Miltä sen kuuluu näyttää? Kouluratsastuksesta.

Ihastelin tuossa taannoin esteratsastajaa, jolla näytti olevan kaikki palikat kohdallaan kilpailuissa. Mutta miltä sen kouluratsastuksen sitten oikeasti kuuluisi näyttää? Jos katsoo korkeimman tason kilpailuja niin hyvinkin eri tavalla liikkuvat hevoset sijoittuvat ja voittavat. Millainen suoritus näyttää hevosenkin kannalta hyvältä ja miksi?

Jos yrittäisin kirjoittaa, mitä tarkoitan, siihen menisi vuosi. Katsokaa sen sijaan tätä videota:

https://www.youtube.com/watch?v=X1S5zbRko5k

Tämä on espanjalainen Beatriz Ferrer-Salat Delgadolla. Tältä sen kuuluu näyttää. Ei, tämäkään ei ole täydellistä. Grand Prix -tason kouluratsastus on ihan poikkeuksellisen vaikeata. Mutta tältä sen kuuluu näyttää. Rauhallinen hevonen, rauhallinen tahti, oikeanlainen kokoaminen, ei kipukäytöstä tai -ilmeitä. Tämä on se, jota kohti pyrkiä.

Ei mulla muuta tällä erää.

Oppimisen ABC, osa A

Oppimisen ns. nelikenttä on ollut vakiintuneessa käytössä useita vuosikymmeniä. Jotta voisi esimerkiksi lukea ja ymmärtää hevosen oppimistutkimusta, on hyvä ensin opetella nelikenttä.

Siinä ”negatiivinen” käytetään samassa merkityksessä kuin miinus matematiikassa: vähennetään jotain. Englanniksi negative reinforcement.
Vastaavasti ”positiivinen” käytetään samassa merkityksessä kuin plussa matematiikassa: lisätään jotain. Englanniksi positive reinforcement.

Vahviste-sana kuvaa todellakin tulosta: jos käytetään vahvisteita, käytös vahvistuu eli todennäköisyys sille, että hevonen tekisi saman uudelleen, lisääntyy.
Jos käytetään rankaisuja, käytös vähenee.

Slide1

Positiivinen vahviste = annetaan jotain, mitä hevonen haluaa.
Eli hevonen saa heinää, kun se potkii karsinan seiniä. Potkiminen lisääntyy.
Hevonen saa porkkananpalan, kun se tulee ihmisen luo laitumelle. Ihmisen luo tuleminen lisääntyy.
Todennäköinen tunne: Ilo.

Negatiivinen vahviste = otetaan jotain, mitä hevonen kokee ikävänä asiana, pois.
Eli hevosella on sopimaton satula, hevonen pukittelee ja ratsastaja tippuu. Paine selässä kevenee tai poistuu, pukitteleminen lisääntyy.
Hevonen pitää jalkaa ylhäällä kavion puhdistuksen ajan. Kun jalka on rennosti ihmisen kädessä, jalka lasketaan alas. Jalan rennosti ylhäällä pitäminen lisääntyy.
Todennäköinen tunne: Helpotus.

Positiivinen rankaisu = lisätään jotain, minkä hevonen kokee ikävänä asiana.
Eli hevonen laittaa nenänsä sähköaitaan ja saa sähköiskun. Nenän laittaminen aitaan vähenee.
Satula painaa säkää, kun se laitetaan selkään. Hevosen paikallaan seisominen satuloinnissa vähenee.
Todennäköinen tunne: Pelko/ahdistus.

Negatiivinen rankaisu = Otetaan jotain, mitä hevonen kokee miellyttävänä, pois.
Eli hevonen viedään maastoon pois lajitovereiden luota. Maastoon meneminen vähenee.
Hevonen potkii seinää ruokinta-aikaan ja ruoka viedään silloin kauemmaksi. Potkiminen vähenee.
Todennäköinen tunne: Suru/pettymys.

Tunteiden voimakkuus riippuu hevosyksilöstä, sen kokemuksista ja oppimishistoriasta sekä siitä, miten voimakas vahviste tai rankaisu on. Tunne voi tietenkin vaihdella aivan häivähdyksestä todella voimakkaaseen.

Jotta hevosta voisi kouluttaa, pitää vielä tietää paljon lisää.

Kuten se, mitä halutaan kouluttaa. Jos tavoitteena on hyvä koottu laukka, pitää tietää, miltä haluttu lopputulos näyttää tai tuntuu valmiina käytöksenä. Vaikka hevonen olisi lihaksistoltaan valmis laukkaamaan koottua laukkaa kierroksen kentän ympäri ratsastaja selässään vasta vuoden päästä siitä, kun ensi harjoitukset sitä kohti aloitetaan, kouluttajan pitää jo alussa tietää, mitä kohti on muokkaamassa hevosta. Muuten lopputulos ei todennäköisesti tule olemaan oikea.

Ihmiselle voi joskus olla haasteellista hyväksyä, että hevonen määrää, mikä on vahviste ja mikä rankaisu. Useimmille hevosille kaura on positiivinen vahviste – mutta meillä on asunut ihmisiä suuresti tullessaan pelkäävä (ja massiivisen kiinniantamisongelman kera saapunut) hevonen, joka pelkäsi myös kauroja ämpärissä. Sille yksilölle kaurat olivat positiivinen rankaisu, lisättiin jotain ikävää. Useimmalle hevoselle pohkeen irtoaminen kyljestä on negatiivinen vahviste, mutta yhdelle kesäihottumaiselle issikalle se olikin negatiivinen rankaisu, koska mahdollinen rapsutusmahdollisuus poistui.

Kouluttajalla pitää olla ajoitus kohdallaan eli mielellään nähdä tai tuntea jo edeltävästä askeleesta, mihin suuntaan ja miten hevonen on liikkumassa. Se vaatii harjoittelua ja siksi on todella hyvä olla asiantuntevat silmät maassa kertomassa, että ”Nyt, vahvista tuota!”

Hevonen tarvitsee tarpeeksi motivaatiota ja toistoja, että se oppii. Hevonen oppii nopeasti ja muistaa hyvin. On tärkeää myös olla jäämättä jumiin tekemään kymmeniä tai satoja oppimisen kannalta turhia toistoja jollain tietyllä tasolla, tai hevonen voi jo oppia juuri tämän tason tavaksi asti. Kun joku käytös on valmis, tarvitaan tietenkin suuri määrä toistoja eri tilanteissa, jotta hevonen yleistää ja muodostaa tavan reagoida halutulla tavalla.

Kun kouluttaa hevosta, pitää lisäksi osata tunnistaa hevosen mielentila ja valita sopiva tunnetila ja vireystaso kuhunkin tehtävään. Pitää muistaa, että järjestää asiat niin, että hevonen harjoittelee pääosin vain oikeaa asiaa, ei vääriä. Pitää muistaa, että hevonen ja ihminen tarvitsevat taukoja – käyntikierros pitkällä ohjalla vähintään muutaman minuutin välein tai hetken heinäkasalla – ja välillä pari vapaapäivää kouluttamisesta (pelkästään laitumella, talutettuna tai maastokävelyllä.) Silloin oppiminen mahdollistuu ja tehostuu, eikä hevosen keho väsy liikaa, mikä altistaa vammoille.

Tutkimuksista

Hevostutkimus on vielä varsin vaihtelevanlaatuista ja se kannattaa oppimis- ja koulutustutkimuksia lukiessa pitää mielessä. Esimerkkinä tutkimukset hevosten lähimuistista: eri tutkimusjärjestelyillä (toisessa hevoset olivat oletettavasti jännittyneempiä kuin toisessa) saatiin hämmästyttävän erilaisia tuloksia.

Viime aikoina olen törmännyt sellaisiin ”kunnollisiin” tutkimuksiin, joita on ollut ihan ilo lukea. Esimerkiksi se, miten oikein käytetty positiivinen vahviste (rapsutus) vaikuttaa hevosten käsitykseen ihmisistä. Tai ne tutkimukset, missä edes yritetään katsoa muutakin kuin esimerkiksi sitä, oppiiko hevonen peruuttamaan – kuten se, millaiseksi hevosen pitkäaikainen mieliala muodostuu.

Hevonen oppii toki kaikista vahvisteista ja rankaisuistakin, kunhan ne ajoitetaan riittävän tarkasti tai jos siihen ei kyetä, tehdään asiat aina samalla tavalla niin, että hevonen pystyy ketjuttamaan ja oppimaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei olisi väliä, mitä menetelmää hevostenkaan kanssa käytetään. Tällä hetkellä näyttää siltä, että hevonen oppii yksinkertaisen tehtävän suunnilleen yhtä nopeasti käytti ihminen positiivista tai negatiivista vahvistetta, mutta positiivista vahvistetta käyttäessä hevosella näkyy vähemmän konfliktikäytöstä ja sen käsitys ihmisestä muuttuu myönteisemmäksi.

Mainostan taas professori Mendlin (ym.) oldie but goldie: An integrative and functional framework for the study of animal emotion and mood
https://royalsocietypublishing.org/…/10…/rspb.2010.0303 – siinä tuodaan esille ajatus palkintojen tavoittelemis- ja rankaisujen välttämisjärjestelmästä ja niihin liittyvistä tunteista, jotka aktivoituvat erilaisten vahvisteiden ja rankaisujen käytöstä. Ei ole aivan sama asia, käyttääkö ihminen pelkkää negatiivista vahvistetta vai onko hevosen elämässä myös palkintojen tavoittelemista.

Mitä minä sitten teen?

Yhdistelen aika vapaasti. Joitain asioita opetan hevosilleni pelkällä positiivisella vahvisteella, ainakin aluksi. Yleensä sellaisia, joihin liittyy lajityypillisesti vaikea rasti hevoselle, kuten lastaus, jalkojen nostamista, rokottamista ja pistämistä muutenkin, talutettuna kulkemista ja riimun sekä muiden varusteiden pukemista, ratsastajan menoa selkään ensimmäisiä kertoja. Koska saaliseläimelle on aina hieman hankalaa olla pienessä tilassa yksin tai muuten kehostaan, jaloistaan tai päästään ”jumissa” haluan, että hevonen pitää niitä asioita aivan lempitehtävinään.

Useimmiten käytän yhdistelmää negatiivista ja positiivista vahvistetta. Ratsastaessa käytän pohkeita ja kun hevonen liikkuu, myötään perustuntumalle. Lisäksi hevonen saa välillä ruokapalkinnon. Mielestäni on useissa kohdissa hevoselle vähiten turhauttavaa ja ihmiselle nopeinta antaa hevoselle aivan kevyellä paineella vihjeen, mihin suuntaan sen kannattaisi kokeilla mennä eikä aina pelkästään napata käytös, lähteä muokkaamaan sitä kohti jotain haluttua.

Käytän pelkkää negatiivista vahvistetta eli painetta ja sen poistoa esimerkiksi siinä, kun opetan varsoille ja aikuisillekin hevosille pois siirtymistä, kun kävelen tarhassa. Meillä on hevoset aina laumassa ja haluan, että ne osaavat siirtyä alta pois hyvissä ajoin, kun roudaan heinää tai aitalankoja tms.
Aloitan aina siitä, että hevonen oppii olemaan kävelemättä aivan lähelle minua. Vasta, kun se on oppinut merkin (heiluva käsi, heiluvat sormet, heiluva keppi, heiluva/pyörivä köysi), siirryn siihen, että liikun itse.

Tiedostan myös käyttäväni rankaisuja, oppimismielessä rankaisuja, sekä negatiivisia (esim. koulutus loppuu hetkeksi, ihminen jähmettyy liikkumattomaksi, kädet menee selän taakse, käyntitauko pitkin ohjin) että positiivisia (jos hevonen kääntyy talutuksessa pois, käännyn nopeasti vastakkaiseen suuntaan, jos hevonen kävelee heiluvaan käteeni, osun siihen, jos hevonen ei väistä tarhassa pyörivää narua, osun siihen). Ne eivät kuitenkaan juuri opeta hevoselle, mitä sen pitäisi tehdä, joten koulutusmenetelmänä niitä ei voida pitää. Vahvisteet tekevät asiat vahvaksi ja niihin kannattaa todellakin keskittyä.

Jos haluat tehdä toisin kuin minä, tee niin. Kerron vain omat tapani siksi, että joskus keskusteluista käy ilmi, että olisin jotenkin aina pelkän positiivisen vahvisteen kannalla. En ole. Usein kylläkin. Vaikka hevoset toimivat yleensä ihan hyvin pelkällä negatiivisella vahvisteella, positiivisen vahvisteen opetteleminen avaa koko eläinlajiin aivan uudenlaisen ulottuvuuden.

IMG_8635
Joitain yleistyksiä voi tehdä.

Suut, syyt ja seuraukset

Viime viikolla julkaistiin suomalaistutkimus ravihevosten suuvaurioista lähdön jälkeen. Tulokset ovat järkyttävät: 84% hevosilla oli vaurioita suussaan nimenomaan sillä alueella, jossa kuolaimet ovat. Linkki Helsingin yliopiston juttuun aiheesta täällä: [linkki] jossa linkki myös koko tutkimustekstiin (englanniksi).

Olen seurannut hieman keskustelua tutkimustuloksista Facen puolella ja muista keskusteluista tutut vasta-argumentit tulivat jo ensimmäisen tunnin aikana:
”Tutkimus on huono,” ”muillakin lajeilla on samoja tai pahempia ongelmia,” ”siitostammoillakin on suuvaurioita” jne. jne. Eli ns. Tennessee Walking Horse -kortti. Aion kirjoittaa nyt pelkästään tästä tutkimuksesta ja siihen liittyviä asioita, joten jos haluat kommentoida (olen joka kommentista aina kiitollinen!) niin tarkistathan, että keskustelet jollain muulla argumentilla kuin tällä. Vaikka Afrikassa lapset näkevät nälkää, se ei tarkoita etteikö muihin ongelmiin pitäisi puuttua. Ja kyllä, kokemukseni mukaan hevosia vedetään suusta myös muissa lajeissa. Esimerkiksi Mirjami Miettisen tutkimuksessa ratsuilla 78%:lla oli haavaumia suussaan. (Blogi aiheesta vuodelta 2016 [linkki])

Mitä jos tämän sijaan kaikki hyväksyisimme, että ravipuolella on todistetusti ongelma ja miettisimme yhdessä, mitä sille voidaan tehdä?

Toinen argumentti, jolla pyritään selittämään hevosen suuvauriot, on nimittäin syyn vierittäminen hevosen niskoille. Hevonen painaa ohjalle, hevonen ei hiljennä tai käänny tai jos toimii kotona kevyillä ohjasavuilla, radalla ei. Siksi tarvitaan ne vaurioita aiheuttavat otteet.

Niin. Olemme kuitenkin vastuussa siitä, että hevonen voi hyvin. Siihen kuuluu se, että hevosta koulutetaan niin hyvin, että se on kilpailutilanteessakin hallittavissa ilman, että aiheutetaan sille vammoja. (Kyllä, voi olla, että vammat ovat syntyneet jo kotona ennen kilpailuja, mutta sama pätee siihenkin: Ihmisen harrastus ei saa aiheuttaa eläimelle vammoja.) Koska jos hevonen on niin kiihtynyt, ettei se kilpailuissa pysty vaikkapa pysähtymään tai hiljentämään vauhtia, suussa tuntuva kipu ei vähennä kiihtymystä. Todennäköisesti kipu lisää hevosen tarvetta juosta sitä pakoon. Kierre on valmis.

Tutkimus tehtiin jo pari vuotta sitten mutta tulosten analysointiin ja julkaisuun menee aina aikaa. Nyt kun tieto on tullut, miten aiomme suhtautua siihen?

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä hevosharrastuksen sosiaalisesta hyväksynnästä (englanniksi SLO eli Social License to Operate) eli siitä, että hevosharrastuksen ja -urheilun kuuluu toimia niin, että sitä ympäröivä yhteiskunnallinen hyväksyntä säilyy. Muuten sille, meille, käy joskus huonosti.

Lueskelin eläinsuojelulakia ja siellä oli tällainen mielenkiintoinen lause: ”Maa- ja metsätalousministeriö voi kieltää pitämästä sellaisia eläinkilpailuja tai muita vastaavia tilaisuuksia, joissa eläimille voi aiheutua tarpeetonta kipua, tuskaa tai kohtuutonta rasitusta.”

Mitenkään maalamatta piruja seinälle, hevosharrastuksen aika muuttua on nyt. Strutsina pää pensaassa oleminen onnistui jonkun aikaa, muttei todennäköisesti enää.

Ratkaisuehdotus

Oma ratkaisuehdotukseni on tämä: Nollatoleranssi suuvaurioille (ja näkyville vaurioille muutenkin) jokaisessa hevoskilpailussa. Kaikkia hevosia tarkastetaan ko. tutkimuksen tavalla ennen lähtöä, ja jos vaurioita on, annetaan välitön kilpailukielto tutkimuksessa määritellyn ajan (vaikka sen minimiajan vammojen parantumiselle). Siirtymäaika olisi toki hyvä, vaikka sitten se minimiaika vaurioiden parantumiselle.

Ratkaisuehdotukseni, että hevosharrastus säilyisi: Kouluttaminen, totuttaminen, siedättäminen. Opi olemaan vetämättä ohjista ja opeta hevonenkin olemaan vetämättä. Opeta hevonen toimimaan myös vieraissa paikoissa ja jännittävissä tilanteissa.

En näe mitään syytä, miksei ravihevosia ja ratsuja ja valjakkohevosia voisi kouluttaa toimimaan kevyillä avuilla kilpailutilanteessakin, kunhan siihen käyttäisi riittävästi aikaa, tietoa ja toistoja. Jollei aivan yhtä kevyillä kuin kotona, niin ainakin sellaisilla, jotka eivät aiheuta vammoja. Autan mielelläni asiassa.

Mutta siihen asti, kun saan jostain mesenaatin joka antaa minulle mahdollisuuden jakaa tätä koulutustietoa jokaiselle, ilmainen vinkki: Aloita pienestä, etene asteittain. Kevyt paine ohjaan ja palkitse hevosta myötäämällä ohjalla heti, kun se hidastaa edes aavistuksen. Toista. Tuhat kertaa, kaksi tuhatta, kolme tuhatta. Siirry sitten asteittain pois kotipihasta vaikeampiin ympäristöihin.

IMG_6543
Kuvassa on ratsu. Arkistossani on puutteita.

 

 

 

Utelias, eloisa eläin

Hevosissa on jotain taianomaisen kiehtovaa. Miten näin iso, nopea ja potentiaalisesti vaarallinen eläin suostuu meidän käsittämättömiin keksintöihin? Meidän maan hevosista yli 95% ovat jonkunlaisessa harrastekäytössä, ei enää työkäytössä kulkuvälineenä tai voimantuottajina pellolla ja metsässä. Mikä se on, joka saa ihmiset harrastamaan hevosia?

Aina kun tapaa varsoja, niissä näkyy hevosmaisen käyttäytymisen perusominaisuudet. Varsoja on synnynnäisesti rohkeampia ja varovaisempia, mutta yhteistä niille kaikille on uteliaisuus. Myös hevonen, jolta tämä uteliaisuus ei ole – vahingossa tai tietoisesti – karsittu pois, on utelias. Kiinnostunut kaikesta.

Hevonen on myös eloisa. Toki tässäkin on eroja, mutta hevoseläin on lähtökohtaisesti mielellään liikkuva ja herkästi asioihin reagoiva. Luulen, että nämä kaksi asiaa vaikuttavat meihin ihmisiin.

Normaalin käyttäytymisen puute on yksi tärkeimmistä kivun merkeistä. Laajentaisin tätä tunnettua lausetta koskemaan myös henkistä hyvinvointia. Jos hevosen koulutus perustuu kovin paljon rankaisuihin, hevonen voi nopeastikin oppia pois sekä uteliaisuudesta että eloisuudesta. Jos ihmistä pelottaa, sellainen hevonen voi tuntua turvalliselta ja hyvin käyttäytyvältä. Kuitenkaan se ei mielestäni silloin ole enää 100% hevonen. Siitä puuttuu kaikista olennaisimmat ominaisuudet.

Kävin pitkästä aikaa katsomassa isoja ratsastuskilpailuja, kun Järvenpäässä järjestettiin Nations Cup sekä este- että kouluratsastuksessa. Hienot kilpailut järjestelyjen puolesta, harmi että sää oli mitä oli! Seurasin esteluokan verryttelyä ja huomioni kiinnittyi nuoreen norjalaisratsastajaan Fredrik B. Seimiin, joka ratsasti 140-luokkien voittoon omalla hevosellaan Quevara vd Vlierbeek Z. Siinäpä oli hyvin koulutettu hevonen ja hyvä ratsastaja! Ennen kaikkea minuun teki vaikutuksen se, että hevosessa oli se olennainen jäljellä. Se reagoi ympäristöön, sen ilmeet vaihteli, ja sen uteliaisuus ja eloisuus oli 100% tallella. Tavattoman hienoa nähdä. Katsokaa vaikka, miten messissä se oli palkintojenjaossakin:

IMG_9178

Hevonen oli ollut tällä nuorella ratsastajalla kolme vuotta ja hän kertoi käyttävänsä paljon aikaa sileällä työskentelyyn. Se kyllä näkyi verryttelyssä: en nähnyt yhtään voimakasta ohjasotetta, pelkkää tasaista, hyvää ratsastusta. Sitä saisi ottaa esikuvaksi.

Hevosilla kilpaileminen

Keskusteluissa lukee joskus kaikenlaisia erikoisia mielipiteitä ja törmää vaikka mihin absurdeihin myytteihin. Yksi toistuva väite on, ettei hevosta voi pakottaa esiintymään tai suorittamaan.

Pötyä. Hevonen on eläinlajina jopa erityisen helppo pakottaa tekemään erilaisia asioita, erityisesti jos niihin sisältyy liikkumista eri suuntiin. Hevonen säikähtää helposti ja pikkuisen tai suuremman pakokäyttäytymisen suuntaaminen erilaisiin liikkumistapoihin on kohtuullisen helppoa. Hevoselle on lajityypillisesti paljon vaikeampi olla paikallaan, kun se pelkää, kuin liikkua.

Kaikkia hevosia ei voi pakottaa, mutta aivan valtaosaa kyllä. Siksi meillä on hevosia harrastuseläiminä. Suorittaminen ei siis ole mikään tae sille, että hevonen voisi hyvin.

Toinen ääripää on sitten se, jossa ihannoidaan rentoutta niin, että tuloksena on velttoutta. Tämäkään ei ole hevosen fyysiselle hyvinvoinnille eduksi. Mielen ja kehon rentous on perusedellytys onnistuneelle koulutukselle ja oikeanlaiselle fyysiselle suorittamiselle, mutta se on juuri sitä: edellytys. Sitten edetään, jos tavoite on edetä.

Olen joskus viisi tai kymmenen vuotta sitten lukenut kommentin Facessa, jossa ykskantaan todettiin kaikkien estehevosten hyppäävän rankaisun pelossa ja pakoreaktion vallassa. Äsken luin sellaisen, jossa väitettiin ilman ratsastajaa esterataa jatkavien hevosten olevan kaikki opitusti avuttomia.

Pötyä. Osa ehkä, osa varmasti ei. Voisin lyödä tonnilla vetoa, että esteratsuksi jalostettu tai syntynyt hevonen, jolla on selässään ratsastaja, joka häiritsee hyppäämistä riittävän vähän, kun hevosta on valmisteltu (huom. vuosien ajan!) tehtäväänsä niin, että se tietää selviytyvänsä siitä, hyppää monista muista syistä kuin pelosta. Kuten ilosta, mielenkiinnosta, tottumuksesta – tai siksi, että se tuntuu hyvältä. Hevoselle voi myös opettaa, että esteen tai esteradan hyppääminen johtaa palkintoon, jolloin sekin nostaa hevosen motivaatiota ja intoa suorittaa.

Hevosenkin täytyy saada mahdollisuus tehdä [täydellinen epätieteellisyysvaroitus] makeilta tuntuvia asioita (/epätieteellisyysvaroitus loppu]. Se yleensä nauttii käyttäessään kehoaan liikunnallisissa leikeissä. Oletan tässä tietenkin, että hevonen on riittävän kivuton ja terve. Hyvin tehtynä hevosen koulutus käyttää tätä hyväkseen ja opettaa hevosta käyttämään kehoaan yhä paremmin ja lennokkaammin – ja nauttivan siitä.

Elävän eläimen kanssa kilpaileminen

Jos saisin päättää jotain kaikkien harrastuseläinten puolesta, se olisi tämä: Heitetään se Citius, Altius, Fortius (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin) romukuoppaan, kun on eläimistä kyse. Ihmisurheilija, joka saa päättää itse (enkä nyt lähde arvelemaan, moniko saa tehdä näin, mutta aikuisista, rikkaista länsimaalaisista nyt ainakin suurin osa) voi minun puolestani rääkätä itsensä fyysisesti ja henkisesti juuri niin paljon, kuin haluaa ja mennä tarvittaessa korvaamaan niveliään nelikymppisenä. Mutta eläin ei koskaan ole tilanteessa, jossa se voisi tietää, mitä äärimmilleen viety fyysinen suoritus voi johtaa. Vauriot näkyvät ja tuntuvat harvoin heti, vaan kuukausien tai vuosien päässä.

Eli: Sen sijaan että sillä estehevosella ”edettäisiin” koko ajan korkeimmille esteille ja vaikeimmille radoille, mieti hetki, mitä se hevoselle maksaa. Missä raja kulkee? Voisiko hevoselle olla parempi pysytellä siinä 80 sentin tuntumassa? 50 sentin? Se on aika lähellä laukka-askelta. En siis tiedä, onko mitään rajaa hevosen hyvinvoinnille määriteltävissä, moni eläinlääkäri varmasti tietää paremmin.

Sen sijaan, että sillä kouluhevosella harjoiteltaisiin koko ajan suurempia lisäyksiä järjettömässä ylitemmossa ja enemmän kyykkymistä kokoamisissa, voisiko joku maltillisempi versio kouluratsastuksesta jopa olla hevoselle parempi?
Pitääkö todella ratsastaa 80, 120 tai 160 km matkaa yhden vuorokauden aikana? Miksi?

Vakuutusyhtiöillä on tilastoja, missä käy ilmi eri harrastuslajien vaikutus hevosen kehoon. Perehdyn niihin kun palaan lomalta. Mutta mietin tässä vain, ja tämä koskee mitä suuremmissa määrin myös kaikkia kisakoiria:

Voisimmeko vaihtaa sen vanhan hokeman, jossa ihannoidaan äärisuorituksia, johonkin parempaan? Kuten ”Paremmin, kevyemmin, vapaammin?” Saa ehdottaa parempia!

Ja ennen kaikkea: Siinä kohtaa, kun hevosen oletettu arvo tai käyttö vie siltä hevoseläimen statuksen, harkitse koko asia uudelleen. Meillä on vastuu hevosen koko elämästä ja hevoselle kaikista tärkein on saada elää hevosen arvoista elämää. Siihen kuuluu vapaa ulkoilu, lajitovereiden seura ja niin edelleen. Ihan kaikille hevosille. Sitten voimme harrastaa ja kilpailla, kunhan se tehdään niin, että hevosten hyvinvointi kärsii siitä mahdollisimman vähän.

IMG_7748.jpg
Ruuna hieman kokoaa. Tuntuu ehkä makealta.