Horses

Mies, joka puhuu hevosista

Olin siis katsomassa Monty Robertsin showta Helsingissä. Se kesti kokonaisuudessaan kolme ja puoli tuntia, josta arvioisin, että runsaat puoli tuntia meni taukoon, jolloin katsojilla oli mahdollisuus ostaa Robertsin kirjoja ja Dually-riimuja ja ottaa kuva itsestään Robertsin kanssa. Roberts teki siis kolmen tunnin ajan töitä viiden hevosen kanssa, joista suomenhevonen oli näytöksessä mukana siksi, että maallikko Juhani Seppänen esittäisi sen kanssa join-upin.

Koska minulla on menneen viikon aikana useamminkin ollut sellainen olo, kuin olisin elänyt tiistai-illan jossain rinnakkaistodellisuudessa, analysoidaan nyt hieman vielä, mistä tämä johtuu. Kuten aiemmin Facebookissa taisin sanoa, menin ilman muuta paikalle olettaen, että saan nähdä hyvää koulutusta. Minäkin olen lukenut Robertsin kirjoja. Ja jos kyseessä olisi ollut radio-ohjelma, olisin tullut paikalta varmana siitä, että koulutus oli ollut hyvää. Kuten olen lukenut muutamasta muusta blogista: Roberts puhui niin kauniisti hevosista.

En nimittäin minäkään ole eläessäni kuullut kenenkään puhuvan niin kauniisti ja tunteella niin hevosista kuin siitä, ettei väkivalta ole mikään ratkaisu, kun toimitaan hevosten kanssa. Robertsilla on sana täydellisesti hallussaan ja hän puhuu jatkuvalla, lempeällä äänellä. Näytös on käsikirjoitettu alusta loppuun toimivaksi ja Robertsin selostus saa yleisön mukaansa ensi minuuteista lähtien. Hän puhuu siitä, miten tärkeintä on, että hevosella on hauskaa, ja toiseksi tärkeintä, että ihmisellä on. Hän puhuu siitä, miten hänen oma isänsä katkoi häneltä 72 luuta ennen kuin Roberts oli 12-vuotias. Siitä, miten väkivalta ei koskaan ole ratkaisu eikä hevosia tulla täällä lyömään raipalla.

Minäkin huomaan nyökkääväni. Olen samaa mieltä melkein kaikesta.

Väkivallaton koulutus?

Mutta hetkinen. Miten paljon puhe korreloi tekojen kanssa? Nuoren hevosen satulaan ja ratsastajaan totutus tehdään ilmeisen tutun kaavan mukaan ja minähän en ole selvillä siitä, miten ihmiset yleensä tätä tekevät. Voi siis olla, että jokaisen muun katsojan silmissä totutus tehdäänkin aivan mielettömän hyvin. Minun silmäni näkevät, että nuoresta hevosesta tulee koko ajan hieman happamamman näköinen, mutta mitään radikaalia ei tapahdu. Kun Roberts esittelee hevoselle satulaa, hän käy koko ajan sellaista mielikuvituskeskustelua, mitä hänen mielestään hevonen ajattelee, ja vastaa siihen, suunnilleen tällä tavalla:

”Onko tuo satula, herra Roberts? Jos sinä laitat minulle satulan, minä pukittelen sen pois. Tiedän satuloista, enoni on kertonut minulle satuloista, herra Roberts. Ne kutittavat.”

Sitten Roberts vastaa, ja sitten ”hevonen”. Ja niin edelleen. Yleisö nauraa, ja viihtyy. Kukin tavallaan. Ei tässä mitään erikoista. Hevonen ei pukitellut.

Sitten nuori hevonen on valmis, ravattuaan muutaman kierroksen ratsastaja selässään, ja seuraava hevonen tuodaan sisälle. Se hevonen, joka pelkää karvanleikkuukonetta. Tässä alkaa nähty ja kuultu mennä sen verran ristiin, että kokeneempikin hevosihminen menee helposti vähän sekaisin.

(Siihen on muuten olemassa oma nimityksensä, jota en nyt muista, eli jos kuulee yhtä ja näkee toista, mitä aivoissa silloin tapahtuu. Edit: Kirsille kiitos, hän muistutti, että kyseessä on kognitiivinen dissonanssi. Wikipediasta lainaus: ”Ihminen pyrkii vähentämään kognitiivista dissonanssia muuttamalla käyttäytymistään. Esimerkiksi verovilppiä paheksunut ihminen lopettaa paheksumisen itse verovilppiä tehtyään. Maallikon termein asiaa voisi kuvata epämiellyttävänä jännitteenä, joka tulee kahdesta keskenään ristiriitaisesta ajatuksesta samaan aikaan.”)

Roberts nimittäin puhuu siitä, että hän aikoo ensin opettaa hevosta seisomaan paikallaan ja sitten totuttaa hevosta klipperiin käyttäen samankaltaista ääntä pitäviä hammasharjoja ennen klipperiä.

Mutta tapa, jolla Roberts opettaa hevoselle paikallaan pysymistä, näyttää kaikkea muuta kuin hevosen luontaista kehonkieltä hyväksi käyttävältä, lempeältä tai väkivallattomalta. Käytännössä hän siis rankaisee hevosta aina kun hevonen liikkuu nykimällä voimakkaasti liinasta, joka on kiinni Dually-riimussa. Dually-riimu eroaa tavallisista riimuista siinä, että hevosen nenäpiin päältä (jossa on lähinnä luuta ja nahkaa, ei pehmytkudoksia) kulkee kaksinkertainen ohuehko, ehkä sentin paksuinen naru, joka kiristyy, kun riimua kiristetään. Se ei siis ole ihan pehmeimmästä päästä riimuja. Tämä on rankaisun käyttäminen koulutuskeinona: jos hevonen tekee ihmisen näkökulmasta ”väärin”, sitä nykäistään riimusta. Jos itse haluaa kokeilla (videon katsottuaan, että voi tehdä suunnilleen saman liikkeen), miltä tuollainen nykäisy saattaa tuntua, voi laittaa vaikka oman ranteensa yli kaksinkertaisen narun ja pyytää kaveria nykäisemään. Kerran, kymmenen tai sata kertaa.

Koska Areena itsessään on hevoselle jännittävä paikka, tälläkin hevosella on tarve liikuttaa jalkojaan. Se on kouluttajalle kätevä ominaisuus hevosissa: jos hevonen tuntee tarvetta kävellä, kun sitä totutetaan johonkin asiaan, voi olla, että se on jännittynyt. Mitä jännittävämpi tilanne, sitä vaikeampi hevosen on pysyä liikkumatta. Ja kyllä, olen minäkin sitä mieltä, että hevosen kuuluu osata seistä paikallaan. Sitäkin asiaa hevosen on kuitenkin helpoin oppia kotona, kun hevonen on rento, eikä silloin tarvita kummoisiakaan voimakeinoja sen opettamiseen. Riittää, kun hevonen pyydetään aina takaisin pysähdykseen, kun se liikkuu. Voit pyytää vaikka kuinka nätisti, ja hevonen oppii silti. Yleistäminen, eli siihen, että hevonen tekee saman asian eri paikoissa (asteittain vaikeuttaen) menee sitten enemmän aikaa.

Käytännössä Robertsille kävi kuitenkin niin, että koska klipperihevosta jännitti aivan liikaa, se ei pystynyt olemaan paikoillaan ennen kuin rankaisuja oli tullut kymmeniä, ellei satoja. Otin valokuvien lisäksi minuutin pituisen videopätkän, jossa näkee Robertsin nykäisevän riimusta ainakin 11 kertaa. Tämä on seisomisen opettamisen aika loppuvaiheessa, jolloin Roberts käytti yleisöä provosoidakseen hevosta liikkumaan. Ensin yleisöä pyydettiin taputtamaan käsiään kerran yhteen (parituhatta henkeä), jolloin hevonen loikki ja sitä rangaistiin. Roberts käytti selostuksessaan ristiin sanoja ”torua” (scold) ja ”kouluttaa” (school) käyttämästään rankaisuista, mutta ihan oppimismielessä kyseessä oli kuitenkin rankaisu. Katsokaa sitä minuutin pituista videota ja miettikää itse: onko tämä oikeasti sitä väkivallatonta koulutusta?

Ennen kuin jatkamme (ja videokin on tulossa) niin mainittakoon, että olen lähestulkoon kaikesta siitä, mitä Roberts puhui, aivan samaa mieltä. Väkivalta ei ole mikään ratkaisu ja hevosia voidaan oikein hyvin kouluttaa ilman väkivaltaa. Hevosille pitää opettaa, mitä niiden kuuluu tehdä ja jos niitä pelottaa, niitä pitää asteittain totuttaa. Hevosia kohdellaan edelleen paikoitellen hämmästyttävän julmasti ja kaikkien pitäisi opetella, miten kohdella niitä paremmin. Hevoset kommunikoivat keskenään pääosin kehonkielellä ja ilmeillä ja joitain niihin liittyviä asioita voi ihminenkin käyttää hyödykseen koulutuksessa.

Puhun kuitenkin vielä lyhyesti siitä, mikä on mielestäni kohtuullinen voimankäyttö, koska se on tilannesidonnaista. Jos hevosella on esimerkiksi ähky tai niveltulehdus, ja sitä pitää viedä klinikalle hoidettavaksi, ymmärrän oikein hyvin, jos sitä sen yhden kerran laitetaan traileriin sillä keinolla, millä se sinne menee. (Sen jälkeen toki pitää korjata lastauskäytös.) Tai jos hevosella on jalassaan ammottava haava: silloin hevosta voidaan minunkin mielestäni kertaluontoisesti pakottaa pysymään paikoillaan ensiavun ajan. Mutta tämän videolla näkyvän hevosen kohdalla kyse oli klipperistä, eli sellaisesta pienestä karvanajelukoneesta, jolla saadaan hevosen talvikarva ajettua pois. Ei siis hevosen henkeä uhkaavasta ongelmasta vaan siitä, saadaanko hevonen kuivumaan talvella nopeammin rasituksen jälkeen. Silloin voimakeinojen käyttäminenkin on mielestäni vähintäänkin tarpeetonta – ja voimakeinojen käyttämisen kieltäminen ko. minuutin pituisen videon kohdalla on kyllä aika vaikea tehtävä. Odotan mielenkiinnolla, kykeneekö joku siihen.

Kyllä, video on vain minuutin pituinen. Olen ensisijaisesti valokuvaaja ja vasta tuossa vaiheessa muistin, että kamerassani on myös videotoiminto. Tuotakin hevosta käsiteltiin ehkä sen parikymmentä minuuttia, tai puoli tuntia. Ensin siis näytettiin, että hevosta pelottaa kepin päässä oleva sähköhammasharja, sitten oli Join-up, johon menee muutamia minuutteja, sitten hevonen ensin opetettiin videolla nähtävällä tavalla seisomaan paikallaan ja sitten otettiin sähköhammasharjat ja klipperi mukaan. Voitte kuitenkin uskoa kun sanon, että hevonen ei silloinkaan aina seissyt paikallaan, sillä totutus tehtiin siihen liian nopeassa tahdissa.

Tiedän, että järjestäjillä tai Robertsilla (tai jollain katsojalla) on varmasti koko ”klipperihevosen” sessiosta videomateriaalia. Jos sellainen löytyy jossain ja päätyy julkiseksi, katsokaa sitä kokonaisuudessaan – ja ilman ääntä. Katsokaa mitä tapahtuu, ei sitä, mitä teille kerrotaan tapahtuvan.

Videossa ei ole ääntä, aivan tarkoituksella. Roberts selostaa siinä lempeällä äänellä muun muassa, että ”ei se haittaa, että hän liikkuu, hän kokeilee kaikkea nyt”. Hän kuulostaa äärettömän ymmärtäväiseltä ja rauhalliselta. Mutta koska ihmisillä on taipumus uskoa siihen, mitä hänelle sanotaan, otin äänen pois. Katsokaa hevosta ja ihmistä ja sitä, mitä tapahtuu. Mainittakoon nyt tässä vaiheessa vielä, että olen ilman muuta sitä mieltä, ettei hevonen saa tulla ihmisen päälle edes säikähtäessään ja jos on tulossa, sitä saa pyytää pois sellaisella voimalla, että se menee. Tuo ”klipperihevonen” ei kuitenkaan missään vaiheessa ole tulossa Robertsin päälle.

Minustakin on oikeasti aika pirun noloa, että lähdin itse siihen tunnelmaan paikan päällä mukaan edes joksikin aikaa. Ja ainahan on mahdollista, että olen vain yksinkertaisesti väärässä ja Roberts oikeassa. (En usko, mutta täytyy pitää mahdollisuus mielessä.)

Kommentoida saa – olen tähän mennessä saanut suunnilleen 100% positiivista palautetta FB:ssä ja täällä blogissa, enkä suinkaan usko, että kaikki ovat kanssani samaa mieltä. Lupaan hyväksyä myös kriittiset kommentit, jos ne ovat yhtään asiallisia. Minua myös kiinnostaa Roberts ennen tätä showta: jos olet ollut useammin katsomassa, oliko tämä kerta poikkeuksellinen? Vai onko hän aina ollut tällainen?

Koska kritiikki ilman ratkaisuehdotuksia on vain kiukuttelua (Facebook-viisauksia) niin ensi kerralla käydään sitten läpi, miten hevosta kannattaa siedättää pelkoihin. Ja jos jollain sattuu olemaan hevonen, joka pelkää esimerkiksi klipperiä, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä jos asutte jossain lähellä Sipoota. Ihan demomielessä voin tulla videoimaan siedättämistä.

Vielä aiheeseen hevoset ja Areena: kävin perjantai-iltana ystävien kanssa syömässä ja katsomassa estehevosia hyppäämässä samaisessa paikassa ja se olikin oikein mukava kokemus. Estehevoset kun osaavat tehtävänsä, ne ovat aloittaneet ensin kotona, sitten naapurissa, sitten pikkukisoissa, sitten isommissa – eli ne olivat tilanteeseen nähden lähes kaikki nähdäkseni mielentilaltaan oikein ok. Niitä ei tuotu suoraan kotipihalta Areenalle opettelemaan uusia asioita tai näkemään pelkäämiään asioita. Ero oli aivan huima.

Monty Roberts Helsingissä

Lisää aiheesta: https://minnatallberg.wordpress.com/2013/10/24/mies-joka-puhuu-hevosista/

Kävin monen muun tavoin katsomassa Monty Robertsin showta Helsingissä tiistaina, ja se jätti minut melkein sanattomaksi.

Mutta vain melkein.

Tämän Facebook-kuva-albumin pitäisi olla julkinen: https://www.facebook.com/media/set/?set=a.10151901621859350.1073741828.772309349&type=1&l=5e843ab400

…Ja hieman tekstiä. English translation at the bottom, because some non-Finnish speaking friends asked privately what this was about.

Sain palautetta paristakin suunnasta, että mun Monty Roberts-aiheinen päivitykseni oli niin diplomaattisesti muotoiltu, että siitä sai kuvan, että tykkäsin Robertsista. Tässä siis selventävä päivitys: En tykännyt.

Vaikka (joskus elokuva-, mainos- ym. alalla töitä tehneenä) pystyn arvostamaan hyvin järjestettyä showta ja vaikka tiistaisessa showssa hevoset näennäisesti oppivat toivottuja asioita tosi nopeasti: ei, en pitänyt Robertsin tavasta kouluttaa hevosia. En ole kymmeniin vuosiin nähnyt niin kovakouraista hevosten käsittelyä ja niin rumaa nykimistä voimakkaasta välineestä eli turvan ympäri kiristyvästä riimusta, en niin monta ylivarovaisuuteen pakotettuja hevosia enkä kertaakaan elämässäni niin ikävällä tavalla toteutettua flooding-periaatteen ”totuttamista” kuin sen klipperiä pelkäävän hevosen kohdalla.

Eläinsuojelulakimmekin sanoo, ettei eläimiä saa tarpeettomasti pelotella. Kun kerran hevosia voidaan siedättää nopeasti ja tehokkaasti pelkokynnyksen alapuolella eli niin, ettei niitä pelota, miksei tekisi niin? Pelkokynnyksen alapuolella siedättäminen ei näytä yhtä dramaattiselta. Siitä ei saisi yhtä hienoa showta.

Ymmärrän todella hyvin, että ihmiset lähtevät shown aikana tietynlaiseen joukkohurmokseen mukaan. Minäkin ajattelin paikan päällä ajoittain, että ”eihän tämä niin kamalaa ollutkaan”. Mutta kun riisuu pois kauniit lauseet väkivallattomuudesta ja siitä, että hevosella ja ihmisellä on hauskaa, tapahtui seuraavaa:

Hevosta tuotiin pelottavaan paikkaan (Areena, jossa parituhatta ihmistä) yksin, jossa sitä ensin talutettiin muutamia kierroksia pyöröaitauksen ympäri riimusta. Sitten hevosta päästettiin irti ja sitä heitettiin pitkällä narulla kunnes juoksi ympäri pyöröaitausta. Sitten hevoselle opetettiin, että ainoastaan kävellessäsi aivan ihmisen perässä, saat olla rauhassa.

Sitten hevosta otettiin kiinni ja opetettiin että teet mitä vaan, sinua rangaistaan nykimällä täysillä riimusta, joka kiristyy turvan ympärillä, tai heittämällä köydellä, ja vain silloin, kun kävelet pää ihmisen olkapään lähellä tai seisot paikallasi, saat olla rauhassa. Jokainen, joka on katsellut hevosia jokseenkin hyvissä oloissa tietää, ettei tällä ole mitään tekemistä hevosten luontaisen käytöksen kanssa.

Paikalla olleen pitkän linjan hevosihmisen mukaan Robertsissa on hienoa se, ettei hän lyö hevosia raipalla. Mitä se nykiminen kiristysriimusta on? Ja kuten kaikki tietävät mm. blogikirjoituksestani ( https://minnatallberg.wordpress.com/2013/08/08/tee-asiat-helpoksi/ ), nuoren hevosen totuttaminen varusteisiin ja ratsastajaan on lähellä sydäntäni. Niin, että hevonen yhdistää rauhallisen, rennon ja positiivisen mielentilan niihin.

Kuvissa näkyy illan kaksi ensimmäistä hevosta: ensimmäiselle laitettiin varusteet ja ratsastaja, toinen pelkäsi klipperiä.

Selvennyksenä vielä: kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hevosen kuuluu tehdä sille opetettuja asioita silloin, kun ihminen pyytää. Sillä tavalla, miten hevoselle asioita opetetaan, on kuitenkin väliä.

I had feedback from a couple of people that my Monty Roberts status update was so diplomatically worded that it gave the impression I liked Roberts. This is a clarifying status update: I didn’t.

Even though (having intermittently worked as an animal trainer and photographer in the movie and advertising industry) I can appreciate a well organised show and even though the horses in Tuesday’s show apparently learned the things they should in a very short time: no, I didn’t like the way Roberts trained horses. I haven’t seen that hard-handed horse handling in decades nor such ugly yanking on a harsh equipment, i.e. a halter that tightens around the nose. Nor have I seen so many horses forced into a state of frozen watchfulness nor have I ever in my life seen such a nasty case of flooding as was used on the horse that was afraid of the clippers.

Our Finnish animal protection law states that an animal should not be unneccessarily frightened. If it is possible to quickly and efficiently desensitize an animal to a frightening stimulus below the fear treshold, so the animal isn’t frightened, why wouldn’t you do it that way? Sure, it doesn’t look as dramatic. It doesn’t make for as good a show.

I can fully understand that people are carried along in a kind of group frenzy during the show. Even I thought at times, that ”this wasn’t so bad after all”. But when you strip away the pretty phrases about non-violence and the adage that both horse and human has fun when training this way, this is what happened:

A horse was brought to a frightening environment (a huge arena with thousands of people) and led around the round pen a little. Then the horse was let loose and a line thrown at it, until the horse ran around the round pen. Then the horse was taught that only when you walk behind the human, you get left alone.

Then the horse was caught and taught that no matter what you do, you get punished by the trainer yanking at the lead rope, the halter tightening around your nose, and only when you walk with your head behind the trainer – or when you stand still – you are left in peace. Anyone who has watched horses kept in adequate conditions know, that this has nothing at all to do with the natural behaviour of the horse.

A seasoned horse person who was present said, that it’s great that Mr. Roberts doesn’t hit the horses with a whip. But what is the yanking on the Dually halter about? As you know, training a young horse to accept equipment and a rider is a subject close to my heart. Done so that the horse associates a calm, relaxed and positive state of mind with it.

The pictures show the two first horses: the first was introduced to a saddle and rider, the second was afraid of the clippers.

As a final clarifying note: I also am of the opinion that a horse must do what it is told, once it has learned to do it. But the way something is taught to the horse matters.

Tee asiat helpoksi!

Kyse on kouluttamisesta, eli tässä tapauksessa nuoren hevosen varusteisiin ja ratsastajaan totuttamisesta. Heti alkuun tulee mainospläjäys: Tuire Kaimion puolentoista kilon järkäle ”Hevosen kanssa” on nyt päivitetty ja jaettu kolmeen osaan, joten sitä on helpompi kuljettaa mukana vaikkapa tallille sitä omaa hevosta kouluttaessa. Suosittelen sitä lämpimästi, enkä vain siksi, että olen ottanut siihen kuvat. Kirjassa (nykyisin kirjoissa) on käsittämättömän paljon tietoa ja niin yksityiskohtaisia ohjeita, että niiden avulla voi tosiaan opettaa asioita onnistuneesti omalle hevoselleen.

Olen pienimuotoisesti kerännyt erilaisia hevosaiheisia opuksia, pääosin Ebaylta hankittuja vähän vanhempia sellaisia, ja niiden taso vaihtelee todella paljon. Hämmästyttävän usein kirjoissa puhutaan pitkät pätkät siitä, miten hevosen toivotaan toimivan ja hyvin vähän siitä, miten siihen käytännössä päästään. Tyyliin ”Hevosen kuuluu hyväksyä ohjastuntuma aukomatta suutaan, vetämättä ohjista ja myötäämällä pyydettäessä.” muttei ohjeita siitä, miten siihen päästään. Tässä kohdassa Tuikun kirja on mielestäni aivan erityisen hyvä. Minulle saa mielellään vinkata muistakin kirjoista, joissa tämä asia on kunnossa.

Mistä pääsemmekin varsinaiseen aiheeseen, eli helppouteen. Katsoin Yleltä tulleen dokkarin Buck Brannamanista, ja pidin sitä mielenkiintoisena ja hyvin kuvattuna henkilökuvana. Jäin kuitenkin miettimään, miksi asiat pitää tehdä hevosille niin vaikeaksi?

Amerikassa näyttää olevan aika tavallista, että nuori hevonen lähetetään kouluttajalle kuukaudeksi, jonka jälkeen sen kuuluu hyväksyä ratsastaja selkäänsä sekä mennä käyntiä, ravia ja laukkaa. Palaan joskus myöhemmin aiheeseen, onko tarkoituksenmukaista, että nuori hevonen oppii kuukaudessa (saati päivässä) ravaamaan ja laukkaamaan ratsastaja selässä, mutta tuo ”kuukaudeksi ratsuttajalle” tai Ylellä nähdyn dokumentin tavoin ”viikonlopuksi klinikalle oppimaan varusteet ja ratsastajan” on mielestäni asioiden tekemistä ihan vaikeimman kautta.

Satu Vainikka kirjoitti todella hyvän artikkelin pelosta, jonka voi lukea Vainikan Aitan sivuilta: http://www.kengattomathevoset.fi/23 ja siinä hän kertoo myös siitä, miten nuori hevonen vietiin kuukaudeksi koulutukseen.

Miksi sitten nuoren hevosen vieminen koulutukseen kuukaudeksi tai viikonlopuksi on huono idea? Lyhyesti siksi, että hevonen on laumassa elävä eläin, joka on myös saaliseläin. Jokainen muutto on hevoselle rankka kokemus ja jokaisen muuton jälkeen kestää viikkoja, että hevosen stressitaso laskee lähelle normaalia. Noin summittaisesti voi ajatella, että kolmen viikon jälkeen hevonen alkaa olla vähän oma itsensä.

Jokainen, joka on joskus lukenut hevoskeskustelupalstoja, tietää tämän valitusvirren: ”Ostin rauhallisen hevosen, vein sen kotiin, nyt se on hermostunut, onko minua huijattu?” En väitä, etteikö hevosia huumatakin myyntitilanteissa, mutta väitän kyllä, että useimmiten on kyse puhtaasti siitä muutosta ja sen yhteydessä tehdyistä arviointivirheistä.

Vaikka hevosyksilö voi olla sellainenkin, ettei se näytä ulkoisesti suuria merkkejä stressistä, se ei tarkoita, etteikö muutto stressaisi sitä. Jos siis hankit koulutetun ja hyvin käyttäytyvän hevosen, anna senkin kotiutua rauhassa. Muuten hevonen voi muutaman viikon aikana kyllä hyvin oppia, että ihminen on vähän pelottava ja ratsastus vähän epämukavaa, koska jännittynyt hevonen on säpsyilevämpi ja ratsastaja vastaavasti huonommin tasapainossa – ja rauhallisesta luottoratsusta voi tulla pysyvästi säpsy ja hankalan oloinen. Jos taas olet viemässä nuorta hevosta kouluttajalle, sovi siitä, että hevonen tulee ensin kuukaudeksi sinne asumaan ja kotiutumaan ennen koulutuksen aloittamista.

Hevoset ovat hienoja eläimiä. Älykkäitä, sopuisia, kauniita ja mielellään yhteistyötä tekeviä, kunhan niille annetaan mahdollisuus olla sellaisia. Niissä on muutamia pieniä puutteita, tai lähinnä niiden aivot ovat hieman ihmisaivoja erilaisia esimerkiksi siinä, etteivät ne juuri pysty päättelemään ja ne ovat melko hitaita yleistämään.

***Seuraa löpinää hevosten kyvystä päätellä, hyppää seuraavaan tähtirivistöön jos haluat pysyä kärryillä aiheesta nuoren hevosen kouluttaminen***

Siitä päättelyn puutteesta näen melkein joka päivä esimerkin viiden hevosen joukossa. Koska haluan, että hevoset tulevat nopeasti laitumelta pihattotarhaan, kun kutsun, laitan useimmiten hieman ruokaa niille valmiiksi viiteen eri ämpäriin. Hevosillahan ei ole puhtaan lineaarista hierarkiaa, mutta näillä hevosilla on ruokaan liittyen aivan selvä järjestys, jossa vain kaksi hevosta ovat tällä hetkellä ikäänkuin ”samanarvoisia” ja syövät samasta ämpäristä ja kaksi muutakin hevosta syö joskus samasta ämpäristä perhesyistä.

No, laitumelta tulo menee aina näin. Suurin ja ruokasuuntautunein hevonen on yleensä ensimmäisenä paikalla ja menee lähimmälle ämpärille. Kaksi seuraavaksi nälkäisintä, jotka ovat em. tytär ja emä, tulevat tässä järjestyksessä seuraavana syömään sille samalle ämpärille, ja kun emä tulee paikalle, suurin hevonen siirtyy seuraavalle kipolle. Dominoefekti jatkuu, eli ruoan syötyään äiti ja tytär siirtyvät seuraavalle ämpärille, suurin hevonen siitä seuraavalle jne.

Tämän ensimmäisen ämpärin aikana ruokailujärjestyksessä nrot 4 ja 5 ovat myös saapuneet paikalle (käänteisessä järjestyksessä, koska 5 on hyvin ketterästi ja nopeasti liikkuva poni) ja kiertäneet muut hevoset (jotka siis syövät yleensä kolme kahdesta ämpäristä) seuraaville ämpäreille, jossa nro 4 sitten siirtää nro 5:n viimeiselle ämpärille kunnes ämpärit tyhjenevät järjestyksessä 1-2-3-4-5.

Mikä on siis tulos? Jos hevonen pystyisi päättelemään, tytär ja äiti suunnistaisivat varmasti sellaisille ämpäreille, jossa suurin hevonen ei jo ole syömässä, koska siitä ämpäristä ruoat on aina melkein jo loppu. Käytännössä nämä hevoset toimivat päinvastoin ja tulos on se, että ruokailujärjestyksessä viimeinen eli poni nro 5 saa eniten ruokaa (kuten huomaatte, kyseessä ei ole mistään suurista ruokamääristä vaan juuri sellaisista, että opittu taito pysyy yllä) sillä se pääsee ensin syömään yhdestä ”täydestä” ämpäristä ja sitten vielä toisesta (kun hevonen 4 tulee perille).

Tästäpä en itsekään oikein enää luettaessa saanut selvää, joku ystävällinen ihminen voisi tehdä kaavion tuosta. Pointtini oli, etteivät hevoset osaa päätellä. Niiden ei evoluution aikana selvästikään ole tarvinnut sitä taitoa, koska ovat jääneet henkiin päättelykyvyn puutteestaan huolimatta. Ihmisen tehtävä on siis kouluttaa hevosia niin, etteivät ne kärsi päättelykyvyn puutteestaan.

****Varsinainen aihe jatkuu***

Koska hevoset ovat myös eläinten joukossa huonoja yleistämään, ne eivät välttämättä toimi vieraassa paikassa heti samalla tavalla kuin kotona eivätkä välttämättä tajua uuden ratsastajan avut samoiksi, kuin omistajansa. Tiedättehän, nuori hevonen ensimmäisessä kilpailussaan tai näyttelyssään saattaa olla aivan toimimaton tms. Hevoset tarvitsevat monta toistoa siitä, että tehdään samoja asioita eri paikassa, ennen kuin ne yleistävät. Kokeneet kisahevoset tietenkin toimivat lähestulkoon samalla tavalla kilpailuissa kuin kotonaan – korkeintaan kohonnut stressitaso tuo vähän lisäpuhtia (joskus kuulee silloin sanottavan, että ”tämä nauttii esiintymisestä”).

Takaisin Brannaman-henkilökuvaan sitten: jos ymmärsin oikein, siellä tuotiin nuoria hevosia viikonloppuklinikalle, jossa niitä sitten säkitettiin varusteisiin ja ratsastajaan sellaiseen aika rivakkaan tahtiin. Sen kummemmin koulutustapaan perehtymättä minusta hevosille tehtiin kuitenkin asiat turhan vaikeaksi.

Jos nuori hevonen on uudessa paikassa ensimmäistä kertaa, sen stressitaso on väkisinkin koholla. Jos paikalla on monta toisilleen vierasta, stressaantunutta nuorta hevosta, niiden läsnäolo ei varsinaisesti rauhoita toisiaan. Silloin on mielestäni suorastaan epäreilua esitellä niille varusteita ja ratsastaja ensimmäistä kertaa, sillä hevonen oppii siinä samalla kaikenlaista epätoivottuakin ihan siksi, että sitä pelottaa. Vaikka koulutus näyttäisi onnistuvan siinä, ettei hevonen enää jonkun ajan päästä reagoi ärsykkeisiin, tällainen tapa tuo kuitenkin ihan turhaa stressiä hevoselle ja se voi oppia stressin osaksi koulutusta.

Juu, en tiedä, etteikö tuo olisi dokumentin tapauksessa ainoa tapa saada useita hevosia koulutettua riittävän nopeasti. Voi olla. Mutta suomalaisilla on useimmiten vain yksi tai kaksi nuorta hevosta ja niiden tapauksessa on ihan mahdollista tehdä asiat helpoksi. Omistajalle ja hevoselle helpoiksi. Mitä vähemmän virheitä tekee (varsinkin koulutuksen alussa, kun hevoselle vielä muodostuu käsitys siitä, millaista ratsastajan kanssa työskenteleminen on), sitä vähemmän on korjattavaa jälkikäteen ja sitä turvallisempi ratsu nuoresta hevosesta tulee. Eli: tehdään ensin uden asian opettaminen mahdollisimman helpoksi hevoselle. Kun hevonen osaa asian, voidaan tilanteitakin vaikeuttaa, ja sitten hevonen oppii tekemään uutta asiaa pyynnöstä joka paikassa, myös uusissa paikoissa. Siitä ei kuitenkaan ole reilua tai edes tehokasta aloittaa.

Miksi kirjoittelen yleistämisestä ja uuteen paikkaan tottumisesta? Koska jos omistat varsan tai nuoren hevosen, etkä aio sitä kouluttaa itse, sinun tehtäväsi on pitää hevosesi puolia. Tämä tarkoittaa, että sinun pitää osata arvioida, osaako kouluttaja asiansa. Kuka tahansa voi kutsua itseään nuorten hevosten kouluttajaksi tai ratsuttajaksi, tietopohjasta huolimatta. Joku voi jopa onnistua käydä ammattikoulutuksenkin ilman, että juuri mitään näyttää jäävän ns. käteen noin tieto- ja taitomielessä.

Hevosen omistajan pitää osata selvittää, osaako ratsuttaja tai kouluttaja asiansa. Jos kouluttaja ottaa nuoren hevosen kuukaudeksi koulutukseen kertomatta, että kuukaudesta oikeastaan muutamia viikkoja kuluu siihen, että hevonen kotiutuu edes auttavasti, eikä sille siloin kannata kouluttaa uusia asioita, hän ei osaa asiansa riittävän hyvin.

Jos kouluttaja ei pidä huoli siitä, että hevonen on tyyni ja ymmärtää edellisen asian, ennen kuin siirtyy seuraavan opettamiseen, kouluttaja ei osaa asiansa riittävän hyvin. Jos koulutustapoihin kuuluu näyttävien pakoreaktioiden esiin provosoiminen ja niiden tukahduttaminen, mieti, miltä sellainen tuntuu hevosesta? Jos kouluttaja tuntee tarvetta eristää hevonen lajitovereista koulutushetken ajaksi, jos hevosta väsytetään esimerkiksi juoksuttamalla ennen selkään nousua, jos hevosen selkään mennään ja sitä pistetään juoksemaan, ettei se esimerkiksi pukittelisi, sinun tehtäväsi hevosen omistajana on kysyä miksi näin tehdään ja miettiä, mitä hevonen siitä oppii? Että ihmisen kanssa työskenteleminen on mukavaa ja turvallista puuhaa, vai jotain muuta? Puhumattakaan siitä, että hevosta koulutetaan suljettujen ovien takana niin, ettei omistajakaan pääse katsomaan, mitä tapahtuu.

Millainen sitten on hyvä tapa totuttaa nuorta hevosta varusteisiin ja ratsastajaan? Ehdottomasti hevosen kotona, paikassa, jossa hevonen on kaikista rauhallisin. Niin, että hevosen lähellä on sen tuttuja lajitovereita (voivat siis toki olla aidan takana tai samaan aikaan kentällä tai maneesissa nuoren hevosen kanssa). Siinä tahdissa, että hevonen tottuu varusteisiin yksi kerralla rentona. Siihen ei mene kauan, ja tuloksena on rento ja luottavainen hevonen, joka on omistajalleen turvallisempi ratsu.

Hevosen hyvä elämä, osa 2

IMG_4915

”Äidillä on kylmä, pue villapaita!”

Tämä klassinen tokaisu ei aina ole lastenkaan kohdalla viisas, mutta me olemme sentään keskenämme samaa lajia. Kun miettii vanhanaikaista hevostenpitoa tulee aika usein mieleen, että ihmiset ajattelemattomuuttaan inhimillistävät hevosia uskoen, että hevoset mieluiten viettäisi aikaansa vertauskuvallisesti torkkupeiton alla sohvalla takkatulen ääressä. Olemme kuitenkin eri lajeja ja hevonen on ominaisuuksiltaan hyvin erilainen kuin ihminen. Millainen eläin hevonen sitten on?

Hevonen on laumaeläin, joka luonnossa elää pienissä perheryhmissä tai poikamieslaumoissa mutta erittäin harvoin yksin. Se on hyvin sosiaalinen eläin, joka on mestari välttelemään konflikteja ja viettää elämänsä vaeltaen useita kymmeniä kilometrejä päivässä. Se laiduntaa jopa 16 tuntia vuorokaudessa syöden sekä ruohoa että esimerkiksi pensaiden oksia, lehtiä ja kaarnaa. Se lähtee synnyinlaumastaan vasta parin vuoden ikäisenä jos silloinkaan. Kun se säikähtää, leikkii tai muuten liikkuu rivakammin, se yleensä pyrähtelee ja pysähtyy, pyrähtelee ja kävelee. Se on hyvä sietämään sekä kylmää että kuumaa.

Miten sitten vanhanaikainen hevostenpito sopii tälle eläimelle? Katsotaan sitä hieman tarkemmin. Vanhanaikaisessa hevostenpidossa (kokemukseni ovat pääosin 80-90-luvun Suomesta) hevonen suljetaan yksin pieneen koppiin, jossa sillä on tilaa noin 15 cm turpansa edessä ja häntänsä takaa. Sillä on umpinaiset seinät ympärillään sellaiseen korkeuteen, että sen on pidettävä päätään melko ylhäällä nähdäkseen lajitovereitaan.

Mikäli viereisen kopin hevonen ei ole sellainen yksilö, jonka kanssa hevonen viettäisi aikaa tiiviisti lähekkäin, hevonen yrittää saada sitä kauemmaksi esimerkiksi potku-uhkauksin tai pääuhkauksin siinä kuitenkaan onnistumatta. Hevosia seisotetaan kopissa 10-20 tuntia päivässä ja viedään ulos noin 20×30 m kokoiseen aitaukseen 2-10 tunniksi päiväksi, jokainen hevonen omaan aitaukseensa. Kun lämpötila laskee alle +10 asteen tai jos sataa, hevoselle puetaan loimi tai useampi vaikka hevonen tutkitusti on erinomaisen kylmänkestävä. Jopa kasvavat varsat kestävät kylmäkasvatusta, kunhan ruokinta on kunnossa. Jos pakkasta on -15 tai alle, hevoset eivät pääse ulos lainkaan koska tallin vesiputket jäätyvät.

Hevosta liikutetaan tunnin päivässä pääosin ravissa ja laukassa, jonka jälkeen se saa kävellä. Hevosia ruokitaan kolme kertaa päivässä  ja ne saavat koko ruoka-annoksensa yhtenä kasana turpansa eteen. Heinät on yleensä syöty noin puolessa tunnissa tai tunnissa, ja niin mahahapot jylläävät hevosen tyhjässä mahassa yli 15 tuntia vuorokaudessa (”hevonen pureskelee karsinan seiniä,” ”hevonen syö aitaa,” ”hevonen syö hiekkaa”).

En usko, että nykyhevoset joutuvat viettämään elämänsä ihan näin ankeissa oloissa. Silloin ainakin hevosilla oli ähkyjä, niiden jalat olivat usein turvoksissa yön jälkeen, ja aika moni taisi mennä osaamattomasta ratsastuksesta yhdistettynä pitkään paikallaan seisomiseen pysyvästi rikkikin. Aika moni silloinen hevonen asetettiin myös turvallisuussyistä elinikäiseen eristykseen ilman lajitovereiden seuraa.

Mistä tämä hevostenpitotapa sitten on saanut alkunsa?

Hevoslokerot historiaan, mihin kuuluvatkin.

Vanhanaikainen hevostenpito on lähtöisin käytännöllisyydestä. 1900-luvun melkeinpä puoleenväliin asti, ennen kuin autot ja traktorit yleistyivät, hevonen oli ennen kaikkea kulkuväline ja työkone. Kulkuvälineen ja työkoneen piti olla kätevästi saatavilla aina, kun tarve oli, ikäänkuin kirja hyllyssä tai haarukka laatikossa. Tästä lähti tapa pitää hevosia pilttuissa ja hieman myöhemmin karsinoissa. Koska niiden piti tehdä pitkiä päiviä ja rankkaa työtä ei ollut suotavaa, että ne tuhlasivat energiansa ylimääräiseen liikkumiseen tai lämpimänä pysymiseen. Tästä lähti tapa pitää hevosta seiosmassa sisällä lämpimässä talven yli. Koska heinä oli työlästä tehdä ja hankala säilyttää, oli parempi, mitä vähemmällä heinällä hevonen pärjäsi.

Nykyhevosten tilanne on erilainen. Heinäkuivurit ja säilöheinä ovat mullistaneet heinänteon, ja nykyään löytää etsimällä lähestulkoon joka hevoselle sopivaa heinää. Samalla kuitenkin hevosten käyttö on vähentynyt työhevosajoilta, ja yhä useamman hevosen ongelma on ylipaino. Mitä parempaa heinää, sitä vähemmän hevonen sitä tarvitsee, ja sitä pidemmäksi muuttuvat ne ajat, jolloin hevosen mahalaukku on tyhjä. Tulos on lisää mahahaavoja ja käytösongelmia (ja ratkaisu on jatkuvasti tarjolla oleva, vaikkei määrällisesti vapaa, heinä). Maailma on muuttunut sadassa vuodessa ja tieto on lisääntynyt. Olisiko nyt aika päivittää hevostenpitotapoja?

”Päästetään sitten kaikki hevoset irti preerialle!”

Tätäkin joskus kuulee, kun puhe kääntyy hevosten elinolosuhteiden parantamiseen. Ikäänkuin vaihtoehtoja on tasan kaksi: tehdään kaikki niinkuin ennenkin tai lopetetaan kaikki hevosharrastus kokonaan. Oikeastihan vaihtoehtoja on siellä välissä vaikka kuinka paljon. Pienilläkin muutoksilla voi hevosen elämänlaatu parantua paljonkin.

Jos hevonen tarhaa yksin, löytyisikö sille sopiva tarhakaveri? Jos ruokintavälit venyy pitkäksi, olisiko mahdollista järjestää jonkinlainen jatkuva korsirehutarjoilu verkon läpi? Jos hevosia pidetään sisällä pakkasilla ettei putket jäätyisi, onko talliin mahdollisuus järjestää muunlainen vesiputkien lämmitys tai nykyaikainen versio ämpärijuotosta? Voisiko hevonen tarhailla enemmän? Saisiko tarhoja laajennettua? Olisiko tallia peräti mahdollista muuttaa toimivaksi pihatoksi?

Pihatot yleistyvät nopeasti, eikä syyttä. Mitä enemmän hevostenomistajat perehtyvät lajiin nimeltä hevonen, sitä useammin he etsivät hevosilleen pihattopaikkaa. Ja tallinomistajathan kyllä seuraavat asiakkaidensa toivomuksia siinä, missä pystyvät. Saksalaisilla on hyvä nimi pihattoasumiselle: ”artgerechte haltung” eli jotakuinkin lajinmukainen hevostenpito. Pihatossa hevonen voi itse päättää, haluaako se olla ulkona vai sisällä, haluaako se seistä paikallaan vai liikkua.

”Eivät kaikki hevoset sovellu pihattoon!”

Tätäkin kuulee aika usein. Rohkenen olla eri mieltä. Totta tietenkin on, etteivät kaikki hevoset sovellu kaikkiin pihattoihin. Kaikki hevoset eivät tule kaikkien toisten hevosten kanssa toimeen. Kaikkia hevosia ei voi ruokkia saman kaavan mukaan. Kaikkia hevosia ei voida pistää pihattoon loimittamatta, mutta nykyään on olemassa ihan loistavan hyviä loimia jonka alla karvattomampikin hevonen voi asua ensimmäisen pihattotalvensa (toisena talvena karva on usein aivan eri luokkaa). Minun on vain lähtökohtaisesti mahdoton ymmärtää, että yhdellekään terveelle hevoselle olisi tarpeen seistä pitkiä aikoja aivan paikallaan ja hengittää lämmintä ilmaa. Tai että tämä olisi sillekään yksilölle parempaa kuin se, että se saisi itse määrätä liikkumisestaan.

Pihatto on tallia hieman vaativampi tapa pitää hevosia niin tallinpitäjälle kuin hevosen omistajallekin. Sama määrä lantaa pitää kerätä suuremmalta alueelta kuin kymmeneltä neliöltä. Ruokaa menee enemmän talvisin. Pitää varmistaa, että hevoset tulevat toistensa kanssa toimeen. Pitää tehdä yksilöllinen väkirehuruokinta mahdolliseksi. Ja hevosenomistajan pitää uskaltaa hakea hevosensa tarhasta, jossa on muitakin hevosia. Tästä huolimatta väittäisin, että hevosenomistajalle pihatossa asuvan hevosen kanssa harrastaminen on hauskempaa kuin tallissa asuvan hevosen. Hieman turvallisempaakin. Miksi?

Hevonen, joka saa halutessaan liikkua, ei niin usein ole kerännyt itseensä niin paljon patoutunutta liikkumisentarvetta, että sen pitää päästä purkamaan sitä hallitsemattomasti ratsastaja selässään. Hevonen, joka saa liikkua ympäri vuorokauden, on todennäköisesti sekä jaloistaan että suoliston toiminnaltaan hieman terveempi kuin paikallaan seisova. Lisäksi sopivassa hevosseurassa elävä hevonen on lähtökohtaisesti vähemmän stressaantunut kuin eristyksissä elävä hevonen, ja se heijastuu kaikkeen hevosen kanssa tekemiseen.

Kestää aikansa, ennen kuin hyvät pihatot ovat kaikkien hevosten saatavilla, mutta siihen asti voimme ihan pienillä muutoksilla parantaa hevosten elämänlaatua huimasti.

Hevosen hyvä elämä, osa 1

Kun joku taho kehtaa kyseenalaistaa huonoa hevostenpitoa tai hevosten käsittelyä, koulutusta tai kilpailukäyttöä, hevosalan reaktio on useimmiten varsin voimakas. Hyvä esimerkki oli Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen syksyinen kannanotto hevosten paremman kohtelun puolesta. Hevosalan reaktiot vaihtelivat odotetusti ja mukaan tulivat myös vanhat suosikit ”Ei meillä vain”, ”Tehkää itse paremmin”, ”Ette tiedä hevosista mitään” ja saivat aikaan tämän toisen tiedotteen. Joku hevosalan julkaisuista yritti vaientaa koko asian kuolleeksi.

En tässä ota sen kummemmin kantaa siihen, millaista hevosten kohtelu maassamme on. Jokainen tietää, että asiat voisivat jossain tapauksissa olla paremmin. Millä tavalla voisimme parantaa hevosten elämää?

Kohtele hevosta ystävällisesti.

Ratsastuksen ammattilaiset Anna Kilpeläinen ja Mintti Rautioaho julkaisivat tämän tiedotteen uuden vuoden alla. Siellä he mm. lupaavat suhtautua hevosiin lempeästi ja rauhallisesti. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille hevosten kanssa tomiville ihmisille, ammattilaisille ja harrastajille yhtäläisesti. Sitä se ei kuitenkaan ole. Jokainen, joka kulkee talleilla silmät ja korvat auki, on nähnyt hevosten kovakouraista ja väkivaltaista kohtelua. Mitä jos tekisimme tästä sosiaalisesti paheksuttavaa? Mitä jos kaikki me, jotka pidämme hevosista (muutenkin kuin leivän päällä) puuttuisimme heti siihen, jos näemme ihmisen kohtelevan hevosta kovakouraisesti tai väkivaltaisesti?

Pomottelu historiaan.

Kun on kasvanut talleilla, jossa hevosista säännönmukaisesti puhutaan termeillä ”se sikailee”, ”se pomottelee”, ”näytä sille, kuka on pomo” jne. niin sitä alkaa helposti näkemään pomottelevia sikoja (anteeksi tässä kohtaa sioille, jotka ovat varsin mukavia eläimiä) jokaisen epätoivotun käytöksen kohdalla. Koska tällä hetkellä tiedän hevosista edes hieman enemmän kuin silloin, tiedän, että useimmiten kyseessä on aivan jostain muusta. Yleensä hevonen ei tajua, mitä pyydetään, tai on oppinut reagoimaan pyyntöön ihan toisella tavalla kuin ihminen toivoisi. Asian uudelleen opettaminen ratkaisee ongelman aivan valtaosassa tapauksia. Hevonen voi myös olla jostain kipeä, tai jäykkä, tai pelätä. Sen elinolosuhteet voivat olla niin huonot, ettei se reagoi normaalisti. Siitä enemmän toisella kerralla.

Puutu epäkohtiin!

Kynnys puuttua hevosten väärään kohteluun on korkea. Tiedän sen itsekin. Mutta hieman sentimentaalisesti muotoillen: olemme sen velkaa hevosille. Kyllähän meistä jokainen puuttuisi jos näkisi jonkun lyövän lasta tai vaikkapa perhoskoiraa kepillä? Ei lyöminen ole yhtään sen hyväksyttävämpää siksi, että hevonen sattuu olemaan isompi. Ei ole myöskään ohjista nykiminen eikä kannuksilla kaivaminen. Opettele eläinsuojelulain kohdat, jotka koskevat kaikkia eläimiä. Laissa sanotaan mm. näin: ”Eläimiä on kohdeltava hyvin eikä niille saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman kivun ja tuskan tuottaminen eläimille on kielletty.” Jos siis näet jonkun rikkovan lakia, puutu siihen. Tai hanki todistusaineistoa ja tee asiasta poliisille tutkintapyyntö. Vain siksi, että jokin asia on yleinen, ei tee siitä automaattisesti hyväksyttävää tai edes laillista.

Äänestä jaloillasi!

Asiakas ei ole aina oikeassa, mutta hänellä on valta muokata ammattilaisten toimintaa. Jos siis olet asiakkaan asemassa, käytä valtaasi. Jos olet ratsastuskoulun asiakas, vaadi, että hevosia kohdellaan hyvin. Vaadi, että opettaja osaa asiansa eli opettaa sinua ilman, että opit kohtelemaan hevosia kovakouraisesti.

Jos sinulla on oma hevonen ja haet sille kouluttajaa tai tallipaikkaa, vaadi, että kouluttaja tai henkilökunta kohtelee hevostasi hyvin. Jos sinulle tulee sellainen tunne, että hevosellasi on paha olla ko. ihmisten käsissä, vaihda kouluttajaa tai tallipaikkaa.

Jos päädyt vaihtamaan ratsastuskoulua, ratsuttajaa, kengittäjää tai mitä tahansa ammattilaista siksi, että hän käyttää väkivaltaa, kerro miksi. Jos kyseessä on yrityksen työntekijä, kerro myös hänen pomolleen miksi. Kun hevosten kovakouraisesta käsittelystä, ratsastamisesta, ajamisesta, lastaamisesta, kengittämisestä jne. tulee yhtä kannattamatonta ja paheksuttavaa kuin sen kuuluisi olla, hevosilla on parempi elämä.

”Kyllä sille täytyy näyttää, kuka on pomo!”

Yllä oleva tokaisu käytetään niin koirien kuin hevostenkin kanssa tämän tästä. Harvemmin kissojen kohdalla, johtuen ehkä kissojen hyvin erilaisesta reaktiosta kovakouraiseen käsittelyyn? Tarvitseeko siis hevoselle näyttää, kuka on pomo? Ei tarvitse.Tämä ei tarkoita, etteikö hevosten pitäisi osata tiettyjä asioita. Hevonen on iso eläin ja sen kanssa toimiminen tulee olla mahdollisimman turvallista.

Jotta hevonen on turvallinen käsitellä sille pitää toki opettaa eri asioita. Tärkeimpien joukossa se, että ihmistä ei voi talloa alleen. Ei epähuomiossa, ei muita hevosia väistäessä, ei taluttaessa, ei lastatessa eikä säikähtäessä maneesin katolta tippuvaa lunta. Hevoselle pitää myös opettaa muita taitoja, kuten jalkojen nostaminen ja ylhäällä pitäminen, paikallaan pysyminen hoitotoimenpiteiden ajan, traileriin meneminen jne. Sitä pitää totuttaa esimerkiksi rokotuksiin ja madottamiseen. Jos hevonen on ratsu, sille pitää opettaa ratsuasioita, jos se on ravuri, ravihevosasioita. Jos se on siitostamma, sitä pitää totuttaa ultraavaan eläinlääkäriin.

Lista voi olla lyhyt tai lähes loputon. Ihminen ei kuitenkaan ole hevosen pomo siinä mielessä kuin useimmat sen mieltävät eikä hevosten keskinäiset käyttäytymismuodot ole suoraan siirrettävissä ihmisen ja hevosen välisiksi: me olemme eri lajeja. Pomottelu tai johtajuus ei ole kaiken hevosten kanssa toimimisen alku eikä juuri: järkähtämätön rauhallisuus ja pyyntöjen opettaminen on.

Menikö hermo?

Ei tähän kirjoitukseen, vaan hevosen kanssa. Jokaisellahan meistä menee joskus hermo, eikö totta?

Kuten lasten Maisa-kirjoissa sanottaisiin: ”Ei, ei mene!” Kyllä lähestulkoon kaikkien aikuisten ihmisten on mahdollista hillitä hermojaan, vaikka kuinka suututtaisi. Ellet pysty, ja hevonen joutuu siitä kärsimään, vaihda harrastusta. Hanki kumivene, aloita posliinimaalaus, mene spinningtunnille tai kansallispuistoon vaellukselle. Terapiakin on hyvä vaihtoehto, Kela kuulemma korvaa sitä aika hövelisti nykyään. Jos sinulla menee hermot vain kilpailutilanteessa, älä kilpaile ainakaan eläimillä.

Niin kauan kuin hermojen menettäminen pidetään normaalina ja sosiaalisesti hyväksyttävänä hevospiireissä, mikään ei muutu. Jos saamme muutettua kulttuurin sellaiseksi, kuin sen kuuluisikin olla, meillä kaikilla on mukavampaa. Niin ihmisillä kuin eläimilläkin.

Tuire Kaimion hevoskurssi Espoossa lokakuussa

TUIRE KAIMION RATSUHEVOSEN KOULUTUSKURSSI

Espoossa Oittaalla, Cypistallin maneesissa, ositteessa Kellonummentie 14 torstaina 4.10 ja perjantaina 5.10 klo 10-13 ja sunnuntaina 7.10 klo 13-17.

Kurssilla käydään läpi sekä nuoren että vanhemmankin ratsun peruskoulutusta ja sitä, miten koulutuksessa tulisi edetä.

Kurssille on mahdollisuus osallistua joko käytännönharjoittelijana tai katsojana.
Käytännönharjoittelun hinta omalla hevosella on 30 euroa/päivä ja kurssihevosella 40 euroa/päivä (max. 2 harjoittelijaa per hevonen). Hinta katsojalta 20 euroa/päivä.

Kursseille osallistumisen edellytyksenä on, että osanottaja on joko osallistunut Tuire Kaimion luennolle Miten hevonen oppii tai on tutustunut vastaavaan osioon kirjassa Hevosen kanssa.

Ilmoittautumiset ja tiedustelut 28.9.2012 mennessä katri.santasalo@pp.inet.fi.

Näin selätät pyöröpaalin

Joskus näkee asiat selvemmin ihan tuorein silmin. Aika useinkin. Kuten hevosista täysin tietämätön hyvä ystäväni, joka kävi viime vuonna kylässä kun olin ruokkimassa hevosia. Voi olla, että tämä alla oleva on kaikkien muiden hevosihmisten tiedossa, jolloin pahoittelen häiriötä.

Hevosilleni syötän säilöheinää pyöröpaaleissa, joilla on painoa 150 kilosta ylöspäin. Aika painavankin paalin saa hyvin siirrettyä pyörittämällä, mutta paaleja pitää säilyttää pystyaseennossa. Haasteellisin osuus on siis se, kun paali pitää saada käännettyä ns. rullausasentoon.

Toissatalvena minulle tuli mielettömät selkä- ja käsivarsilihakset kun heinäpaalin kääntämiseen meni joskus viisikin minuuttia. Pungersin paalin alle rautakangen ja yritin sen avulla saada paali kääntymään, työnsin sitä reunasta ja joskus sen kaataminen onnistui heti. Joskus taas ei. Vaikeusastetta toi paalin ympärille kerääntynyt lumi ja paalin paino (heinän kosteusprosentti vaihtelee ja paalin kokonaispaino sen mukana).

Ystäväni tuli kylään, katsoi tätä säälittävää äheltämistä hetken ja kysyi sitten:

– Oletko kokeillut lyödä rautakangen tuohon paalin keskelle ja käyttää sitä vipuvartena?

No en ollut. Jos joku teistä hevosenomistajista kirjaimellisesti painii saman ongelman kanssa, niin tässä on ratkaisu:

1. Poista paalin ympäriltä muovi (mattoveitsi on tähän parempi kuin puukko) ja jätä alla oleva verkko paikoilleen.

2. Ota rautakanki ja lyö se paalin keskelle ylhäältä päin. Pitää lyödä pari kertaa, että se pysyy.

3. Ota rautakangen päästä kiinni ja käännä paali. Toimii.

Talvi II. Winter II.

Talvella on puolensa.
Winter has its moments.

Molly tykkää polskia vesisaavissa, siitä johtuu huurtunut kohta päässä.

Molly likes to splash around in the water trough, that’s where she got the frosty spot on her head.

Pohjoisruotsalainen kylmäverihevonen.

North Swedish Draft Horse.

PRE (Pura Raza Española eli andalusialainen).

PRE (Pura Raza Española or Andalusian).

PSL (Pure Sanguo Lusitano).