Lupasin kirjoittaa siedättämisestä ja siitä, miten pelkoja kannattaa hoitaa pois niin, että syy käytökseen poistuu. Tällöin ei siis käytetä aikaa ja vaivaa pelosta johtuvien oireiden tukahduttamiseen vaan muutetaan hevosen asenne pelottavaan asiaan, jolloin oireetkin häviävät. Sitten muistin, että yksi hevosenomistaja olikin kirjoitttanut tosi yksityiskohtaisesti ja hyvin siitä, miten lähdimme siedättämään hänen hevostaan. Mian luvalla siis linkit hänen blogiinsa:
http://aakon.blogspot.fi/2013/10/minna-tallbergin-vierailu.html ja
http://aakon.blogspot.fi/2013/10/minna-tallbergin-vierailu-2_11.html
Aakonin kohdalla kyseessä oli siis ratsastukseen liittynyt jännittyminen, joka oli johtanut välillä varsin suuriin pakoreaktioihin ja ratsastajan putoamiseen. En itse ole nähnyt Aakonin loikkivan, sillä uskoin ilman muuta, että se ratsastustilanteissa niin teki. Jos hevosella on jokin jännittymiseen tai pelkoon liittyvä käytös, jota halutaan muuttaa, niin ensimmäinen ohje on, ettei niitä tilanteita kannata harjoitella yhtään kertaa lisää. Toinen on, että niitä ei tarvitse näyttää ennen siedättämiseen lähtemistä. Ongelman ratkaiseminen aloitetaan ihan jossain muualla kuin siinä tilanteessa, kun hevonen jo tekee sitä korjattavaa käytöstä.
Koska pelästyminen kohottaa hevosen stressitasoa (Temple Grandinin mukaan kestää aina vähintään puoli tuntia, että hevonen rauhoittuu säikähdettyään), ja haluan kouluttamisessa vaihtaa sen mielentilan, joka hevonen on korjattavaan asiaan liittänyt niin haluan myös, että hevonen on mahdollisimman rento ja rauhallinen kun aloitamme koulutuksen. Sillä tavalla päästään nopeammin etenemään ja pysyviin tuloksiin.
Käytännössä siis aloitetaan hevosen kotona, mieluiten ulkona (hevoset ovat useimmiten rennompia avarassa tilassa kuin esimerkiksi tallissa) eli vaikkapa hevosen tarhassa. Muiden hevosten kannattaa olla lähellä ja näkyvillä, joskin ei samassa tarhassa, ettei tule tungosta. Hevonen on laumaeläin ja lajitovereiden puute nostaa aina sen stressitasoa. Usein aloitamme myös siitä, että hevonen on vapaana, ei siis edes riimussa kiinni. Näin hevosella on täysi vapaus lähteä pois, jos huolestumisraja ylittyy ja me pääsemme nopeammin eteenpäin.
Siedättäminen aloitetaan jostain sellaisesta asiasta, joka ei vielä itsessään herätä hevosessa minkäänlaista jännitystä. Jos käytetään ruokapalkintoja, mitä lämpimästi suosittelen hevosen motivaatiota nostamaan eli siedätystä nopeuttamaan, opetetaan hevoselle ensin luopuminen ja samalla liitetään äänimerkki (vaikka vihellys) palkintoon. Ruokapalkintoja ei käytännössä koskaan kannata käyttää ilman äänimerkkiä.
Aakonin tapauksessa aloitimme sitten varsinaisen ratsastajaan uudelleen siedättäminen niin, että omistaja nosti kättä hevosen vieressä. Sieltä edettiin eikä kestänyt kauankaan, kun ratsastaja jo istui selässä ja huojui, heilui ja heilutteli raajojaan. Tämä alkupiste on se valohoidolta näyttävä osuus mutta se mahdollistaa siedättämisen nopean etenemisen. Mian blogista voi lukea, mitä kaikkea Aakonin kanssa teimme.
Mia kirjoittaa ensimmäisessä kirjoituksessaan myös hyvin siitä, millaiseksi monelle muodostuu käsitys operantista koulutuksesta, jos katsoo ainoastaan jotain siedättämistä (kuten traileriin, ratsatsajaan, jalannostoon, suihkepulloon, vesiletkuun jne.). Koska korjaamiseen tarvitaan mahdollisimman monta toistoa ja halutaan välttää sitä, että hevonen turhautuu, mikä hidastaa oppimista, pidetään palkitsemistiheys mahdollisimman hyvänä ja edetään aina, kun hevonen on siedättynyt edelliseen vaiheeseen.
Tähän porkkana-automaativaiheeseen ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Heti, kun hevonen on oppinut tai tottunut, sille ei suinkaan sysätä porkkanoita jatkuvalla syötöllä. Sitten hevosen kanssa yhdessä olo muuttuu pikkuhiljaa rennoksi yhdessä tekemiseksi, jossa toki joskus voi käyttää ruokapalkintojakin, jos haluaa.
Takuitahan ei voi antaa: pakoreaktiot yleistyvät todella nopeasti, enkä tietenkään voi taata, etteikö sellainen missään vaiheessa enää käynnisty. Kukaan ei pysty, oli koulutustapa mikä tahansa. Kun hevosen suhtautuminen ratsastajaan kuitenkin muutetaan niin, että ratsastajan selässä olemisesta ja ratsastuksesta tehdään mukavaa ja kannattavaakin, vähenee kuitenkin todennäköisyys sille, että hevonen pukittelisi.
Vielä lyhyesti hevosten käytöstä ja kouluttamisesta: tokihan hevosen kanssa pitää voida tehdä asioita myös muualla kuin tarhassa. Siitä ei kuitenkaan aloiteta. Ensin opetetaan hevoselle tarvittava taito, sitten sitä yleistetään eri paikkoihin.