa.

Mistä tämä hevostenpitotapa sitten on saanut alkunsa?

Hevoslokerot historiaan, mihin kuuluvatkin.

Vanhanaikainen hevostenpito on lähtöisin käytännöllisyydestä. 1900-luvun melkeinpä puoleenväliin asti, ennen kuin autot ja traktorit yleistyivät, hevonen oli ennen kaikkea kulkuväline ja työkone. Kulkuvälineen ja työkoneen piti olla kätevästi saatavilla aina, kun tarve oli, ikäänkuin kirja hyllyssä tai haarukka laatikossa. Tästä lähti tapa pitää hevosia pilttuissa ja hieman myöhemmin karsinoissa. Koska niiden piti tehdä pitkiä päiviä ja rankkaa työtä ei ollut suotavaa, että ne tuhlasivat energiansa ylimääräiseen liikkumiseen tai lämpimänä pysymiseen. Tästä lähti tapa pitää hevosta seiosmassa sisällä lämpimässä talven yli. Koska heinä oli työlästä tehdä ja hankala säilyttää, oli parempi, mitä vähemmällä heinällä hevonen pärjäsi.

Nykyhevosten tilanne on erilainen. Heinäkuivurit ja säilöheinä ovat mullistaneet heinänteon, ja nykyään löytää etsimällä lähestulkoon joka hevoselle sopivaa heinää. Samalla kuitenkin hevosten käyttö on vähentynyt työhevosajoilta, ja yhä useamman hevosen ongelma on ylipaino. Mitä parempaa heinää, sitä vähemmän hevonen sitä tarvitsee, ja sitä pidemmäksi muuttuvat ne ajat, jolloin hevosen mahalaukku on tyhjä. Tulos on lisää mahahaavoja ja käytösongelmia (ja ratkaisu on jatkuvasti tarjolla oleva, vaikkei määrällisesti vapaa, heinä). Maailma on muuttunut sadassa vuodessa ja tieto on lisääntynyt. Olisiko nyt aika päivittää hevostenpitotapoja?

”Päästetään sitten kaikki hevoset irti preerialle!”

Tätäkin joskus kuulee, kun puhe kääntyy hevosten elinolosuhteiden parantamiseen. Ikäänkuin vaihtoehtoja on tasan kaksi: tehdään kaikki niinkuin ennenkin tai lopetetaan kaikki hevosharrastus kokonaan. Oikeastihan vaihtoehtoja on siellä välissä vaikka kuinka paljon. Pienilläkin muutoksilla voi hevosen elämänlaatu parantua paljonkin.

Jos hevonen tarhaa yksin, löytyisikö sille sopiva tarhakaveri? Jos ruokintavälit venyy pitkäksi, olisiko mahdollista järjestää jonkinlainen jatkuva korsirehutarjoilu verkon läpi? Jos hevosia pidetään sisällä pakkasilla ettei putket jäätyisi, onko talliin mahdollisuus järjestää muunlainen vesiputkien lämmitys tai nykyaikainen versio ämpärijuotosta? Voisiko hevonen tarhailla enemmän? Saisiko tarhoja laajennettua? Olisiko tallia peräti mahdollista muuttaa toimivaksi pihatoksi?

Pihatot yleistyvät nopeasti, eikä syyttä. Mitä enemmän hevostenomistajat perehtyvät lajiin nimeltä hevonen, sitä useammin he etsivät hevosilleen pihattopaikkaa. Ja tallinomistajathan kyllä seuraavat asiakkaidensa toivomuksia siinä, missä pystyvät. Saksalaisilla on hyvä nimi pihattoasumiselle: ”artgerechte haltung” eli jotakuinkin lajinmukainen hevostenpito. Pihatossa hevonen voi itse päättää, haluaako se olla ulkona vai sisällä, haluaako se seistä paikallaan vai liikkua.

”Eivät kaikki hevoset sovellu pihattoon!”

Tätäkin kuulee aika usein. Rohkenen olla eri mieltä. Totta tietenkin on, etteivät kaikki hevoset sovellu kaikkiin pihattoihin. Kaikki hevoset eivät tule kaikkien toisten hevosten kanssa toimeen. Kaikkia hevosia ei voi ruokkia saman kaavan mukaan. Kaikkia hevosia ei voida pistää pihattoon loimittamatta, mutta nykyään on olemassa ihan loistavan hyviä loimia jonka alla karvattomampikin hevonen voi asua ensimmäisen pihattotalvensa (toisena talvena karva on usein aivan eri luokkaa). Minun on vain lähtökohtaisesti mahdoton ymmärtää, että yhdellekään terveelle hevoselle olisi tarpeen seistä pitkiä aikoja aivan paikallaan ja hengittää lämmintä ilmaa. Tai että tämä olisi sillekään yksilölle parempaa kuin se, että se saisi itse määrätä liikkumisestaan.

Pihatto on tallia hieman vaativampi tapa pitää hevosia niin tallinpitäjälle kuin hevosen omistajallekin. Sama määrä lantaa pitää kerätä suuremmalta alueelta kuin kymmeneltä neliöltä. Ruokaa menee enemmän talvisin. Pitää varmistaa, että hevoset tulevat toistensa kanssa toimeen. Pitää tehdä yksilöllinen väkirehuruokinta mahdolliseksi. Ja hevosenomistajan pitää uskaltaa hakea hevosensa tarhasta, jossa on muitakin hevosia. Tästä huolimatta väittäisin, että hevosenomistajalle pihatossa asuvan hevosen kanssa harrastaminen on hauskempaa kuin tallissa asuvan hevosen. Hieman turvallisempaakin. Miksi?

Hevonen, joka saa halutessaan liikkua, ei niin usein ole kerännyt itseensä niin paljon patoutunutta liikkumisentarvetta, että sen pitää päästä purkamaan sitä hallitsemattomasti ratsastaja selässään. Hevonen, joka saa liikkua ympäri vuorokauden, on todennäköisesti sekä jaloistaan että suoliston toiminnaltaan hieman terveempi kuin paikallaan seisova. Lisäksi sopivassa hevosseurassa elävä hevonen on lähtökohtaisesti vähemmän stressaantunut kuin eristyksissä elävä hevonen, ja se heijastuu kaikkeen hevosen kanssa tekemiseen.

Kestää aikansa, ennen kuin hyvät pihatot ovat kaikkien hevosten saatavilla, mutta siihen asti voimme ihan pienillä muutoksilla parantaa hevosten elämänlaatua huimasti.

Hevosen hyvä elämä, osa 1

Kun joku taho kehtaa kyseenalaistaa huonoa hevostenpitoa tai hevosten käsittelyä, koulutusta tai kilpailukäyttöä, hevosalan reaktio on useimmiten varsin voimakas. Hyvä esimerkki oli Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen syksyinen kannanotto hevosten paremman kohtelun puolesta. Hevosalan reaktiot vaihtelivat odotetusti ja mukaan tulivat myös vanhat suosikit ”Ei meillä vain”, ”Tehkää itse paremmin”, ”Ette tiedä hevosista mitään” ja saivat aikaan tämän toisen tiedotteen. Joku hevosalan julkaisuista yritti vaientaa koko asian kuolleeksi.

En tässä ota sen kummemmin kantaa siihen, millaista hevosten kohtelu maassamme on. Jokainen tietää, että asiat voisivat jossain tapauksissa olla paremmin. Millä tavalla voisimme parantaa hevosten elämää?

Kohtele hevosta ystävällisesti.

Ratsastuksen ammattilaiset Anna Kilpeläinen ja Mintti Rautioaho julkaisivat tämän tiedotteen uuden vuoden alla. Siellä he mm. lupaavat suhtautua hevosiin lempeästi ja rauhallisesti. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille hevosten kanssa tomiville ihmisille, ammattilaisille ja harrastajille yhtäläisesti. Sitä se ei kuitenkaan ole. Jokainen, joka kulkee talleilla silmät ja korvat auki, on nähnyt hevosten kovakouraista ja väkivaltaista kohtelua. Mitä jos tekisimme tästä sosiaalisesti paheksuttavaa? Mitä jos kaikki me, jotka pidämme hevosista (muutenkin kuin leivän päällä) puuttuisimme heti siihen, jos näemme ihmisen kohtelevan hevosta kovakouraisesti tai väkivaltaisesti?

Pomottelu historiaan.

Kun on kasvanut talleilla, jossa hevosista säännönmukaisesti puhutaan termeillä ”se sikailee”, ”se pomottelee”, ”näytä sille, kuka on pomo” jne. niin sitä alkaa helposti näkemään pomottelevia sikoja (anteeksi tässä kohtaa sioille, jotka ovat varsin mukavia eläimiä) jokaisen epätoivotun käytöksen kohdalla. Koska tällä hetkellä tiedän hevosista edes hieman enemmän kuin silloin, tiedän, että useimmiten kyseessä on aivan jostain muusta. Yleensä hevonen ei tajua, mitä pyydetään, tai on oppinut reagoimaan pyyntöön ihan toisella tavalla kuin ihminen toivoisi. Asian uudelleen opettaminen ratkaisee ongelman aivan valtaosassa tapauksia. Hevonen voi myös olla jostain kipeä, tai jäykkä, tai pelätä. Sen elinolosuhteet voivat olla niin huonot, ettei se reagoi normaalisti. Siitä enemmän toisella kerralla.

Puutu epäkohtiin!

Kynnys puuttua hevosten väärään kohteluun on korkea. Tiedän sen itsekin. Mutta hieman sentimentaalisesti muotoillen: olemme sen velkaa hevosille. Kyllähän meistä jokainen puuttuisi jos näkisi jonkun lyövän lasta tai vaikkapa perhoskoiraa kepillä? Ei lyöminen ole yhtään sen hyväksyttävämpää siksi, että hevonen sattuu olemaan isompi. Ei ole myöskään ohjista nykiminen eikä kannuksilla kaivaminen. Opettele eläinsuojelulain kohdat, jotka koskevat kaikkia eläimiä. Laissa sanotaan mm. näin: ”Eläimiä on kohdeltava hyvin eikä niille saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman kivun ja tuskan tuottaminen eläimille on kielletty.” Jos siis näet jonkun rikkovan lakia, puutu siihen. Tai hanki todistusaineistoa ja tee asiasta poliisille tutkintapyyntö. Vain siksi, että jokin asia on yleinen, ei tee siitä automaattisesti hyväksyttävää tai edes laillista.

Äänestä jaloillasi!

Asiakas ei ole aina oikeassa, mutta hänellä on valta muokata ammattilaisten toimintaa. Jos siis olet asiakkaan asemassa, käytä valtaasi. Jos olet ratsastuskoulun asiakas, vaadi, että hevosia kohdellaan hyvin. Vaadi, että opettaja osaa asiansa eli opettaa sinua ilman, että opit kohtelemaan hevosia kovakouraisesti.

Jos sinulla on oma hevonen ja haet sille kouluttajaa tai tallipaikkaa, vaadi, että kouluttaja tai henkilökunta kohtelee hevostasi hyvin. Jos sinulle tulee sellainen tunne, että hevosellasi on paha olla ko. ihmisten käsissä, vaihda kouluttajaa tai tallipaikkaa.

Jos päädyt vaihtamaan ratsastuskoulua, ratsuttajaa, kengittäjää tai mitä tahansa ammattilaista siksi, että hän käyttää väkivaltaa, kerro miksi. Jos kyseessä on yrityksen työntekijä, kerro myös hänen pomolleen miksi. Kun hevosten kovakouraisesta käsittelystä, ratsastamisesta, ajamisesta, lastaamisesta, kengittämisestä jne. tulee yhtä kannattamatonta ja paheksuttavaa kuin sen kuuluisi olla, hevosilla on parempi elämä.

”Kyllä sille täytyy näyttää, kuka on pomo!”

Yllä oleva tokaisu käytetään niin koirien kuin hevostenkin kanssa tämän tästä. Harvemmin kissojen kohdalla, johtuen ehkä kissojen hyvin erilaisesta reaktiosta kovakouraiseen käsittelyyn? Tarvitseeko siis hevoselle näyttää, kuka on pomo? Ei tarvitse.Tämä ei tarkoita, etteikö hevosten pitäisi osata tiettyjä asioita. Hevonen on iso eläin ja sen kanssa toimiminen tulee olla mahdollisimman turvallista.

Jotta hevonen on turvallinen käsitellä sille pitää toki opettaa eri asioita. Tärkeimpien joukossa se, että ihmistä ei voi talloa alleen. Ei epähuomiossa, ei muita hevosia väistäessä, ei taluttaessa, ei lastatessa eikä säikähtäessä maneesin katolta tippuvaa lunta. Hevoselle pitää myös opettaa muita taitoja, kuten jalkojen nostaminen ja ylhäällä pitäminen, paikallaan pysyminen hoitotoimenpiteiden ajan, traileriin meneminen jne. Sitä pitää totuttaa esimerkiksi rokotuksiin ja madottamiseen. Jos hevonen on ratsu, sille pitää opettaa ratsuasioita, jos se on ravuri, ravihevosasioita. Jos se on siitostamma, sitä pitää totuttaa ultraavaan eläinlääkäriin.

Lista voi olla lyhyt tai lähes loputon. Ihminen ei kuitenkaan ole hevosen pomo siinä mielessä kuin useimmat sen mieltävät eikä hevosten keskinäiset käyttäytymismuodot ole suoraan siirrettävissä ihmisen ja hevosen välisiksi: me olemme eri lajeja. Pomottelu tai johtajuus ei ole kaiken hevosten kanssa toimimisen alku eikä juuri: järkähtämätön rauhallisuus ja pyyntöjen opettaminen on.

Menikö hermo?

Ei tähän kirjoitukseen, vaan hevosen kanssa. Jokaisellahan meistä menee joskus hermo, eikö totta?

Kuten lasten Maisa-kirjoissa sanottaisiin: ”Ei, ei mene!” Kyllä lähestulkoon kaikkien aikuisten ihmisten on mahdollista hillitä hermojaan, vaikka kuinka suututtaisi. Ellet pysty, ja hevonen joutuu siitä kärsimään, vaihda harrastusta. Hanki kumivene, aloita posliinimaalaus, mene spinningtunnille tai kansallispuistoon vaellukselle. Terapiakin on hyvä vaihtoehto, Kela kuulemma korvaa sitä aika hövelisti nykyään. Jos sinulla menee hermot vain kilpailutilanteessa, älä kilpaile ainakaan eläimillä.

Niin kauan kuin hermojen menettäminen pidetään normaalina ja sosiaalisesti hyväksyttävänä hevospiireissä, mikään ei muutu. Jos saamme muutettua kulttuurin sellaiseksi, kuin sen kuuluisikin olla, meillä kaikilla on mukavampaa. Niin ihmisillä kuin eläimilläkin.

Hevoset ja ruokailu

Tähän tekstiin pari vuotta myöhemmin kirjoitettu jatko-osa: https://minnatallberg.wordpress.com/2014/11/27/olin-vaarassa/

Nykyään on jo hyvin tiedossa, että hevosille ihanteellinen ravinto on hyvä korsirehu ja ihanteellinen ruokintatapa jatkuva korsirehu. Mikä on sitten hyvä korsirehu? Nina Jaakkolalla on sivuillaan aiheesta hyvin kirjoitettua: http://hevosenruokinta.blogspot.fi/p/heinan-laatu-ja-maara.html – tekstiä on pitkästi, mutta ihan jokaisen hevosihmisen pitäisi lukea se. Hyvää heinää voi olla vaikea löytää, mutta tänä päivänä on jo paljon valinnanvaraa siinä, mitä ostaa. Säilöheinän tuleminen on tehnyt ruokinnan paljon helpommaksi: kuivaan heinään on ilmeisen vaikea saada sekä tarpeeksi valkuaista että tarpeeksi vähän sokeria. Nina Jaakkola tekee myös ruokintasuunnitelmia hevosille ja voin suositella sellaisen tilaamista: tänä vuonna omille hevosilleni riitti pääosin yhden mineraali-vitamiinitiivisteen antaminen hyvän heinän lisäksi.

Tapana on ruokkia hevosia kolme kertaa päivässä. Tämä saa kuitenkin aikaan sen, että varsinkin öisin ruokintaväli jää hevoselle aivan liian pitkäksi. Koska hevosilla mahahaava on valitettavan yleinen, pitäisi mielestäni jokaisen hevosen saada olla ennaltaehkäisevästi jatkuvalla heinällä. Miten sitten toteuttaa tämä, kun vain pieni osa hevosista (lähinnä imettävät tammat ja kasvavat varsat ja nuoret) voivat olla vapaalla heinällä lihomatta liikaa?

Tähän mennessä mielestäni paras keksintö on tämä: Image

Kuvassa on siis metallinen heinähäkki, jollaisia saa mm. Kellfriltä. Häkissä on katto päällä, mikä varmistaa heinän säilymisen hyvänä sateellakin. Kahden melko tiheäsilmäisen 3,5 x 3,5 m verkon alla on säilöheinäpaali. Nämä verkot ovat Vainikan aitalta. Yksi verkko ei vielä hidasta hevosten syömisnopeutta tarpeeksi, mutta kahdella verkolla heinämenekki on hyvin samantapainen kuin jos jokaiselle hevoselle annettaisiin niiden suositeltu vuorokausiannos.

Kovalla pakkasella poistamme toisen verkon, jolloin hevoset ovat vain jonkun verran hidastetulla vapaalla heinällä. Heinähävikki on tällä systeemillä olematon ja mitä parasta, voimme olla varmoja siitä, ettei hevosillemme kehity mahahaava ainakaan liian pitkien ruokintavälien takia. Hevosten suolistoon ei myöskään päädy hiekkaa siksi, että heinä syötettäisiin maasta.

Heinäverkko on kengällisille hevosille hankala siksi, että kenkä saattaa juuttua verkkoon hevosen kuopiessa verkkoa. Metallinen heinähäkki vähentää tämän riskin minimiin.