Olin väärässä

Olin väärässä.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten hevosten ruokinnan pulmista. Lyhyesti: hevonen on vaeltava laiduntaja, joka voi parhaiten kun se saa liikkua ja syödä noin 16 tuntia vuorokaudessa – ja tätä on todella hankala toteuttaa käytännössä kesyhevosia pidettäessä. Olin silloin päätynyt kaksinkertaisen verkon alla olevaan säilöheinäpaaliin ja pidän sitä edelleen yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona. Mutta…

Sattuneista syistä pihattohevosemme olivat joutilaina pari vuotta. Kyllä, ne ovat edelleen kaikki hengissä ja varsin hyvinvoivina, vaikkei niitä liikutettu joka päivä. Hevosilla oli käytössään pitkä pihattotarha, jossa toisessa päässä sijaitsi vesipiste, keskellä makuuhalli ja toisessa päässä heinähäkki. Veden ja heinän välillä oli runsaat parisataa metriä. Olosuhteista johtuen ne olivat sitten verkotetun paalin koesyöntiryhmänä ja kyllä ne kaikki lihoivat. Vähemmän ja hitaammin kuin vapaalla heinällä, mutta silti. Tuntuu siltä, että maltillisellakin liikuttamisella lihomista ei ehkä olisi tapahtunut. Welshponille tämä ruokintatapa sopi erinomaisesti, mutta erilaiset alkuperäisrodut (lusitano, andalusialainen, pohjoisruotsintyöhevonen) on varustettu hieman tehokkaammalla rehunkäyttökyvyllä ja jatkuvasti saatavilla oleva hyvä säilöheinä oli niille vähän liikaa. Joten laihdutamme.

Verkotetun paalin ongelma on myös siinä, että se passivoi hevosia. Jos hevosta pitää karsinassa 16 tuntia vuorokaudessa niin tällä ei ole niin väliä, sillä karsinassa hevonen seisoo kuitenkin. Parempi seistä paikallaan heinää verkosta nyppien kuin kutoen tai seiniä purren. Mutta jos yrittää koko ajan keksiä tapoja, millä hevosen elämänlaadun saisi paremmaksi ja lähemmäksi sille lajinmukaista, niin lauma hevosia tönöttämässä paalin ympärillä ei ole sitä, mitä haluaa nähdä. Käyn siis viskomassa heinätuppoja laihdutettaville hevosille monta kertaa päivässä ja ei-laihdutettavat saavat enemmän.

Joten olen keksinyt laihdutettaville tai muuten vain liikuntaa kaipaaville hevosille seuraavanlaisen systeemin, jonka haluaisin, että joku toteuttaa jotta voin hankkia sellaisen. Siihen sisältyy kaksi heinähäkkiä, jossa verkon alla on kokonainen paali. Jokainen, joka on pitänyt hevosia kotonaan ymmärtää, miten ihanaa on kun voi nostaa Avantin avulla paali paikoilleen ja verkottaa sitä kerran viidessä päivässä, siksi olen tähän systeemiin kiintynyt. Heinähäkkien välillä on leveä kuja tai pitkä tarha, jossa on mäkiä jota kiivetä, tukkeja josta astua yli sekä laukkasuora. Kumpaankin heinähäkkiin on lisätty automaattisesti ajastimella toimivat, itsestään avautuva ja sulkeutuvat luukut, joka mahdollistaa tai estää syömisen. Kun luukut avautuvat, kuuluu äänimerkki.

Ymmärrätte varmasti tavoitteen. Kun hevoset ovat syöneet heinähäkillä A vaikka 10 minuutin ajan, luukut sulkeutuvat. Kuuluu äänimerkki, ja heinähäkki B avautuu. Välillä voi olla joko aikaa, jolloin kumpikaan heinäasema ei ole auki tai sitten jompikumpi on aina auki, mutta asema vaihtuu sen mukaan, miten usein halutaan hevosten kipittävän tehtäväratansa päästä päähän.

Siihen asti, kun joku ystävällinen sielu toteuttaa tämän edulliseen hintaan täytyy edelleen todeta, että verkotettu jatkuva heinä on yksi tämän hetken paremmista vaihtoehdoista. SIinä on joitain ongelmia hevosten mahdollisen lihomisen lisäksi: jos hevonen syö kovin samanlaisella liikkeellä verkosta nyppien, se voi kehittää jotain kummallisia lihaksia ja mennä niskastaan hieman jumiin. Joillain hevosilla etuhampaat tai ikenet kuluvat verkosta johtuen (tätä ei meidän hevosilla kylläkään ole esiintynyt). Mutta jos jatkuva korsirehun saanti vähentää mahahaavojen ja ongelmakäytöksen esiintymistä niin väittäisin, että jumppaamalla hevostaan vastapainoksi sille mahdolliselle verkosta syömisen aiheuttamalle niskajumille pääsee keskimäärin parempaan tulokseen.

Paras tapa olisi toki käydä ripottelemassa kourallisia heinää pitkin tarhaa noin kolmen tunnin välein, myös öisin. Heinänviskojarobotinkin saa joku keksijä tehdä, jos osaa._MG_3785

Miltä itsestäsi tuntuisi?

Inhmillistäminen on niin noloa. Antropomorfismi on joissain piireissä sekä kirosana että tarvittaessa lyömäase niitä vastaan, jotka esimerkiksi peräävät eläinten parempaa kohtelua. ”Ei saa inhimillistää” on päässyt hokemana lähestulkoon yhtä suosituksi kuin ”Ei saa syyllistää/tuomita!” (joku hollantilainen kirjoitti FB:ssä, ettei saa tuomita ratsastajaa tämän videon perusteella) ja suosikkini ”Päästetään sitten kaikki hevoset irti preerialle!” (ikään kuin mitään vaihtoehtoja ei olisi esimerkiksi rollkur-ratsastuksen ja villihevosen elämän välillä, sellainenkin argumentointi taisi esiintyä saman kouluratsastusryhmän keskustelussa tuohon videoon liittyen).

Saako eläin edes tuntea?

Inhimillistämistä sopiikin mielestäni kritisoida silloin, kun se johtaa vaikkapa hevosten kohdalla siihen, että niitä hyvää tarkoittaen pidetään eristyksissä lämpimissä sisätiloissa peittojen alla, koska omistajalla on kylmä talvisin. Mutta jos välttelemme inhimillistämisleiman pelossa kaikenlaisen eläinten tunteista – niin fyysisten kuin psyykkisten – puhumisen, se ei välttämättä ole eläinten eduksi.

Samalla nimittäin riskinä näyttää olevan, että vain tutkittu tieto kelpaa – ja koska eläinten tunteita on niin kovin vaikea tutkitusti todistaa, on joskus näyttänyt siltä, että joillekin ihmiselle helpoin ja mukavin lähtökohta on olettaa, että mikä ei ole tieteellisesti todistettua, ei ole olemassakaan. Absurdein esimerkki oli ihan äsken lukemani juttu vuodelta 2012, jossa kävi ilmi, että osa ihmisistä ja ilmeisesti myös tutkijoista ei uskonut, että kala tuntee kipua. Nuorisokielellä ilmaistuna: WTF??? Aikuiskielellä sama: Olen tyrmistynyt siitä, että joku on sitä mieltä, ettei kala tuntisi kipua vain siksi, ettei ihminen ole ennen osannut tätä todistaa.

Mitä ei ole todistettu, ei ole olemassa – vai onko?

”I’ve argued that many of what philosophers call moral sentiments can be seen in other species. In chimpanzees and other animals, you see examples of sympathy, empathy, reciprocity, a willingness to follow social rules.” Tämän sanoi Frans de Waal, etologi ja tutkija. Ja kollegani kertoi jutelleensa tutkijan kanssa, joka oli miettinyt, onko eläimillä lainkaan samoja tunteita kuin ihmisillä – vai voisikohan niillä olla myös aivan erilaisia tunteita, joista ihmisellä ei ole mitään käsitystä? Millä tutkit asiaa, josta sinulla ei ole mitään tietoa?

Australialainen hevostutkija Paul McGreevy päätti kokeilla itseensä, sattuuko raipalla lyöminen. (Kyllä sattui.) ja Johanna K. Viitanen kirjoittikin jo ansiokkaasti aiheesta. McGreevy saa pisteet siitä, että hän päätti ite kokeilla: olen itse ajatellut, että jonkun pitäisi kokeilla samaa tällä välineellä (ei mielelläni minun, vaikka voin minä siihen ryhtyä jos jollain lojuu ylimääräinen Dually-riimu nurkissa). Mutta mitä jos olettamus ei olisi, että mitä ei ole erikseen todistettu kivuliaaksi, ei ole sitä, vaan tässä kohtaa sallittaisiin inhimillistää sen verran, että jos jokin asia aiheuttaisi ihmiselle kipua, se lähtökohtaisesti oletettaisiin tekevän samaa eläimelle ellei nimenomaisesti ja aukottomasti todisteta toisin? Mitä silloin tapahtuisi?

En tiedä, mutta olisin iloinen, jos tällainen ajattelutapa laajenisi.

Miten tämä kaikki liittyy hevosiin?

Hevoset ovat erityisasemassa eläinten joukossa. En tiedä toista eläintä, joka olisi niin yleisesti ihmisen urheilu- ja harrastuskäytössä kuin hevonen ilman, että se kuitenkaan jakaisi asumuksen ihmisen kanssa eli ihmisen ei tarvitse miettiä, miten jokapäiväinen ja kokoaikainen yhteiselo sujuisi mahdollisimman mukavasti molemmille osapuolille. En myöskään tiedä toista eläintä, jota rutiininomaisesti esimerkiksi potkittaisiin kantapäillä kylkiin (tosin silloin puhutaan pohkeiden käytöstä) tai jonka suuta sidottaisiin kiinni niin, ettei se pysty sitä aukomaan (tämä on tosin nimeltään turparemmi ja sen tehtävä on tietenkin vakauttaa suussa olevaa kuolainta, ei suinkaan pitää hevosen suuta kiinni). Hevosta on helppo esineellistää. Hevonen ei – toisin kuin koira – ääntele kivusta, jolloin sen tuntema kipu on helpompi sivuuttaa.

Löydä viisi virhettä? Kuva ei ole Suomesta.
Löydä viisi virhettä? Kuva ei ole Suomesta.

2013_09_11__5135Yhden lauseen periaate

Minulla on kesällä ja syksyllä ollut kuvausryhmä ja toimittaja seuraamassa hevostenkoulutusta yhteensä noin viikon ajan – ohjelma tulee joskus keväällä – ja minulle siitä on ollut paljon iloa ja hyötyä siinä, että olen joutunut miettimään hevostenpitoon ja -koulutukseen liittyviä asioita kerrankin läpi oikein perusteellisimman kautta jotta voisin selittää oleellisimmat asiat noin kymmenessä lauseessa. Kesän ajan kuvausryhmä on seurannut myös – harvinaisen hitaasti etenevän – korjauskoulutettavan hevosen tarinaa ja siinäkin kävi ilmi sama asia: kivun tai pelon aiheuttamista kannattaa välttää viimeiseen asti eläinten kanssa työskennellessä, sillä seuraukset voivat olla hämmästyttävän kauaskantoiset. Tämän hevosen tapauksessa kukaan ei ole ollut sille tahallaan ikävä. Tuloksena on silti varsinainen vyhti ongelmia. Päädyin siis painottamaan yhtä asiaa joka välissä: eläimiä ei kannata pelotella. Ei vahingossa eikä totisesti ainakaan tahallaan. Koulutuksen ei saisi perustua kivun tai pelon tuottamiseen, vaikka sillä pääsisi hetkellisesti näennäisesti nopeasti päämäärään. Vaakakupissa on aina hevosen koko loppuelämä.

Lopputuloksella ainoa, jolla on väliä?

Haluaisin jälleen kerran puhua syistä ja seurauksista: nyt koulutukseen liittyen. Hevoselle ei ole sama, mitä koulutuksessa tapahtuu ja millä keinoin haluttu lopputulos saavutetaan. Koulutus itsessään voi olla hevosen kannalta miellyttävää, yhdentekevää tai epämiellyttävää. Otetaan esimerkkinä vaikka talutettuna kulkeminen, tai sen opettaminen.

Kun tämä taito opetetaan varsalle, voidaan tehdä lukemattomalla eri tavalla: voidaan esimerkiksi erikseen totuttaa varsa riimuun ja naruun, opettaa sille paineelle myötäämistä ja palkita sitä paineen poistolla ja rapsutuksin kun se tekee oikein. Sitten sitä voidaan opettaa kulkemaan ihmisen mukana, sitten tekemään samoin riimu päässä ja naru ihmisen kädessä, yhä edeten pienin askelin (kunnes joskus myöhemmin tulee vastaan tilanne, jossa varsa joutuu oppimaan, että sen on paitsi kannattavaa seurata riimun painetta, itse asiassa myös pakko tehdä niin).

Tai sitten varsalle voidaan laittaa riimu päähän ja lähteä sitä taluttamaan, kun varsa on vielä niin pieni ja tasapainoltaan heiveröinen, ettei se pysty pakenemaan tai pääsemään irti, vaikka yrittäisikin. Jos itse olisit hevonen, kumpi tapa tuntuisi turvallisemmalta? Vaikka lopputulos näyttäisi samalta – varsa kulkee talutettuna ihmisen perässä tai vierellä – niin onko se kuitenkaan sama hevosen näkökulmasta? Väittäisin, että ei. Väittäisin myös, että opetustapa vaikuttaa varsan käsitykseen ihmisistä koko sen loppuelämän ajan.

Inhimillistämisessä on ongelmansa, sitä en kiellä. Mitä jos kuitenkin laajentaisimme inhimillistämisen sijaan inhimillisyyden koskemaan myös eläimiä, joiden kanssa työskentelemme ja harrastamme?

Oman ranteen tai leuan ympärille?
Oman ranteen tai leuan ympärille?

Kuva ei ole Suomesta.

Oman henkitorven ympärille?
Oman henkitorven ympärille?

Kuva ei ole Suomesta.