Uncategorized

Miksi lastauskurssille?

Lastaus on monelle hevoselle ja sen omistajalle suoranainen painajainen. Monelle myös vain vähän jännittymistä ja verenpaineen nousua aiheuttavaa, mutta sekin joskus riittää siihen, että lastaamisesta tulee koko ajan hieman hankalampaa. Veikkaisin, että sadat ellei tuhannet suomalaishevoset voisivat lastautua rennommin ja paremmin. Siksi pidän lastauskursseja.

Mitä kurssilla tapahtuu?

Lastauskurssilla aloitan aina luennolla, sillä lastaukseen kuuluu monta opetettavaa osaa joista kaikkia ei välttämättä päästä kurssihevosten kanssa harjoittelemaan. Luento kestää noin kaksi tuntia ja siellä puhutaan siitä, miten hevonen oppii ja miten sitä voi kouluttaa, miksi lastaus ja matkustaminen on hevoselle niin vaikeaa sekä erilaisista koulutustavoista. Käymme läpi sen, mitä kaikkea hevoselle pitää opettaa ennen varsinaista lastausta ja miten. Puhumme siitä, miten hevosta sitten saadaan menemään sinne traileriin ja pysymään siellä – ja milloin sen on sitten pakko tehdä niin. Puhutaan erilaisista ongelmista ja niiden ratkaisuista. Vastaan kysymyksiin ja pidän siitä, että ihmiset kysyvät.

Käytännön harjoittelussa tehdään sitten harjoituksia niiden hevosten kanssa, jotka asuvat tallilla. Lastausongelmaista hevosta ei kannata tuoda vieraaseen paikkaan lastauskurssille. On paljon järkevämpää tuoda ihmiset hevosen kotiin. Oleellista lastausta harjoitellessa on nimittäin, että hevonen oppii menemään traileriin tai hevosautoon mielellään, rennosti ja onnistuneesti. Silloin se matkustaa rennommin ja suorittaa perillä paremmin. Jos hevonen jännittää kuljettamista ja sitä on edellispäivänä tai aamulla kuljetettu vieraaseen paikkaan, se ei ole aivan rento.

Meneekö kaikki hevoset kurssilla traileriin?

Todennäköisesti ei. Lastauskurssin tavoite on antaa hevosenomistajille valmiudet harjoitella lastaamista kotona niin, että hevonen todella oppii kaikki ne osa-alueet, jotka liittyvät lastaukseen ja kuljetukseen. Jos hevosella on lastausongelma, sillä on todennäköisesti jonkinlaisia huonoja kokemuksia aiheesta ja silloin koulutukseen liittyy vanhan jännittymisen pois opettamista. Siihen menee aina aikaa. Kursseilla haluan siis, että hevonen pääsee hyvään alkuun, mutta koska tarkoitus on asteittain laajentaa hevosen mukavuusaluetta niin, että se laajenee traileriin asti, siihen tarvitaan todennäköisesti muutamia harjoituskertoja. Se kannattaa.

Mitä jollen halua tulla kurssille?

Tulen myös mahdollisuuksien mukaan pitämään yksityisopetusta lastauksessa kotitallillesi.

Tarkkasilmäinen katsoja näkeekin videolta kaksi jo lastauskoulutettua hevosta ja yhden kesken koulutuksen olevan (se keskimmäinen voikko tamma). Tätäkin tammaa voi lastata ja kuljettaa ongelmitta: se menee suoraan traileriin talutettuna, seisoo paikallaan kuljetuksen ajan ja tulee rauhallisesti ulos. Miksi sitten silti koulutan sitä?

Koska kuten videolla näkyy, sille ei ole yhdentekevää, meneekö se traileria kohti vai ei. Sen huomaa sen hitaasta liikkumisesta – se on lusitano, joka ei rotuna ole tunnettu hitaudestaan – ja siitä, että se kääntää päätä pois. Se osaa tehtävän ”kosketa turvalla ihmisen kättä” todella hyvin, mutta lähtee silti uuteen yritykseen hitaasti. Sen yleisolemus on jännittynyt. Sille pitää siis opettaa, että traileri on ihan turvallinen paikka, jonne kannattaa mennä, vaikka olisi myös mahdollisuus olla menemättä. Vaikka sitä kuljetetaan harvoin, minusta sillä on kuitenkin väliä, että se tuntee silloin olonsa hieman turvallisemmaksi.

Teemavuosi jatkuu: Hevosen lastaus

Kouluttaminen kannattaa aina. Kunhan se tehdään riittävän hyvin.

Mikä on riittävän hyvin?

Mielestäni riittävän hyvä koulutus on sellainen, missä haluttuun lopputulokseen päästään kohtuullisessa ajassa ja ilman että kumpikaan osapuoli kärsii. Yleensä molemmilla osapuolilla voi olla hauskaakin.

En ole sitä mieltä, että hevonen saisi aina vapaasti valita, meneekö se traileriin vai ei. Mutta videolla nähtävä käytös on edellytys sille, että hevoselta voidaan myös vaatia lastautumista: videon hevonen osaa tehtävän, jonka nimi on ”Mene traileriin ja pysy siellä”. Silloin on myös pakko, vaikkei haluaisi. ‪#‎hevostaito‬ ‪#‎lastaus‬

Voin kertoa myös salaisuuden, ihan vain meidän kesken: sen jälkeen kun hevonen osaa jonkun asian, siihen pakottamiseen on hyvin, hyvin harvoin enää tarvetta.

Onko hevonen aina jumissa?

Seuraa itsestäänselvyyksiä suurelle osalle hevosharrastajia. Pahoittelut siitä etukäteen.

Kävin linturetkellä eilen. Kiipesin lapsen perässä lintutorniin ja sieltä alas ja tajusin tänään herättyäni taas jotain hevosistakin. Olin nimittäin reisilihaksistani niin kipeä, etten ollut päästä alakertaankaan. Miksi?

Myönnetään heti, etten ole maratonkunnossa. Lintutorni oli kuitenkin ihan maltillisen korkuinen ja kävelen hieman lyhyempiä portaita monta kertaa päivässä. Liikuntamuoto oli siis tuttu. Kestokin oli lyhyt, ensin portaat ylös, sitten ehkä viiden-kuuden minuutin päästä alas. Miksi ihmeessä sitten menin niin jumiin? Tämä lihaskipu oli voimakkaampi kuin kertaakaan puolitoistatuntisen pilatestunnin jälkeen.

Olen tässä lastauskurssivuotta pitäessäni puhunut aina ja uudelleen siitä, ettei hevoselle ole ihan sama, millä tavalla se sinne autoon laitetaan. Siis onko sen pakko mennä, vaikka sitä pelottaisi, vai opetetaanko sille, ettei ole mitään pelottavaa. Se heijastuu siihen, miten hevonen matkustaa. Rennommin vai jännittyneemmin. Jännittynytkin hevonen voi olla ns. hyvä matkustaja eli seistä paikallaan hyvin auton liikkuessa. Se voi silti olla jännittynyt. Olen puhunut siitä, että kisahevosella tämä heijastuu suorituskykyyn perillä: matkustaminen on fyysisesti rankkaa hevoselle kuitenkin. En ehkä kuitenkaan itsekään aivan tajunnut, millainen ero tässä voi olla.

Valistunut lukija varmasti arvaakin jo, mistä on kyse. Korkean paikan pelosta. Minulla se on aika lievä: en pidä kiipeämisestä enkä korkealla olemisesta, mutta jos kiipeilen enemmän, totun kyllä. Norsun selässä en pelännyt korkealla olemista vaan keskityin pärjäämään aivan mahdottomalta tuntuvan liikkeen kanssa, turistisatulassa kun istuin kaukana norsun liikkeen keskipisteestä. Mutta yhdistelmä lintutorni ja lapsi sai aikaan sen, etten torniin kiivetessäni, siellä ollessani ja alas tullessani rentoutunut hetkeksikään. Olin aivan toimintakykyinen, vaikken nauttinutkaan olostani, ja vasta takaisin alhaalla kävellessäni mäkeä alas tunsin hassua voimattomuutta reisissäni.

Tuttu lääkäri sanoi, että lihakseni olivat todennäköisesti menneet anaerobiseen tilaan eli koska jännitin lihaksia jatkuvasti ollessani ylhäällä, lihakset eivät enää toimineet normaalisti vaan menivät ns. maitohapoille. Tässä tapauksessahan se ei haitannut, eikä minulla ollut ohjelmassa mitään syväkyykkyjumppaa tänäänkään. Mutta ryhdyin sitten miettimään niitä hevosia, jotka tuntuvat jatkuvasti olevan jotenkin jumissa lihaksistaan. Niillä on fysioterapiaa, laserhoitoja, magneettiloimet, hierojat ja Back on Track-tuotteet, niillä käy kiropraktikko, osteopaatti tai kraniosakraalihoitaja – ja silti ne ovat aina vaan jumissa. Ne syövät analysoitua ja paremmin tasapainotettua ruokaa kuin moni omistajansa ja niiden rehuun lisätään magnesiumia ja MSM:ää ja mitähän vielä?

Koska olen hevostenkouluttaja, näen paljon erilaisia hevosia. Aika moni niistä jännittää jotenkin. Kouluttamalla monia voidaan auttaa suhtautumaan rennommin ihmisen kanssa toimimiseen. Osa hevosista alkavat hengittämään normaalisti vasta vähän ajan kuluttua: ottavat usein sellaisen syvän hengityksen, päristelevät ehkä ja ovat sitten kertaheitolla rennompia. Mitä jos osa hevosista on jumissa siksi, että ne jännittyvät ihmisen kanssa ollessaan? Jatkuvasti maitohapoilla siksi, että niidenkään lihakset eivät rentoudu normaalisti kymmeneen minuuttiin tai tuntiin päivittäin?

ugh

Jännittynyt hevonen.

Tiedän, tämä on sitä inhimillistämistä. Nisäkkäiden lihakset ja aineenvaihdunta ovat kuitenkin varsin samanlaiset. Hyvä uutinen – heille, joille tämä oli uusi ajatus – on tietenkin se, että sen sijaan, että hevosta pitäisi jatkuvasti hoitaa jumiensa takia voikin jotain hevosta auttaa, että se saa oppia, ettei ihmisen kanssa, ratsastuksessa, kengityksessä tai kuljetuksessa tarvitse jännittää. Voisi tulla aika paljon halvemmaksikin noin kymmenen vuoden aikana.

Pienenkin vaurion jälkeen kannattaa levätä

Hollannissa tehdään verrattaen paljon mielenkiintoisia hevostutkimuksia ja yksi niistä tutki eri hevosten kestävyyttä ratsastuskäytössä. Otannassa oli nuoria hevosia, joilla aloitettiin ratsastus sekä kahden eri ratsastuskoulun hevosia ja niitä seurattiin 9 viikon ajan. Nuorista hevosista (niitä oli 58 kpl) peräti 19% piti keskeyttää koe terveysongelmien takia – ja koe kesti vain kaksi kuukautta.

Mielenkiintoista oli myös, että pienet vauriot, joita ei seurannut taukoa ratsastuksessa, ennakoivat selvästi suurempia vahinkoja. Kannattaa siis antaa hevoselle mahdollisuus toipua rauhassa pienestäkin loukkaantumisesta.

Ruotsalaistutkimuksessa taas sellaisilla ratsastuskouluilla, joilla oli terveimmät hevoset, oli tapana asteittain lisätä uusien hevosten työtä yli 11 viikon ajan.

Hevosten kestävyys on asia, josta voisi puhua enemmänkin. Millä tavalla valmennettuna hevonen kestää ratsastuskäytössä parhaiten? Hollantilaistutkimuksessa noin viidennes kilpahevosista keskeytti uransa terveydellisistä syistä. Saksalaisvalmentaja Marius Schneider linkitti taas Facebookin kuvan päivän klinikkaan osallistuvista hevosista, joiden keski-ikä oli 17,5 vuotta.

2009_03_20_5300

Marius Schneider.

Tee asiat helpoksi!

Uusinta.

Minna Tallberg

Kyse on kouluttamisesta, eli tässä tapauksessa nuoren hevosen varusteisiin ja ratsastajaan totuttamisesta. Heti alkuun tulee mainospläjäys: Tuire Kaimion puolentoista kilon järkäle ”Hevosen kanssa” on nyt päivitetty ja jaettu kolmeen osaan, joten sitä on helpompi kuljettaa mukana vaikkapa tallille sitä omaa hevosta kouluttaessa. Suosittelen sitä lämpimästi, enkä vain siksi, että olen ottanut siihen kuvat. Kirjassa (nykyisin kirjoissa) on käsittämättömän paljon tietoa ja niin yksityiskohtaisia ohjeita, että niiden avulla voi tosiaan opettaa asioita onnistuneesti omalle hevoselleen.

Olen pienimuotoisesti kerännyt erilaisia hevosaiheisia opuksia, pääosin Ebaylta hankittuja vähän vanhempia sellaisia, ja niiden taso vaihtelee todella paljon. Hämmästyttävän usein kirjoissa puhutaan pitkät pätkät siitä, miten hevosen toivotaan toimivan ja hyvin vähän siitä, miten siihen käytännössä päästään. Tyyliin ”Hevosen kuuluu hyväksyä ohjastuntuma aukomatta suutaan, vetämättä ohjista ja myötäämällä pyydettäessä.” muttei ohjeita siitä, miten siihen päästään. Tässä kohdassa Tuikun kirja on mielestäni aivan erityisen hyvä. Minulle saa mielellään vinkata muistakin kirjoista, joissa tämä asia on kunnossa.

Mistä…

View original post 1 271 more words

Ihmisenä olemisesta

Netistä on paljon iloa. Tietoa, mielipiteitä, huuhaata ja kaikkea siltä väliltä on vain parin painalluksen päässä. Viime aikoina olen kuitenkin yhä enemmän ajatellut netin haittapuolia.

Ei, tämä ei koske itseäni. Kun menin melkein kymmenen vuotta sitten laittamaan naamani väärälle puolelle telkkariruutua sain hyvän neuvon: älä lue keskustelupalstoja. Seurasin sitä neuvoa ja seuraan yhä. Olen siis autuaan tietämätön, mitä minusta nimettömänä puhutaan . Se ei ole huono asia. Palautetta otan tosi mielelläni vastaan tosin.

Kun aihe on lähellä sydäntä, kuten hevoset ovat monelle meistä, kynnys mielipiteen ilmaisemiseen madaltuu. Se on hyvä asia. Kertomalla mielipiteensä voi vaikuttaa muihinkin ihmisiin. Mutta tuntuu siltä, että nykyään nettikiusaamisen tai suoranaisen vainoamisen raja on yhä helpompi ylittää. Paheksuminen on helppoa ja yhteinen vihollinen yhdistää. Ihmisten lajityypillistä käytöstä: aikanaan siitä on varmasti ollut hyötyä hengissäpysymisen kannalta.

Asioista pitää puhua. Mutta ruudun toisella puolella on aina se aivan oikea ihminen. Ihmisenä olemiseen sisältyy olennaisena asiana empatia, ymmärrys ja kohtelias käytös. En suostu kiusaamaan ihmistä. Voin kyllä olla eri mieltä siitä, mitä hän tekee, mutta se on aivan eri asia. Ollaan siis ihmisiksi.

Luotu liikkumaan – halusit tai et

Keskustelimme tuossa vähän aikaa sitten hevosista, jotka eivät heti tule koulutettaviksi kun niitä päästää irti kentälle tai maneesiin. Sen sijaan ne lähtevät juoksemaan, pukittelevat, nakkelevat niskojaan, lyövät etusillaan ilmaan, säikkyvät olemattomia ja ovat ylipäätään aivan kontrolloimattomissa jonkun aikaa. Mistä on kyse?

(Kyllä, jos hevosia muuten koulutetaan hyvin, ne tulevat itse vapaana ollessaan koulutettaviksi heti, kun voivat. Videon hevosetkin toimivat moitteettomasti ja keskittyneesti viisi minuuttia myöhemmin.)

Rebound-ilmiö (kimmovaste)

Pistin tuon suomenkielisen nimen sulkuihin siksi, että se on niin harvoin käytössä, ettei oikein kukaan sitä tunnista. Kyseessä on siis jostain sellaisesta olennaisesta käyttäytymistarpeesta, joka purkautuu voimakkaasti, jos se jonkin aikaa estyy. Hevosilla liikkuminen on tällainen tarve, ja jokainen, joka on yrittänyt joskus toteuttaa se eläinlääkärin määräämä ”23,5 h karsinassa ja 15 min kävelyä 2 kertaa päivässä” parin viikon ajan tietää, miltä tuntuu, kun hevonen alkaa kerämään sitä liikkumisen tarvetta.

Miksi kirjoitan tästä? Siksi, että tapaan aika usein hevosia, joilla on jonkinasteista rebound-ilmiötä juuri liikkumisen suhteen. Helpoin tapa päästä siitä eroon on varmistaa, että hevonen edes muutamia kertoja viikossa saa päästä irti hieman suuremmalla alueella ja saa siellä liikkua oman halunsa mukaan. On paljon parempi, ettei hevonen silloin ole liinassa kiinni eikä sitä pakoteta pysymään ympyrällä jos sillä on niin paljon virtaa, että se todennäköisesti aiheuttaa itselleen kipua nenäpiissä kapsonin kiristyessä hallitsemattomasti. Jos sinua jännittää koko irti päästäminen, aloita siitä, että hevonen päästetään vapaaksi parin tunnin maastolenkin tms. jälkeen.

Pura patoumat ennen ratsastusta (eli koulutusta)

Puhun aika usein kouluttamisesta, en ratsastamisesta, koska mielestäni kaikki ratsastus on hevosen kouluttamista. Oikeaan suuntaan tai väärään. Hevonen on elävä, oppiva eläin, ei mopo, ja se oppii koko ajan, kuin se on ihmisen kanssa tekemisissä. Myös ratsastuksessa. Jotta hevonen oppii lähinnä oikeita asioita, yhteistoiminta ihmisen kanssa kannattaa järjestää niin, että onnistumisen mahdollisuus on mahdollisimman suuri. Silloin on hyvä, ellei hevonen halua koko ajan liikkua kuten videon hevoset – eikä reagoi ihan niin voimakkaasti johonkin itsessään vaarattomaan asiaan, kuten videon hevoset. Sittenhän on tosi oleellista opettaa hevonen toimimaan luotettavasti jokaisessa paikassa, ei ainoastaan kotona, mutta sekin on hyvä tehdä asteittain ja hallitusti aina kuin pystyy. Hallintaakin rakennetaan onnistumisten kautta.

Elinolosuhteet vaikuttavat tähänkin

Tiedän, että moni on kyllästynyt aiheeseen. Mutta kun niitä hevosia ei vain saa pois päältä, vaikka haluttaisiinkin. Jos hevosesi tuntuu ratsastaessa ruutitynnyriltä, joka räjähtelee milloin mihinkin suuntaan, käy läpi sen elinolosuhteita ja katso, pääisikö ongelmasta ihan parilla muutoksella? Joskus yksikin riittää. Anna sen olla vapaana välillä.

Katariina Albrecht kirjoitti blogiinsa muutoksesta, joka näkyi lusitanotammassa pihattoon muuttamisen jälkeen näin: ”Alma, jolla on ollut ongelmia sekä kehon- että päänhallinnan kanssa, on muuttunut varsin säyseäksi ratsuksi 😉 ” Niin paljon elinolosuhteet vaikuttavat sellaisiinkin hevosiin, joiden ratsastus ja koulutus on varmasti hyvää.

Video (kännykkälaatua):

irto_0

Mikset puuttunut?

Jos on hevosharrastaja tai -ammattilainen ja on elänyt viime viikon (huom. vuosi on 2015) tynnyrissä, on ehkä jäänyt huomaamatta, että tanskalainen Jörgen Olsen kävi Suomessa pitämässä kurssia muutamille kouluratsastajille.  (Varoituksen sana, jos olet herkkä tai eläinrakas, älä katso videota, siitä voi tulla paha mieli.) Monet katseli vierestä, kukaan ei puuttunut. Yksi katsoja videoi ja laittoi videon julkiseksi. Siitä seurasi keskustelua, julkisuutta, eläinsuojeluilmoituksia ja tutkintapyyntöjä poliisille.

Jokainen, joka on joskus seurannut tällaisia tapauksia tietää, kuinkas sitten kävikään. Seurasi vaatimuksia videon poistamisesta, niin sen kuvanneelle henkilölle kuin sellaisille, jotka olivat sen linkittäneet esimerkiksi Facebookiin. Sitten puolustelua, paheksuntaa ja videon leviäminen ratsastuksen harrastajien joukosta valtakunnalliseen mediaan. Epäilemättä kuvaajalta tivattiin, miksei hän puuttunut paikan päällä asiaan vaan videoi. Sanansaattajan ampuminen on yleismaailmallinen tapa.

Suomen ratsastajainliitto otti ensin pääsihteerinsä Fred Sundwallin suulla erittäin yksiselitteisen kannan tuomiten videossa näkyviä tapahtumia. Hyvä. Tänään liiton hallituskin teki samaa.

Olen saanut tapauksen jälkeen useita puheluita ja viestejä jossa hevosharrastajat ja -ammattilaiset ovat puhuneet samasta asiasta: siitä, kuinka heitä harmittaa, etteivät ole aikanaan puuttuneet. Kertomukset ovat olleet melko karua kuultavaa. Aika monella meistä on joku sellainen muisto. Aivan liian monella – ottaen huomioon, että kaikki olemme aloittanut hevosharrastuksen tai työn hevosten kanssa siksi, että pidämme hevosista.

Minulla on monta, mutta yksi selkeimmistä oli ehkä 10-12 vuotta sitten kun olin kouluttamassa hevosta sen omistajan kanssa kentällä, jossa myös ratsutettiin nuorta hevosta. Hevosella ratsastettiin ja muutaman minuutin päästä sen suusta alkoi tulla verta. Olisi pitänyt puuttua, vaikka hevosen omistaja katseli vierestä eikä itse sanonut mitään. En puuttunut. Sama olo kieltämättä tuli puolitoista vuotta sitten Monty Robertsin näytöksessä, jossa hevosen kohtelu oli kaikkea muuta kuin asiallista. Minäkin painoin kamerastani kuvausnappia.

On ainakin yksi hyvin inhimillinen selitys sille, miksei kukaan puuttunut videon hevosen kohteluun. Se on englanniksi nimeltään ”Bystander Effect” ja viittaa siihen, että puuttumisen kynnys nousee jos paikalla on muitakin, jotka eivät myöskään puutu. Toinen varoitus: linkittämäni Wikipedian artikkelin lopussa on toinen toistaan kammottavampia esimerkkejä tästä. Hauska esimerkki on ns. Savuinen huone -koe. Kokeessa verrattiin aikaa, joka kului siitä kun kokeeseen osallistuva henkilö huomaa savua tulevan huoneeseen siihen, että hän lähtee hakemaan apua. Yksin huoneessa oleva henkilö lähtee nopeasti, mutta kun paikalla on kaksi muuta ihmistä, jotka eivät reagoi savuun millään lailla, kynnys puttua asiaan nousee käsittämättömän paljon. Kuulostaako tutulta?

Kynnys auttaa tai puuttua on myös korkeampi, jos vastuuta voidaan ajatuksen tasolla siirtää jollekin muulle, kuten ehkä tässä tapauksessa järjestäjälle tai hevosen omistajalle. Sitä on tutkittu jonkun verran ihmisillä ja on todella mielenkiintoinen ilmiö.

Edit 2019: Tätä on sittemmin todettu pitkälle paikkansa pitämättömäksi aidoissa tilanteissa. Mikähän sitten on ongelmana? Onko kyseessä hevosmaailman hierarkia? Sosiaalisen hyväksynnän menettämisen pelko? Se, että on itse osasyyllinen, koska on maksanut katsoja- tai valmennuspaikasta ja siksi kynnys todeta valmentaja huonoksi on korkea (koska silloin se heijastuisi käsitykseen omasta asiantuntevuudesta tai jotain)?

Pointtini tässä tapauksessa siis oli, että puuttumattomuus on ihmiseläimelle luontaista käytöstä tilanteessa, jossa on paljon ihmisiä paikalla tai oma turvallisuus voi olla uhattuna. Siihen on epäilemättä lukuisia syitä, joista alitajunnan huoli omasta selviytymisestä on yksi. En siis tietenkään ole sitä mieltä, että hevosta väkivaltaisesti kohteleva henkilö kohtelisi ihmistä samoin: olen sitä mieltä, että meidän alitajunta olettaa niin. Antaisin siis aika paljon armoa niille, jotka ovat olleet paikalla eivätkä ole puuttuneet.

Olen todella iloinen tästä keskustelusta ja kohusta. Iloitsen siitä, että aika monella meistä se laski taas puuttumisen kynnystä. Seuraavalla kerralla. Oli kyseessä koulukiusaaminen tai eläinsuojelullinen asia.

2009_03_21_6408Kuvituskuva, ei Suomesta.

Vähemmän tylsä elämä = vähemmän säikky hevonen?

Säikkyykö sinunkin hevonen mielestäsi olemattomia asioita? Onko sinunkin hevosellasi vähän tylsä elämä?

Näillä kahdella asialla voi olla yhteys.

Tässä maassa hevosia hoidetaan pääosin fyysisesti hyvin. Ne saavat tarpeeksi ruokaa, niitä tarhataan ja niillä on useimmiten säänsuoja tarvittaessa. Hevosen elämä voi kuitenkin olla kovin tylsää. Itsekin koin tässä taannoin ahaa-elämyksen kun luin Jaana Pohjolan ja Minna Lindströmin tulevasta virikepäivästä: olen mielestäni järjestänyt hevostemme elämän mahdollisimman mukavaksi (pihatto, pitkä kiemurteleva tarha jossa ruokaa tulee eri paikkoihin, olkikuivitus turpeen päällä, korsirehupainotteinen ruokinta, kahta eri heinänlaatua jotka tarjoillaan joskus verkosta, joskus maasta, palkitsemiseen perustuva koulutustapa, rapsutusmahdollisuuksia eli vanhat harjat puussa kiinni, hyvin keskenään toimeen tuleva lauma), mutta voisin kyllä panostaa tuohon virikepuoleen enemmän.

Hevosia voidaan hoitaa fyysisesti hyvin ilman, että ne saavat tarvitsemansa henkisiä virikkeitä. Pahimmillaan hevosten elämä koostuu rutiineista, jotka pidetään mahdollisimman samanlaisina päivästä toiseen. Hevonen seisoo karsinassa yön, aamulla sitä ruokitaan, viedään tarhaan, ruokitaan, viedään sisälle, ratsastetaan kentällä, viedään sisälle ja ruokitaan. Toistetaan ehkäpä satunnaisella maastoilulla höystettynä. Väkirehut annetaan aina ruokakupista ja heinät aina yhteen kasaan maahan. Jotkut hevoset eivät koskaan saa tehdä minkäänlaisia päätöksiä vaan niiden lähestulkoon jokaista askelta pyritään hallitsemaan.

Rikotaan rutiinit!

Vanhastaan sanotaan, että ”hevoset pitävät rutiineista”. Nykytiedon valossa rohkenen olla hieman eri mieltä: hevoset ainakin oppivat niitä rutiineja hyvin, mutta täysin samanlaisina toistuvat rutiinit eivät välttämättä ole niille kuitenkaan hyväksi. Vanhastaan luultiin, että ruokinta-aikojen täsmällisyys edisti hevosten ruuansulatuksen toimintaa. Nykytiedon valossa kuitenkin tärkeämpänä pidetään tiheitä ruokintakertoja (hevosen mahalaukussa erittyy happoja koko ajan, ei ainoastaan silloin kun se syö, eikä hevosen mahalaukku saisi olla paria tuntia pitempään tyhjillään) ja se, että hevonen saa liikkua omatoimisesti kuten laiduntava hevonen tekee (tutkimuksessa todettiin, että karsinassa seisovan hevosen suolistoliikkeet hidastuivat kolmanneksella laiduntaviin hevosiin verrattuna, mikä taas altistaa ähkyille). Tietenkään suuria ruokintamuutoksia ei pidä tehdä kerrasta, mutta pieniä vaihteluja voi kyllä ajatella ruokinnassakin.

Lupa säikähtää

(Kyllä, tämä liittyy virikkeistämiseen, asiayhteys selviää pian.) Olen nyt joitain vuosia tehnyt töitä erilaisten hevosongelmien kanssa. Asiakkaita on ollut jo aika paljon, joten minulle on muodostunut käsitys siitä, mikä on monelle hevosten kanssa vaikeaa. Aika yleinen ongelma näyttää olevan se, että hevonen on säikky. Se jännittyy, ryntäilee, pukittelee taluttaessa tai ratsastajan alla tai sitten se ei osaa ratsastettuna rentoutua niin, että se saa käytettyä lihaksensa oikealla tavalla.

Osa hevosista on kipeitä ja silloin hoidetaan ensin kipu. Osa hevosista on jumissa ja silloin jumpataan ne. Osa hevosista tarvitsee uudelleenkoulutusta ja silloin koulutamme ne uudelleen niin, etteivät jännitä ihmistä tai ratsastajaa jolloin säikkyminenkin loppuu. Mutta koska käymme aina läpi hevosen koko elämää ennen kuin tehdään koulutukseen liittyviä muutoksia, muutamalle hevoselle olemme päätyneet muuttamaan lähestulkoon vain elinolosuhteita ja myös antamaan niille mahdollisuus harjoitella pakovalmiutta ilman ratsastajaa selässä. Niille on siis annettu lupa säikkyä ilman, että mihinkään sattuu.

En tarkoita, että kukaan satuttaisi säikkyvää hevosta tahallaan. Jos hevosella on ratsastaja selässä ja se säpsähtää, se tuntuu kuitenkin ikävältä selässä tai suussa. Siitä taas tulee helposti kierre: hevonen säikähtää jotain ja ratsastaja heilahtaa selässä, jolloin hevosen suuhun tai nenään sattuu. Siitä hevonen jännittyy enemmän, jolloin se reagoi yhä pienempiin ympäristön ärsykkeisiin yhä suuremmin. Ratsastajaa alkaa syystäkin jännittämään. Usein silloin lähdetään rauhoittamaan hevosen ympäristöä entisestään, ettei se säikkyisi. Ratkaisu löytyy kuitenkin usein aivan päinvastaisesta suunnasta.

Kun lähdemme purkamaan tällaista ongelmaa – puhun monikossa siksi, että hevosten kanssa olevissa ongelmissa hevosen omistaja tai ratsastaja on aina mukana – kannattaa paitsi kouluttaa hevonen uudelleen myös varmistaa, että sen aivan oleellisimmat käyttäytymistarpeet täyttyvät. Hevosen pitää mm. saada sopivaa ravintoa ja mahdollisuus liikkua vapaana kaikissa askellajeissa. En ole juoksuttamisen kannattaja mutta se, että hevoselle annetaan mahdollisuus itse juosta hyvällä pohjalla ja riittävän suuressa tilassa on ehdottoman tärkeää. Jos hevonen liikku vain ratsastajan alla, se todennäköisemmin kerää patoutunutta liikkumisen tarvetta, joka purkautuu sitten hallitsemattomasti.

Sitten siihen varsinaiseen asiaan: lupa säikähtää. Kuten Johanna Viitasen blogikirjoituksessa käy ilmi, hevosilla on muitakin tarpeita kuin välittömään fyysiseen hyvinvointiin liittyviä. Tri Marthe Kiley-Worthingtonin mukaan hevosilla on myös seuraavanlaisia tarpeita (käännös Johanna Viitanen):

  1. Tarve kokea kaikenlaisia tunnetiloja – mutta ilman, että stressi ja pelko pitkittyvät tai ovat hyvin voimakkaita.
  2. Tarve saada virikkeitä. Tylsässä ympäristössä elänyt hevonen ylireagoi ympäristönsä muutoksiin ja pelkää niitä turhaan.
  3. Sopeutumiskyvyn säilyttämisen tarve, joka täyttyy tuntemalla, kokemalla ja ilmaisemalla vaihtuvia tunnetiloja.
  4. Tarve hankkia tietoa ja oppia oman elinympäristön ilmiöistä, kuten elinympäristön maastosta, kasvillisuudesta, maaperästä, muista eläinlajeista ja säästä.
  5. Kaupunkiympäristössä tarve oppia ja saada kokemuksia erityisen monipuolisessa työssä sekä tarve vahvistaa suhteita toisiin hevosiin ja ihmisiin. Nämä korostuvat urbaanissa ympäristössä, jossa elinalue on pieni ja tylsä eikä virikkeitä saa kaksisesti maastostakaan.
  6. Tarve saada vaihtelevia kokemuksia eri paikoista ja tilanteista, esimerkiksi käymällä uusissa paikoissa, työskentelemällä toisten hevosten ja ihmisten kanssa sekä harjoittamalla taitoja maasta käsin tai muissa lajeissa kuin hevosen varsinaisessa työssä.

Keskityn tässä nyt pääosin ykkös- ja kakkoskohtaan eli käytännössä virikkeisiin ja niiden vaikutus käyttäytymiseen. Törmäsin nimittäin mielenkiintoiseen tutkimukseen: Virikkeiden lisääminen sai aikaan muutoksia hevosessa jopa epigeneettisesti eli ne aiheuttivat pysyviä muutoksia hevosten soluissa. Virikkeellinen ympäristö lisää hyvinvointia ja parantaa oppimiskykyä. Kun alle vuotiaiden hevosten ympäristöön lisättiin monia erilaisia virikkeitä (tutkijoilla mahtoi olla hauskaa niitä keksiessä) niin näistä hevosista tuli nopeammin oppivia, uteliaampia, rohkeampia ja reagoivat vähemmän pelokkaasti uusiin asioihin kun kontrolliryhmä. Ne myös rauhoittuivat nopeammin säikähtäessään uusia asioita ja suhtautuivat ihmisiin ja käsittelyyn rauhallisemmin.

Supervirikkeistäminen vai jokaiselle sopiva versio?

Tutkimuksessa virikkeistäminen vietiin todellakin äärimmilleen ja kontrolliryhmän elämästä tehtiin puolestaan todella tylsää. Kontrolliryhmän varsat asutettiin EU-säädöksen mukaisiin pieniin yksittäiskarsinoihin jossa oli purukuivitus, ne ruokittiin kolme kertaa päivässä (aamuin ja illoin ”prixeillä” ja päivällä heinällä verkosta) ja ne talutettiin riimusta ulkoilemaan kolme kertaa viikossa tunnin ajan yksitellen. Ne pystyivät näkemään toisia hevosia mutteivät koskettamaan niitä.

Toinen ryhmä varsoja pidettiin pääosan ajasta laitumella laumassa, jossa oli varsojen lisäksi yksi aikuinen tamma. Päivisin klo 9-16 ne oleskelivat neljä kertaa kontrolliryhmää isommissa karsinoissa yksittäin. Varsat saivat päivän lopuksi itse kulkea laitumelle ja aamulla itse tulla sieltä talliin. Karsinoissa oli olkikuivitus. Varsoja ruokittiin aamulla joko yhdistelmällä kauralesettä, porkkanoita, omenoita ja sinimailaspuristetta tai sitten täysrehulla, joka oli maustettu eri päivinä eri mausteilla (rohtosarviapilaa, kuminaa, valkosipulia, kirsikkaa, banaania tai oreganoa). Täysrehu tarjoiltiin vaihtelevasti ripoteltuna olkiin, astiassa jossa oli kansi, minkä varsa sai turvallaan auki tai astiasta, joka piilotettiin olkien alle. Päivällä ne saivat kahta eri heinälaatua kolmeen eri verkkoon kiinnitettynä eri paikkoihin karsinassa.

Koeryhmällä oli myös erilaisia mahdollisuuksia rapsuttaa itsensä karsinan seiniin kiinnitettyihin harjoihin, niille soitettiin musiikkia, niille annettiin erilaisia hajuja haisteltaviksi kerran viikossa ja niille annettiin uusi esine tutkittavaksi laitumelle tai karsinaan kuudesti viikossa. Kolme kertaa viikossa ne talutettiin uuteen paikkaan tai tutustumaan uusiin asioihin 20 minuutiksi. Ei ole aivan kummallista, että koevarsoilla oli alussa stressitaso korkeammalla kuin verrokkiryhmän varsoilla. Tämä ero kuitenkin tasaantui kokeen lopussa, kokeen kesto oli 12 viikkoa.

Myönnettäköön, että kynnys lähteä tuohon kaikkeen on minullakin, vaikka aikaa olisikin. Mutta jokainen muutos kohti parempaa on kuitenkin askel parempaan hyvinvointiin. Hevoselle kuin hevoselle voidaan pienin muutoksin saada virikkeellisempi ja mielenkiintoisempi elämä. Bonuksena hevosista tulee sitten hieman – tai paljonkin, hevosyksilöstä ja alkutilanteesta riippuen – sietokykyisempiä, rauhallisempia ja rohkeampia.

Yksikin muutos on jo valtavasti enemmän vaihtelua

Helposti toteuttavia virikkeistämisideoita löytyi minunkin päästäni kuitenkin heti kymmeniä. Toteutin niistä kolme heti kättelyssä ja lupasin itselleni, että tästä lähtien toteutan yhden uuden virikkeen päivässä. Koska videointi ei aina samalla suju, lupaan laittaa kerran viikossa videopätkän nimellä ”Viikon virike”.

1. Kuusenhavujen tarjoilutapa: olen sentään joskus vienyt hevosten nakerrettavaksi oksia. Nyt vuorossa oli joulukuusen oksat, jotka olin laittanut muovisäkkiin jotteivät vairsisi pitkin olkkaria ja eteistä. Sen sijaan, että olisin tarjoillut ne pitkin tarhaa ja vienyt säkin sisälle, hevoset saivatkin ne säkissä tarhaansa. Valvonnan alla toki. Video:

2. Prixejä pitkin ja poikin. Lumi on tehnyt tarhastakin putipuhtaan ja silloin heinien levittäminen ympäriinsä on helppoa ja antaa hevosille mahdollisuuden hieman laiduntavampaan ja pitkäaikaisempaan syömiseen. Heittelin sitten muutamia kourallisia prixejä mahdollisimman laajalle alueelle, myös niiden säkistä jo purettujen havujen alle. Menestyksekkäin oli kymmenen sentin paksuiseen lumeen heitetyt prixit: kun tulin puolitoista tuntia myöhemmin takaisin ulos, hevoset etsiskelivät niitä sieltä yhä hajuaistinsa turvin.
Video:

3. Leivänpalat, omenanpalat, porkkananpalat samalla systeemillä hankeen. Olen jo monta vuotta virikkeistänyt koiria metodilla ”kourallinen Natural Menuta laajassa kaaressa pihan ympäri” ja hevosilla näyttää sama metodi toimivan erinomaisen hyvin. Lisäksi uusia makuja ja tuoksuja.

Huomenna tiedossa:

4. Uusi esine: jumppapallo. Lupaan videoida.

Armon vuosi 2015

Minulla on vääränmalliset peukalot. Ne ovat mutaatiopeukalot: lyhyet ja leveät. Ne eivät mahdu kaikkiin naisten käsineisiin ja ne naksuvat välillä. Jos mahtuvat käsineisiin, käsineiden peukalo on liian pitkä ja lepattaa. Lisäksi niiden kynsi on leveämpi kuin mitä on korkea ja se näyttää hassulta. Nykyisillä kosketusnäyttöpuhelimilla on ihan turha haaveilla näpyttelevänsä niillä tekstareita tai pitkiä vastauksia Facebookissa. Kokeile itse, miten näpyttelet tekstaria yhdellä kädellä ilman, että käytät peukaloa? Niinpä. Mahdotonta, ellei puhelin ole pöydällä.

Tämä kaikki on totta, mutta se on nykyään myös vitsinä heitetty. Minulla on toimivat ja hyvät peukalot ja sitäpaitsi Megan Foxilla on samanlaiset. Koska minä olen jo onnistunut pääsemään siihen ikään, jolloin pitää ensin katsoa uuden vuoden numeroa, sitten muistella syntymävuotensa ja sitten vähentää toinen toisesta koska ei nyt enää muista, onko tänä vuonna 42 vai 44, niin osaan ottaa omat vajavaisuuteni vähän kevyemmin kuin teininä.

Miksi aloitin peukaloista? Koska tunnen ihmisiä, moniakin, jotka soimaavat itseään kaikista virheistään eivätkä näe hyviä puoliaan. Minäkin teen välillä niin – onneksi nykyään yhä harvemmin. Soimaamisen tapa on nimittäin masentava ja hyödytön ja voi johtaa siihen, ettei näe muuta kuin virheitä. Itsestä ja seuraavaksi sitten muista. Jollei anna itselleen yhtään armoa, ei anna sitä muillekaan.

Mistä tämä armottomuuden kulttuuri on peräisin? Ei, en syytä tästä Alex Stubbia enkä edes perussuomalaisia. Minusta ongelma on syvemmälle juurtunut kulttuuriin. Ellet osaa itse paremmin, et saa arvostella. Ellet itse ole täydellinen, et saa pahastua mistään etkä halutakaan itsellesi parempaa kohtelua. Ethän ole ansainnut parempaa, sillä et itse ole täydellinen. Tuntuuko tutulta? Pitäisiköhän asialle tehdä jotain konkreettista?

Jos saisin päättää, julistaisin vuoden 2015 armollisuuden vuodeksi. Ei, en ole ryhtynyt uskonnolliseksi julistajaksi, eikä armolla mielestäni ole tekemistäkään uskonnollisuuden kanssa vaan jokapäiväisen elämämme. Mitä jos suhtautuisimme itseemme ja muihin armollisemmin ja alkaisimme näkemään kaikki muutokset parempaan voittoina, pienetkin muutokset? Jos tänä vuonna miettisimme, mikä on pienin mahdollinen muutos kohti parempaa ja aloittaisimme siitä? Jos tänä vuonna antaisimme itsellemme vähän enemmän armoa – ja muillekin? Antaisimme itsemme iloita pienistäkin onnistumisista – omien ja muiden. Suhtautuisimme omiin ja muiden vajavaisuuksiin vähän leppoisammin.

Miksi kuvassa on vasikka ja lintuja? Koska en tähän hätään löytänyt yhtään kissanpentukuvaa mielenkiintoa herättämään.

2014_06_sandla_0976

Vaa’assa hevosen koko loppuelämä

Eläin oppii aina, ei vain silloin, kun päätät kouluttaa sitä. Tämä koiramaailmassa jo vakiintunut sanonta voisi hyvin ottaa paikkansa myös hevosmaailmassa. Hevosharrastaja tai -ammattilainen voi itse päättää, kokeeko tämän tosiasian ahdistavana vai mahdollisuutena? Kannatan mahdollisuutta.

Hevonen oppii nopeasti…

Olen saanut kouluttaa jo monia hevosia ja yhteistä niille kaikille on ollut nopea oppiminen. Mitä enemmän koulutan, sitä nopeammin hevoset tuntuvat oppivan. Hevonen saa usein jo käsityksen siitä, mitä sille halutaan opettaa, viidellä-kuudella toistolla ja parillakymmenellä toistolla se useimmiten jo muistaakin. Jos se säikähtää, se voi oppia kerrasta – valitettavasti. Jos hevonen on jännittynyt, se ehkä oppii vähän nopeammin alussa, mutta se ei muista sitä yhtä hyvin kuin rento hevonen (http://www.plosone.org/article/info%3Adoi%2F10.1371%2Fjournal.pone.0062324)

Olen itse ollut mukana tilanteessa, jossa hevonen oppi kerrasta: talutin nuorta hevosta kapeaa asfalttitietä pitkin kun vastaan tuli rekka. Koska pystyimme väistämään pellolle ojan yli, teimme niin: kävelimme kymmenisen metriä pellolle ja siellä hevonen sai porkkanan juuri, kun rekka ajoi ohi. Viikko myöhemmin talutin saman hevosen samasta kohtaa, ja täsmälleen siinä kohdassa, missä tämä tapahtui, hevonen ehdotti käännöstä ojan yli pellolle.

…ja muistaa ikuisesti?

Hevosilla on ilmiömäisen hyvä muisti. Jokainen on kuullut vuosien sotakomennukselta palaavista hevosista, jotka muistivat reitin kotiin ongelmitta. Hevosten muistia on vähän tutkittukin (http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/19148689 ja http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/23743707 esimerkiksi) ja todettu samaa: hevoset muistavat oppimansa pitkään. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Mitä vanhempi hevonen on, sitä enemmän kokemuksia sillä on. Sitä enemmän se on oppinut: ihmisen kannalta oikeita tai vääriä asioita. Mitä vanhemman hevosen ostat, sitä enemmän yllätyksiä voi tulla eteen.

Mitä enemmän hevosta käsitellään, sitä enemmän asioita se oppii. Miten kuljetaan talutettuna, miten nostellaan jalkoja, miten reagoidaan ratsastajan selkään nousuun, miten apuihin. Ennen kaikkea: millaista ihmisen kanssa on olla. Onko turvallista vai epäturvallista, kivutonta vai kivuliasta, rentoa vai pelottavaa.

Hevonen oppii joka kerrasta, kun riimunaru tai ohja löystyy, kun sille annetaan ruokaa, kun se pääsee tarhaan tai tarhasta pois. Jos hevonen asuu tallissa ja sitä talutetaan tarhaan ja sieltä pois kerran päivässä, tallihenkilökunta kouluttaa hevosta joka päivä. Kymmeniä ja pian satoja toistoja siitä, milloin riimunaru kiristyy ja milloin se löystyy, milloin pääsee lähemmäs muita hevosia, milloin lähemmäs heiniä. Jokainen tallityöntekijä pystyy kouluttamaan hevosesta hyvin käyttäytyvää tai toisin päin, vaikkei käyttäisi siihen kuin kymmenen sekuntia lisäaikaa päivittäin. Keskittyy vain tarkasti siihen, milloin löysää narua. Varmistaa vain, ettei heitä hevoselle heiniä kun se potkii seiniä.

Vaa’assa hevosen koko loppuelämä

20141229_121424

Palaan hetkeksi aiheeseen hevosen lastaus, koska se on niin yleinen ongelma. Olen vakaasti sitä mieltä, että ellei kyseessä ole hengenvaarallinen tilanne hevoselle ja sitä on vain saatava kyytiin, jotta sitä voidaan viedä hoidettavaksi klinikalle, sitä ei kannata yrittää väkisin runnoa tai pelotella traileriin. Miksi? Ensinnäkin, sellainen tilanne on aina vaarallinen sekä hevoselle että ihmisille. Toisekseen aina, kun päätät toimia käyttäen henkistä tai fyysistä väkivaltaa, vaakakupissa on hevosen muistikapasiteetin tuntien todellakin hevosen koko loppuelämä. Onko todella yksi valmennuskerta tai kilpailu tärkeämpi kuin se, että hevosen luottamus ihmiseen säilyy? Sillä hevonen kyllä muistaa, jos ihminen vei sen paikkaan, jossa oli pelottavaa tai jossa sattui. Hevonen saattaa kyllä mennä traileriin pakotettunakin, mutta se ei matkusta silloin rentona eikä suorita parhaansa perillä.

Mitä, jos olisi aivan normaalia harjoitella myös lastausta rauhassa? Aivan kuin ratsastustunnilla: jos hevonen ei osaa väistää pohjetta, todetaan, että se ei osaa ja opetetaan asia sille. Jos hevonen ei mene pyynnöstä traileriin, voisi todeta, että se ei sitäkään osaa, ja harjoitellaan kunnes se osaa. Silloin ei ihmisenkään tarvitse miettiä, mitä itsessä on vikaa: pitäisikö olla toisenlainen, parempi, rauhallisempi, päättäväisempi tai parempi johtaja. Riittäisi, että harjoittelisi. Koska eräs toinenkin vanha sanonta pitää paikkansa: harjoitus tekee mestarin.

Olin väärässä

Olin väärässä.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten hevosten ruokinnan pulmista. Lyhyesti: hevonen on vaeltava laiduntaja, joka voi parhaiten kun se saa liikkua ja syödä noin 16 tuntia vuorokaudessa – ja tätä on todella hankala toteuttaa käytännössä kesyhevosia pidettäessä. Olin silloin päätynyt kaksinkertaisen verkon alla olevaan säilöheinäpaaliin ja pidän sitä edelleen yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona. Mutta…

Sattuneista syistä pihattohevosemme olivat joutilaina pari vuotta. Kyllä, ne ovat edelleen kaikki hengissä ja varsin hyvinvoivina, vaikkei niitä liikutettu joka päivä. Hevosilla oli käytössään pitkä pihattotarha, jossa toisessa päässä sijaitsi vesipiste, keskellä makuuhalli ja toisessa päässä heinähäkki. Veden ja heinän välillä oli runsaat parisataa metriä. Olosuhteista johtuen ne olivat sitten verkotetun paalin koesyöntiryhmänä ja kyllä ne kaikki lihoivat. Vähemmän ja hitaammin kuin vapaalla heinällä, mutta silti. Tuntuu siltä, että maltillisellakin liikuttamisella lihomista ei ehkä olisi tapahtunut. Welshponille tämä ruokintatapa sopi erinomaisesti, mutta erilaiset alkuperäisrodut (lusitano, andalusialainen, pohjoisruotsintyöhevonen) on varustettu hieman tehokkaammalla rehunkäyttökyvyllä ja jatkuvasti saatavilla oleva hyvä säilöheinä oli niille vähän liikaa. Joten laihdutamme.

Verkotetun paalin ongelma on myös siinä, että se passivoi hevosia. Jos hevosta pitää karsinassa 16 tuntia vuorokaudessa niin tällä ei ole niin väliä, sillä karsinassa hevonen seisoo kuitenkin. Parempi seistä paikallaan heinää verkosta nyppien kuin kutoen tai seiniä purren. Mutta jos yrittää koko ajan keksiä tapoja, millä hevosen elämänlaadun saisi paremmaksi ja lähemmäksi sille lajinmukaista, niin lauma hevosia tönöttämässä paalin ympärillä ei ole sitä, mitä haluaa nähdä. Käyn siis viskomassa heinätuppoja laihdutettaville hevosille monta kertaa päivässä ja ei-laihdutettavat saavat enemmän.

Joten olen keksinyt laihdutettaville tai muuten vain liikuntaa kaipaaville hevosille seuraavanlaisen systeemin, jonka haluaisin, että joku toteuttaa jotta voin hankkia sellaisen. Siihen sisältyy kaksi heinähäkkiä, jossa verkon alla on kokonainen paali. Jokainen, joka on pitänyt hevosia kotonaan ymmärtää, miten ihanaa on kun voi nostaa Avantin avulla paali paikoilleen ja verkottaa sitä kerran viidessä päivässä, siksi olen tähän systeemiin kiintynyt. Heinähäkkien välillä on leveä kuja tai pitkä tarha, jossa on mäkiä jota kiivetä, tukkeja josta astua yli sekä laukkasuora. Kumpaankin heinähäkkiin on lisätty automaattisesti ajastimella toimivat, itsestään avautuva ja sulkeutuvat luukut, joka mahdollistaa tai estää syömisen. Kun luukut avautuvat, kuuluu äänimerkki.

Ymmärrätte varmasti tavoitteen. Kun hevoset ovat syöneet heinähäkillä A vaikka 10 minuutin ajan, luukut sulkeutuvat. Kuuluu äänimerkki, ja heinähäkki B avautuu. Välillä voi olla joko aikaa, jolloin kumpikaan heinäasema ei ole auki tai sitten jompikumpi on aina auki, mutta asema vaihtuu sen mukaan, miten usein halutaan hevosten kipittävän tehtäväratansa päästä päähän.

Siihen asti, kun joku ystävällinen sielu toteuttaa tämän edulliseen hintaan täytyy edelleen todeta, että verkotettu jatkuva heinä on yksi tämän hetken paremmista vaihtoehdoista. SIinä on joitain ongelmia hevosten mahdollisen lihomisen lisäksi: jos hevonen syö kovin samanlaisella liikkeellä verkosta nyppien, se voi kehittää jotain kummallisia lihaksia ja mennä niskastaan hieman jumiin. Joillain hevosilla etuhampaat tai ikenet kuluvat verkosta johtuen (tätä ei meidän hevosilla kylläkään ole esiintynyt). Mutta jos jatkuva korsirehun saanti vähentää mahahaavojen ja ongelmakäytöksen esiintymistä niin väittäisin, että jumppaamalla hevostaan vastapainoksi sille mahdolliselle verkosta syömisen aiheuttamalle niskajumille pääsee keskimäärin parempaan tulokseen.

Paras tapa olisi toki käydä ripottelemassa kourallisia heinää pitkin tarhaa noin kolmen tunnin välein, myös öisin. Heinänviskojarobotinkin saa joku keksijä tehdä, jos osaa._MG_3785

Miltä itsestäsi tuntuisi?

Inhmillistäminen on niin noloa. Antropomorfismi on joissain piireissä sekä kirosana että tarvittaessa lyömäase niitä vastaan, jotka esimerkiksi peräävät eläinten parempaa kohtelua. ”Ei saa inhimillistää” on päässyt hokemana lähestulkoon yhtä suosituksi kuin ”Ei saa syyllistää/tuomita!” (joku hollantilainen kirjoitti FB:ssä, ettei saa tuomita ratsastajaa tämän videon perusteella) ja suosikkini ”Päästetään sitten kaikki hevoset irti preerialle!” (ikään kuin mitään vaihtoehtoja ei olisi esimerkiksi rollkur-ratsastuksen ja villihevosen elämän välillä, sellainenkin argumentointi taisi esiintyä saman kouluratsastusryhmän keskustelussa tuohon videoon liittyen).

Saako eläin edes tuntea?

Inhimillistämistä sopiikin mielestäni kritisoida silloin, kun se johtaa vaikkapa hevosten kohdalla siihen, että niitä hyvää tarkoittaen pidetään eristyksissä lämpimissä sisätiloissa peittojen alla, koska omistajalla on kylmä talvisin. Mutta jos välttelemme inhimillistämisleiman pelossa kaikenlaisen eläinten tunteista – niin fyysisten kuin psyykkisten – puhumisen, se ei välttämättä ole eläinten eduksi.

Samalla nimittäin riskinä näyttää olevan, että vain tutkittu tieto kelpaa – ja koska eläinten tunteita on niin kovin vaikea tutkitusti todistaa, on joskus näyttänyt siltä, että joillekin ihmiselle helpoin ja mukavin lähtökohta on olettaa, että mikä ei ole tieteellisesti todistettua, ei ole olemassakaan. Absurdein esimerkki oli ihan äsken lukemani juttu vuodelta 2012, jossa kävi ilmi, että osa ihmisistä ja ilmeisesti myös tutkijoista ei uskonut, että kala tuntee kipua. Nuorisokielellä ilmaistuna: WTF??? Aikuiskielellä sama: Olen tyrmistynyt siitä, että joku on sitä mieltä, ettei kala tuntisi kipua vain siksi, ettei ihminen ole ennen osannut tätä todistaa.

Mitä ei ole todistettu, ei ole olemassa – vai onko?

”I’ve argued that many of what philosophers call moral sentiments can be seen in other species. In chimpanzees and other animals, you see examples of sympathy, empathy, reciprocity, a willingness to follow social rules.” Tämän sanoi Frans de Waal, etologi ja tutkija. Ja kollegani kertoi jutelleensa tutkijan kanssa, joka oli miettinyt, onko eläimillä lainkaan samoja tunteita kuin ihmisillä – vai voisikohan niillä olla myös aivan erilaisia tunteita, joista ihmisellä ei ole mitään käsitystä? Millä tutkit asiaa, josta sinulla ei ole mitään tietoa?

Australialainen hevostutkija Paul McGreevy päätti kokeilla itseensä, sattuuko raipalla lyöminen. (Kyllä sattui.) ja Johanna K. Viitanen kirjoittikin jo ansiokkaasti aiheesta. McGreevy saa pisteet siitä, että hän päätti ite kokeilla: olen itse ajatellut, että jonkun pitäisi kokeilla samaa tällä välineellä (ei mielelläni minun, vaikka voin minä siihen ryhtyä jos jollain lojuu ylimääräinen Dually-riimu nurkissa). Mutta mitä jos olettamus ei olisi, että mitä ei ole erikseen todistettu kivuliaaksi, ei ole sitä, vaan tässä kohtaa sallittaisiin inhimillistää sen verran, että jos jokin asia aiheuttaisi ihmiselle kipua, se lähtökohtaisesti oletettaisiin tekevän samaa eläimelle ellei nimenomaisesti ja aukottomasti todisteta toisin? Mitä silloin tapahtuisi?

En tiedä, mutta olisin iloinen, jos tällainen ajattelutapa laajenisi.

Miten tämä kaikki liittyy hevosiin?

Hevoset ovat erityisasemassa eläinten joukossa. En tiedä toista eläintä, joka olisi niin yleisesti ihmisen urheilu- ja harrastuskäytössä kuin hevonen ilman, että se kuitenkaan jakaisi asumuksen ihmisen kanssa eli ihmisen ei tarvitse miettiä, miten jokapäiväinen ja kokoaikainen yhteiselo sujuisi mahdollisimman mukavasti molemmille osapuolille. En myöskään tiedä toista eläintä, jota rutiininomaisesti esimerkiksi potkittaisiin kantapäillä kylkiin (tosin silloin puhutaan pohkeiden käytöstä) tai jonka suuta sidottaisiin kiinni niin, ettei se pysty sitä aukomaan (tämä on tosin nimeltään turparemmi ja sen tehtävä on tietenkin vakauttaa suussa olevaa kuolainta, ei suinkaan pitää hevosen suuta kiinni). Hevosta on helppo esineellistää. Hevonen ei – toisin kuin koira – ääntele kivusta, jolloin sen tuntema kipu on helpompi sivuuttaa.

Löydä viisi virhettä? Kuva ei ole Suomesta.

Löydä viisi virhettä? Kuva ei ole Suomesta.

2013_09_11__5135Yhden lauseen periaate

Minulla on kesällä ja syksyllä ollut kuvausryhmä ja toimittaja seuraamassa hevostenkoulutusta yhteensä noin viikon ajan – ohjelma tulee joskus keväällä – ja minulle siitä on ollut paljon iloa ja hyötyä siinä, että olen joutunut miettimään hevostenpitoon ja -koulutukseen liittyviä asioita kerrankin läpi oikein perusteellisimman kautta jotta voisin selittää oleellisimmat asiat noin kymmenessä lauseessa. Kesän ajan kuvausryhmä on seurannut myös – harvinaisen hitaasti etenevän – korjauskoulutettavan hevosen tarinaa ja siinäkin kävi ilmi sama asia: kivun tai pelon aiheuttamista kannattaa välttää viimeiseen asti eläinten kanssa työskennellessä, sillä seuraukset voivat olla hämmästyttävän kauaskantoiset. Tämän hevosen tapauksessa kukaan ei ole ollut sille tahallaan ikävä. Tuloksena on silti varsinainen vyhti ongelmia. Päädyin siis painottamaan yhtä asiaa joka välissä: eläimiä ei kannata pelotella. Ei vahingossa eikä totisesti ainakaan tahallaan. Koulutuksen ei saisi perustua kivun tai pelon tuottamiseen, vaikka sillä pääsisi hetkellisesti näennäisesti nopeasti päämäärään. Vaakakupissa on aina hevosen koko loppuelämä.

Lopputuloksella ainoa, jolla on väliä?

Haluaisin jälleen kerran puhua syistä ja seurauksista: nyt koulutukseen liittyen. Hevoselle ei ole sama, mitä koulutuksessa tapahtuu ja millä keinoin haluttu lopputulos saavutetaan. Koulutus itsessään voi olla hevosen kannalta miellyttävää, yhdentekevää tai epämiellyttävää. Otetaan esimerkkinä vaikka talutettuna kulkeminen, tai sen opettaminen.

Kun tämä taito opetetaan varsalle, voidaan tehdä lukemattomalla eri tavalla: voidaan esimerkiksi erikseen totuttaa varsa riimuun ja naruun, opettaa sille paineelle myötäämistä ja palkita sitä paineen poistolla ja rapsutuksin kun se tekee oikein. Sitten sitä voidaan opettaa kulkemaan ihmisen mukana, sitten tekemään samoin riimu päässä ja naru ihmisen kädessä, yhä edeten pienin askelin (kunnes joskus myöhemmin tulee vastaan tilanne, jossa varsa joutuu oppimaan, että sen on paitsi kannattavaa seurata riimun painetta, itse asiassa myös pakko tehdä niin).

Tai sitten varsalle voidaan laittaa riimu päähän ja lähteä sitä taluttamaan, kun varsa on vielä niin pieni ja tasapainoltaan heiveröinen, ettei se pysty pakenemaan tai pääsemään irti, vaikka yrittäisikin. Jos itse olisit hevonen, kumpi tapa tuntuisi turvallisemmalta? Vaikka lopputulos näyttäisi samalta – varsa kulkee talutettuna ihmisen perässä tai vierellä – niin onko se kuitenkaan sama hevosen näkökulmasta? Väittäisin, että ei. Väittäisin myös, että opetustapa vaikuttaa varsan käsitykseen ihmisistä koko sen loppuelämän ajan.

Inhimillistämisessä on ongelmansa, sitä en kiellä. Mitä jos kuitenkin laajentaisimme inhimillistämisen sijaan inhimillisyyden koskemaan myös eläimiä, joiden kanssa työskentelemme ja harrastamme?

Oman ranteen tai leuan ympärille?

Oman ranteen tai leuan ympärille?

Kuva ei ole Suomesta.

Oman henkitorven ympärille?

Oman henkitorven ympärille?

Kuva ei ole Suomesta.

Hevosen hyvä elämä, osa 2

Uusinta tammikuulta 2013.

Minna Tallberg

IMG_4915

”Äidillä on kylmä, pue villapaita!”

Tämä klassinen tokaisu ei aina ole lastenkaan kohdalla viisas, mutta me olemme sentään keskenämme samaa lajia. Kun miettii vanhanaikaista hevostenpitoa tulee aika usein mieleen, että ihmiset ajattelemattomuuttaan inhimillistävät hevosia uskoen, että hevoset mieluiten viettäisi aikaansa vertauskuvallisesti torkkupeiton alla sohvalla takkatulen ääressä. Olemme kuitenkin eri lajeja ja hevonen on ominaisuuksiltaan hyvin erilainen kuin ihminen. Millainen eläin hevonen sitten on?

Hevonen on laumaeläin, joka luonnossa elää pienissä perheryhmissä tai poikamieslaumoissa mutta erittäin harvoin yksin. Se on hyvin sosiaalinen eläin, joka on mestari välttelemään konflikteja ja viettää elämänsä vaeltaen useita kymmeniä kilometrejä päivässä. Se laiduntaa jopa 16 tuntia vuorokaudessa syöden sekä ruohoa että esimerkiksi pensaiden oksia, lehtiä ja kaarnaa. Se lähtee synnyinlaumastaan vasta parin vuoden ikäisenä jos silloinkaan. Kun se säikähtää, leikkii tai muuten liikkuu rivakammin, se yleensä pyrähtelee ja pysähtyy, pyrähtelee ja kävelee. Se on hyvä sietämään sekä kylmää että kuumaa.

Miten sitten vanhanaikainen hevostenpito sopii…

View original post 848 more words

Saako tätä edes sanoa?

”Hevoseni innostuu aina sänkipellolla hurjaan vauhtiin ja vaikkei se muuten koskaan ryöstäydy käsistä, se tekee sitä silloin.” Kuulostiko tutulta?

Kyllä, hevonen innostuu välillä kiitämään lujaa ihan juoksemisen riemusta. Varsinkin, jos mukana on muita hevosia. Suuri peltoalakin voi houkutella irroittelemaan, kun ei ole pakko jarruttaa heti.

Mutta tässä joku viikko sitten satuin itse kävelemään sänkipellolla, ja – epäilemättä viljan laadusta ja kuivuudesta riippuen tämä joko pitää toisilla pelloilla paikkansa tai sitten ei – sänki oli omiinkin jalkoihin todella terävää ja kovaa. Joten ennen kuin menet hevosen kanssa sänkipellolle, varmista asia omin käsin. Meneekö hevosesi lujaa siksi, että sillä on mukavaa vai siksi, että joka askeleella sänki pistää sitä vuohiskuoppiin?

Tulin ajatelleeksi tätä myös siksi, että ystävälläni on hevonen, jolla oli monta vuotta ongelmia toisessa takajalassa. Se räjähteli välillä ilman näkyvää syytä ja kun vaurio sitten löytyi ja saatiin hoidettua, räjähtely loppui. Aloin silloin ajattelemaan hevosen välillä tuntuvaa kipua siten, kuin näkymätön ihminen kävelisi hevosen vieressä ja välillä löisi sitä kovaa raipalla.

Jep, minä olen tylsimys. Mutta jos hevonen yhtäkkiä käyttäytyy itselleen täysin epätyypillisellä tavalla, pitää ratsastajan hieman miettiä. Miksi se tekee näin?