Pitäisikö sinunkin osoitella hevostasi aseella?

Temple Grandin sanoi kirjassaan ”Animals in Translation”:

”The single worst thing you can do to an animal emotionally is to make it feel afraid. Fear is so bad for animals I think it’s worse than pain.”

Eli ”Kaikista pahinta, mitä pystyt eläimelle tekemään on saada eläin tuntemaan pelkoa. Pelko on niin paha asia eläimille, että uskon sen olevan kipua pahempi.”

”You almost have to work with animals to see what a terrible emotion fear is for them. From the outside, fear seems much more punishing than pain. Even an animal who’s completely alone and giving full expression to severe pain acts less incapacitated than an animal who’s scared half out of his wits. Animals in terrible pain can still function; they can function so well they can act as if nothing in the world is wrong. An animal in a state of panic can’t function at all.”

Eli ”Sinun pitää melkein työskennellä eläinten kanssa jotta pystyt näkemään, miten hirvittävä tunne pelko niille on. Ulkopuolelta katsottuna pelko näyttää paljon pahemmalta rankaisulta kuin kipu. Jopa eläin, joka on yksin ja näyttää tuntemansa suurtakin kipua on vähemmän lamaantunut kuin eläin, joka on suuren pelon vallassa. Eläin, joka tuntee hirvittävää kipua pystyy edelleen toimimaan: se voi toimia niin hyvin, että voi näyttää siltä, ettei mikään maailmassa ole vialla. Paniikissa oleva eläin on täysin toimintakyvytön.”

Tämä ei tarkoita sitä, että olisi ihan ok aiheuttaa hevoselle kipua koulutuksen nimissä. Vaan sitä, että koulutustapa, joka perustuu kivun tuottamisen sijaan vain pelon tuottamiseen, ei myöskään ole oikein vaan voi olla yhtä paha sekin. Hevoset ovat pakoeläimiä ja ne säikähtävät helposti. Jos hevonen tuntee riittävän suurta pelkoa, se voi muistaa kaikki siihen liittyvät asiat loppuelämänsä ajan. Kannattaako tätä riskiä ottaa?

Tietenkin hevoset säikähtävät joskus. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta säikytetäänkö hevosta päivittäin tai viikottain tai kertaluontoisestikin tahallaan? Voisiko asiat silloin tehdä toisin? Mitä jos kaikki hevosten kanssa tekemisissä olevat ihmiset ajattelisivat jokaisen hevoselle tehtävän asian kohdalla, voisiko tämän tehdä myös säikyttämättä hevosta? Joskus siihen säikyttämättä tekemiseen menee kymmenen minuuttia kauemmin, joskus minuutin, joskus kymmenen sekuntia. Sillä ajalla on harvoin väliä ihmisen kannalta, mutta hevoselle sillä voi olla suurtakin väliä.

Pelkäävä hevonen, joka tuntee kipua

Kuva ei ole Suomesta vaan Saksasta. Ko. hevonen esiintyi maan suurimpien hevosemessujen suurella areenalla ja sen oli tarkoitus esittää korkean koulun hyppyjä.

Joskus kuulee sanottavan, että me emme Suomessa tiedä mitään hevosista vanhoihin hevosmaihin verrattuna, joista Saksa on yksi. Olen eri mieltä. Joka maassa on hyvää ja huonoa hevostenpitoa, hevostenkäsittelyä ja hevostenkoulutusta. Olen nähnyt niin paljon hyvää hevostenkoulutusta Suomessa, että olen ylpeä suomalaisesta osaamisesta hevosalallakin.

Tässä sitten korjaava kuvakollaasi niin silmälle kuin mielelle: nämä kuvat OVAT Suomesta. Asiat voi aina tehdä paremmin.

Tuntuma
Raflaava otsikko johtui siitä, että tunsin tänään suurta iloa kun luin kovin surullisen Facebook-päivityksen. Kirjoittajan luvalla lainaan sitä täällä:

”Jouduimme päästämään taivaslaitumille rakkaan nuoren tammamme. Meillä oli onneksi reilu vuorokausi aikaa lopetuspäätöksestä itse lopetukseen, ja sen ajan käytimme siedättämällä hevosen lopetusaseeseen ja tulevaan lopetustilanteeseen.

Toisin sanoen hevonen talutettiin siihen paikkaan jossa lopetus tapahtuisi, annettiin kipollinen mysliä eteen. Isäntä, jonka toimesta hevonen myös lähtisi, esitteli lopetusasetta hevosen syödessä. Ensin vain pitämällä esillä, seuraavilla kerroilla jo asetta heiluttaen, kolistellen ja tähdäten. Tätä toistettiin useaan kertaan.

Näin meillä oli viimeisenä aamuna rauhallinen hevonen jonka mielestä lopetuspaikka ja lopetusase olivat hurjan mukava asia.”

AIna ei kotona ole asetta, eikä kaikkia lopetuksia hoideta ampumalla, mutta ideahan on mitä hienoin ja tuossa tapauksessa hevosen omistajat saavat kyllä kymmenen pistettä siitä, että tuollaisessa tilanteessa tajusivat harjoitella tulevaa. Hevostahan voi asteittain siedättää kiinni pitämiseen ja aseeseen vaikka juuri ennen lopetusta. Ja jos lähtee siedättämään hevosta lopetukseen liittyviin asioihin silloin, kun hevonen on täysissä voimissaan, voi siihen siedättämiseen käyttää jotain muuta metallista esinettä, joka on riittävän samankaltainen. Vain mielikuvitus on rajana.

Ja hevoselle sillä voi olla suurta väliä silloinkin, kun hevosta ei kohta enää ole.

Varsaluento ti 15.4.2014 klo 18-20.30

Varsaluento Viikissä (Mustialankatu) 15.4 klo 18-20.30
https://www.facebook.com/hevostenkoulutus/photos/a.533905043355543.1073741828.522702671142447/591959047550142/?type=1&theater. Luennolle on vielä joitakin paikkoja vapaana. Luennon hinta on 20e/henkilö ja tarjolla on pientä purtavaa. Ilmoittautumiset mahdollisimman nopeasti osoitteeseen laura.piira@helsinki.fi.

Siedättämistä, osa 2

Tässä hieman jatkoa aiheesta siedättäminen: tällä videolla esiintyy muistaakseni 9 kk ikäinen varsa, joka oli edellisessä paikassa oppinut jännittämään riimun laittamista päähän.

Kaikki hevoset välttelevät synnynnäisesti jumiin joutumista ja ellei varsalle alusta asti opeteta, että riimu on mukava ja turvallinen, sen laittaminen kivaa ja ihmisen taluttamana kulkeminen myös, se voi hyvin helposti vahingossa oppia pelkäämään sitä ja pyydystämistä.

Videota voi katsella myös siten, että vertaa etenemistä siihen aiemmin linkittämääni ”Molly tottuu heiluvaan kankaaseen” -videoon. Koska varsa oli oppinut pelkäämään, koulutus etenee paljon hitaammin. Siinä, missä Molly tottui kankaaseen jossain kuudessa minuutissa, varsan kanssa tehtiin töitä varmasti yli tunti. Siksikään hevosia tai muita eläimiä ei kannata säikytellä, edes vahingossa. Vaikka kymmenen varsaa tottuisi riimuun ja taluttamiseen kun riimu vain laitetaan päähän ja vedetään varsa mukaan, sen yhdennentoista kohdalla voi silti käydä toisin. Puhumattakaan siitä, että säikähtäessään varsa voi pahimmassa tapauksessa oppia, että ihmisen läheisyys on huolestuttava.

Ja kyllä, olen minäkin sitä mieltä, että varsan tulee oppia, että ihminen voi laittaa riimun sen päähän ja varsan tulee seurata talutettuna. Aloitetaan kuitenkin opettamisesta, sitten vasta vaaditaan.

Koulutuksen lopuksi sain laitettua varsalle riimun päähän ja otettua sen pois monta kertaa peräkkäin, mutta se videotiedosto on jotenkin korruptoitunut enkä saa sitä näkyviin. Tyypillistä, mutta sellaista sattuu. Varsan omistaja voi todistaa, että näin tapahtui…

Tuossa kun korjataan jotain opittua jännittymistä tai pelkoa, kuten koulutuksessa aina, isoin työ on vasta edessä. Uusi asia pitää yleistää, eli hevoselle pitää opettaa uusi asia niin, että se tekee sitä luotettavasti joka paikassa.

Koittakaa kestää: se on pieni varsa ja huomasin lässyttäväni sille.

”Norsun kannalta voi silti joskus olla parempi vaihtoehto, että sen eteen kaadetaan ämpärillinen herkkuja.”

Tämä kirjoitus sai alkunsa kommentista, jonka blogini lukija kirjoitti katsottuaan koulutusvideota, jossa hevosta totutettiin uuteen asiaan ruokapalkintojen avulla. Hän kirjoitti näin: ”Saman asian olisi voinut tehdä ilman naksutteluja ja makupaloja heittämällä kasan heinää maahan.” Olen tietenkin eri mieltä, sillä eläinten koulutuksessa tarkalla palkinnon ajoituksella on syynsä: sillä pääsee nopeammin perille, eli eläin oppii nopeammin yhdistämään kahta asiaa toisiinsa, kuten tässä tapauksessa kangas ja porkkana.

Ei ole aivan tavatonta, että palkitsemalla koulutukseen suhtaudutaan jotakuinkin yllä mainitulla tavalla. Joskus jopa uskotaan, että palkinnoilla pyritään ikäänkuin hämäämään hevosta niin, ettei se huomaa, mitä sille tehdään tai että ajoituksella olisi vähemmän väliä palkitsemalla kouluttaen kuin kouluttaen käyttämällä painetta ja sen poistoa.

Kommentti muistutti minua eräästä tapahtumasta aika monta vuotta sitten. Olen kaksi kertaa saanut matkustaa Nepaliin kuvaamaan WWF:n ja WSPA:n projektia, jonka tavoitteena oli tuoda moderneja, eläinystävällisiä koulutustapoja norsunpoikasten koulutukseen kansallispuistoissa. Ensimmäisen käynnin jälkeen, jossa Tuire Kaimio esitteli käytännössä, miten asteittain edeten, mahdollisimman pienestä ärsykkeestä ja kevyellä paineella aloittaen ja käyttämällä ruokapalkintoja tarkasti äänimerkillä ajoitettuna opetettiin norsunpoikasia kääntymään, liikkumaan eri suuntiin ja hyväksymään ihmisen selkäänsä, uudet koulutusmenetelmät otettiin välittömästi käyttöön.

IMG_05_6572

Norsuammattilaisille oli selvästi aivan uutta paitsi koulutusmenetelmä myös se, ettei norsunpoikasen liikkumista tarvinnut rajata mitenkään, ei köysillä eikä aidoilla: poikanen halusi pysyä ihmisten lähellä ja tehdä ihmisen kanssa töitä.

Koska maassa riehuvaan sisällissotaan liittyvien aikataulumuutosten takia koulutuspäiviä oli vain muutamia, edes elämässään lähestulkoon kaiken katsomalla oppineiden norsunajajien ja heidän johtajien oli tietenkin mahdoton omaksua koko järjestelmän kaikkia yksityiskohtia. Siihen menee keneltä vain vähintäänkin kuukausia tai vuosia.

Sisällissodan jälkeen tuli kohtuullisen väkivallaton vallankumous ja vallanvaihto. Koska entisten sissien tulo valtaan aiheutti lisää byrokratiaa, palasimme Nepaliin vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Pääsimme ensimmäisenä päivänä näkemään, millä tavalla norsunpoikasten ratsastajaan (ajajaan) totutus tehtiin samassa paikassa nykyään.

Arvasitte oikein: emänsä vieressä vapaana olevan norsunpoikasen eteen kaadettiin keko ruokaa, jonka jälkeen ihminen kiipeili sen selkään ja pois.

Syy, miksi kerron tätä tarinaa, on tämä: kun perehtyy johonkin koulutustapaan ja alkaa harjoittelemaan itselleen uutta asiaa, yhdeksi kompastuskiveksi voi muodostua täydellisyyden tavoittelu. En itse ole luonteeltani mikään perfektionisti, mutta aloitettuani eläintenkouluttamisen opettelun – ja erityisesti hevosten – tunnistin tämän piirteen itsessäni. Olisin halunnut olla heti osaava ja hyvä ja tehdä kaiken mahdollisimman virheettömästi. Tuloksena oli jonkun aikaa vaikea tehdä mitään, virheiden pelossa. Tuntui turvallisemmalta vain katsella vierestä ja ottaa valokuvia. (Kuten huomaatte, tämä vaihe meni ohi. Uskallan jopa laittaa koulutusvideoita nettiin, vaikka teen niissä vaikka mitä virheitä.)

Olen saanut seurata taitavien ihmisten työskentelyä ja vaikka siitä oppii todella paljon, jokaisen on kuitenkin uskallettava harjoitella koulutusta ihan käytännössä, jotta oppii kouluttamaan. Paperilla on hyvä osata mahdollisimman paljon oppimisteoriaa ja eläimen lajityypilliset ominaisuudet on opiskeltava, mutta paras opettaja on kuitenkin eläin itse. Joka ikinen hevonen, jonka kanssa olen työskennellyt, on ollut mahtava opettaja. Muistan jokaisen hevosen, jota olen koskaan kouluttanut.

Nyt kun ihmiset ovat innostuneita oppimaan ystävällisempiä tapoja kouluttaa hevosia ja opettelevat itse samalla kuin hevosensakin, haluaisin kannustaa heitä. On sallittua tehdä virheitä. Ei aina tarvitse tyytyä vain täydelliseen suoritukseen. Vähempikin riittää. Siihen verrattuna, että pysyisi sellaisessa vanhassa tavassa, jossa sekä ihmisellä että hevosella on epämääräisesti tukala tai jopa aktiivisesti kurja olla, on ihan sallittua kokeilla molemmille miellyttävämpää tapaa olla, kouluttaa ja toimia.

Kunhan muistaa opetella ensin muutamia perusasioita, joiden avulla pysyy itse turvassa, ja pitää silmät auki sen varalta, että hevonen oppii jotain muuta kuin piti (sitäkin sattuu jokaiselle kouluttajalle koko ajan, hyvät kouluttajat vain huomaavat sen yhä aikaisemmin), on aivan sallittua opetella ja kokeilla. Toki haluan, että kaikki pääsevät asiantuntevan opetuksen piiriin, ja olette mitä lämpimimmin tervetulleita kursseilleni, mutta niidenkin jälkeen on jossain vaiheessa uskaltauduttava kokeilemaan itse.

Joskus tuntuu siltä, että muodissa on tietynlaista oppimisteorialla hifistelyä. Se, joka käyttää eniten monimutkaisia termejä on asiantuntevin. Termien oikeasta merkityksestä kinastellaan ja pyöritellään silmiä niille, jotka eivät käytä niitä täsmälleen oikein. Oma tapa toimia on ainoa paras ja mitään poikkeamia ei suvaita.

Miten tämä liittyy aloitukseen ja nepalilaisten versioon nykyaikaisesta norsunkoulutuksesta?

Vaikka voisi näyttää siltä, ettei näillä kahdella edellä mainituilla Nepalissa nähdyillä koulutustavoilla ollut paljon tekemistä keskenään, joskus se ”palikkaversiokin” voi olla paljon parempi vaihtoehto kuin joku muu tarjolla oleva, johon sisältyy eläimen pelottelua tai kivun tuottamista.

Norsunpoikasten koulutus oli ennen sitä, että poikanen ensin erotettiin emostaan ja muista norsuista, sidottiin köysillä kaulastaan ja jaloistaan pylvääseen ja pidettiin nälässä ja janossa, jottei se jaksaisi vastustella. Sitten sen selkään laitettiin ihminen samalla kuin kuusi tai kahdeksan ihmistä piti siitä kiinni. Siihen verrattuna se, että norsunpoikasen eteen kaadettiin ämpärillinen herkkuja ja kiivettiin sen selkään oli aivan huima parannus entiseen. Myös ihmiselle, sillä vanha koulutustapa oli ihmisellekin kovin vaarallinen. Pelkäävä norsunpoikanen voi saada ihmisen hengiltä hetkessä ja näin on tapahtunutkin.

Jos joskus päädyt tilanteeseen, jossa pystyt valitsemaan kahden koulutustavan välillä, mieti. Ovatko molemmat tavat eettisiä? Ovatko molemmat tavat perusteltavissa, jos kysyt perusteluja? Sisältyykö toiseen koulutustapaan hevosen jännittymistä tai säikkymistä ja toiseen ei? Opetetaanko toisessa koulutustavassa hevosta olemaan reagoimatta mitenkään ja toisessa hevosta reagoimaan oikein?

Ja joskus – ellei osaa vielä muuta ja vaihtoehto on vielä huonompi – voi silti olla parempi, että norsun eteen vain kaadetaan ämpärillinen herkkuja.

IMG_07_T_0937

Pienin askelin etenet nopeimmin

Kun haluat, että hevonen suhtautuu tyynesti uuteen asiaan, voit edetä eri tavoin. Voit tehdä uutta asiaa ja toivoa, että hevonen tottuu siihen. Tehokkain ja hevosystävällisin tapa on kuitenkin järjestelmällinen siedättäminen, jolloin hevoselle esitetään uusi asia niin kaukana tai niin pienenä, ettei sitä huolestuta ja edetään asteittain kohti vaikeampaa tehtävää. Jos haluat varmistaa, että hevonen pitää koulutusta mukavana ja yhdistää siihen positiivisen mielentilan, käytä myös palkintoja koulutuksessa. Silloin hevosta ei tarvitse pitää myöskään narulla kiinni, ettei se poistu paikalta. Aitakin on lähinnä hyvä siksi, etteivät muut hevoset pyri mukaan. Kyllä, hevosten koulutus voi olla näin helppoa ja miellyttävää!

Muutamia periaatteita kannattaa pitää mielessä, joista tärkein on: älä säikytä hevosta. Pelästyneen hevosen siedättäminen vie monin verroin aikaa siihen verrattuna, että olisit edennyt hevosen määrittelemässä ajassa.

Videossa näkee, mistä lähdimme totuttamaan kylmäveritammaa heiluvaan kankaaseen ja mihin päädyimme. Koska minusta jokaisella hevosella pitäisi olla oikeus siihen, että koulutus on pääosin hauskaa, käytimme ruokapalkintoja apuna. Ajoitimme alussa palkinnon äänimerkkiä käyttäen ja lopussa hevosella oli ”baari auki” eli sitä palkittiin niin kauan, kuin kangasta heilutettiin. Videopätkän ensimmäisen ja viimeisen klipin välillä on alle kuusi minuuttia. Siinä ajassa olimme pitäneet pari pientä taukoa ja myös häätäneet koulutuskateuden vallassa lähestynyttä seuraponia hieman kauemmas.

Hevoselle tämä tehtävä oli uusi: sillä on toki ollut satula selässään ja mahdollisesti entisessä elämässään myös loimi, muttei viimeiseen yhdeksään vuoteen. Yksi asia, millä siedättämisen nopeus selittyy, on jälleen kerran luottamus: hevosta on koulutettu kaikenkaikkiaan melko vähän, mutta viimeiset yhdeksän vuotta aina sekä järjestelmällisesti että palkiten oikeasta, ei rankaisten väärää. Sen luottamus siihen, että ihmisen kanssa toimiminen on turvallista ja mukavaa on jo vankka. Se näkyy kaikessa ja parantaa sekä hevosen että ihmisen elämänlaatua.

Videon hevonen on nimeltään Molly ja se oli meille tullessaan oppinut loikkimaan narun päässä kaikki jalat ilmassa, taluttamaan ihmisiä ja lähtemään maastossa lapa edellä lähimpää puuta kohti. Se luimisteli satuloitaessa, peruutti ihminen selässä lujaa mielummin kuin meni eteenpäin ja jumitti portilla, kun sitä otettiin tarhasta. Minusta se oli alussa aika pelottava. Sitä myytiin otsikolla ”Itsepäinen” ja se oli hyvin, hyvin halpa. Nyt se on kaikista mieluiten töitä tekevä, intoa puhkuen työssään hörisevä, jokaisen aikuisen tai lapsen luottoponi.

Vaikka heiluva kangas ei ole asioista pelottavimpia, on perusajatus kaikessa totuttamisessa ja siedättämisessä kuitenkin sama. Oli kyseessä sitten autoista, ratsastajasta tai metelöivästä väkijoukosta, hevosta on mahdollista saada suhtautumaan niihin kaikkiin tyynesti samalla tavalla opetettuna.

Tuire Kaimion kirjoittama ”Hevosen kanssa” -kirja täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Viime vuonna kirjasta tehtiin päivitys ja se jaettiin kolmeen osaan: Hevosen käyttäytyminen, Hevosen peruskoulutus ja Hevosen jatkokoulutus. Kirja on edelleen ajankohtainen ja hyödyllinen mm. siksi, että sen yksityskohtaisten ohjeiden perusteella voi tosiaankin onnistua hevosen kouluttamisessa.

Kirjoissa on monia hyviä osia, jossa neuvotaan miten edetä erilaisiin asioihin totuttamisen ja siedättämisen kanssa. Ellet pääse hyvälle kurssille eikä lähelläsi ole hyvää kouluttajaa, kirjojen avulla pääset jo alkuun ja voit päästä pitkällekin.