Hou hou hou ja hauskaa joulua! Katsotaan, pääsenkö viettämään joulua silleen perinteisesti eli jonkun eläimen kanssa eläinlääkärissä 😀 Meillä on paljon eläimiä (hevosia, koiria, kissoja, kanoja, nautoja ja lampaita) eli todennäköisyys sille, että joskus joku loukkaa itsensä, sairastuu tai vaikka syö kokonaisen mutakakun (syömälinjainen labradorinnoutajamme Vallu muutama vuosi sitten, se söi myös kerran kolme kiloa raakoja perunoita) on kohtalainen.
Muutamia vuosia sitten aattoiltapäivä meni rattoisasti PRE-tamma Alman kanssa, kun odotimme ihanaaa eläinälääkäriä toteamaan kaviopaiseen (eikä esimerkiksi luunmurtumaa, siksi tavallaan kuitenkin ”tykkään” kaviopaiseista, koska vaihtoehto on aina huonompi) ja hoitamaan sitä. En ole taikauskoinen, muuten en kirjoittaisi tästäkään aiheesta.
Toivon teille jokaiselle mahdollisimman iloista ja rauhallista aattoa, eli Mendlin kaavion mukaan matalaa stressitasoa ja myönteistä tunnetilaa. Tästä kyseinen Alma-hevonen näyttää mallia, kun harjoitellaan trailerissa seisomista. Nimitykseni tällaiselle on ”myönteinen odotus”. Kuva: Anna Westerlund.
Päivän aihe: Mielenkiintoinen ilmiö versus tavoiteltava asia versus koulutuksen laadun arviointikriteeri. Palaan toukokuussa oman erikoisammattitutkinnon näyttöpäivän jälkeiseen aiheeseen eli contrafreeloading, varovainen suomennos ”ansaitsemishalu”. Kyseessä on mitä hauskimmasta palkitsemalla kouluttamisen sivuvaikutuksesta, kun hevonen mieluummin suorittaa ja saa palkinnon sen sijaan, että se vain söisi saman palkinnon astiasta.
Termi contrafreeloading on peräisin 1960-luvulta, jolloin tutkija Glen Jensen julkaisi artikkelin ”Preference for bar pressing over ”freeloading” as a function of number of rewarded presses” (Journal of Experimental Psychology, 65(5), 451–454. https://doi.org/10.1037/h0049174) jossa hän kuvasi ilmiötä, jossa rotat mieluummin söivät ruokaa, jonka saivat painettuaan tankoa, kuin samaa ruokaa astiasta tarjottuna.
Ilmiötä on sittemmin todettu monella eläinlajilla ja toisin kuin voisi olettaa, se ei aina liity oppimiseen. Voi olla, että kesyeläimen rajattu elinympäristö tekee käyttäytymistarpeiden toteutumiseen vajetta, ja tämä tekee toiminta+ruoka -vaihtoehdosta suositumman. Itse huomaan sitä monesti kouluttaessani hevosia, ne saavat useimmiten tauolle mennessään pari kourallista palkintoruokaa astiaan ja joskus ne jäävät osittain syömättä, koska hevoset jatkavat mieluummin työskentelyä. Olen nähnyt hevosia, jotka mieluummin nyhtävät heinänsä verkosta kuin syövät sitä viereisestä kasasta.
Mutta. Voi hitsi, kirjoitankohan ikinä mitään, missä ei olisi yhtään muttia? Mitä yleisempi palkitsemalla kouluttaminen on hevosten kanssa, sitä enemmän olen ollut huomaavinani tietynlaista ehdottomuutta siinä, mitä pidetään parhaimpana mahdollisena kouluttamisena. Tämäkin on varmasti inhimillistä, kaikkihan me uskomme toimivamme parhaalla mahdollisella tavalla, mutta rajansa kaikella. Hevosia voi kouluttaa ihan riittävän hyvin ja riittävästi niiden hyvinvointia huomioon ottaen ja parantaen ilman, että esimerkiksi tätä contrafreeloadingia näkyisi lainkaan. Se on mielestäni kiinnostava ilmiö, ei mikään laadun merkki tai edes kovin tavoiteltava asia.
Hevosten kanssa tehdessä älyttömän moni asia vaikuttaa siihen, millainen tulos tarkalleen on ja millaisia ilmiöitä siihen liittyy. Voi olla, että hevonen, jonka elinympäristö ja liikunta on lähellä kesyhevoselle ihanteellista, ei koe yhtäläistä tarvetta toimintaan kuin rajatummassa ympäristössä elävä. Voi olla, että hevosen terveydentila ei ole aivan optimaalinen.
Voi olla, että kouluttaja ei vielä osaakaan toimia täydellisesti, kuten kukaan muukaan kouluttaja ei osaa. Voi olla, että hevosella on sitä painolastia edellisestä elämästään, eli opittu painaa yksilöä enemmän kuin jotain toista yksilöä. Tai mikä tahansa muu syy, miksei tuo hevonen, toisin kuin ne, joita koulutin EAT-näytössäni, jätä kaurat kippoon ja tule odottamaan kouluttamisen jatkumista.
Kun koulutat hevosta niin, että se aktiivisesti osallistuu koulutukseen ja pystyy saavuttamaan palkinnon, se riittää. Ei tarvitse olla täydellinen, ja vaikka haluaisi olla, juuri tuo contrafreeloading ei ole mikään täydellisyyden mittari.
Varsa oppii alustalle menoa ja astuu levylle ensimmäistä kertaa. Kuva: Anna Westerlund.
Kaksi yötä jouluun ja sen kunniaksi ilmainen 25 minuutin webinaari siitä, miten ruokapalkintojen käyttö kannattaa aloittaa hevosen kanssa. Jos sinulle tulee kysymyksiä mieleen tai on kommentoitavaa, käy vastaamassa yhden kysymyksen kyselyyni täällä: https://forms.gle/BDxAArhXdKmP3kFF8 – en kerää mitään tietoa vastaajista.
Webinaarissa käyn läpi syitä ruokapalkintojen käyttöön ja sitä, millä tavalla voi aloittaa niiden käytön mahdollisimman sujuvasti ja turvallisesti. Hevonen eläimenä, sen käyttäytyminen ja usein käyttötarkoituskin poikkeaa muista eläimistä, ja hevosen palkitseminen ruoalla siksi myös poikkeaa hieman muiden eläinten kouluttamisesta.
Jouluiloa! Tai jouluvalmisteluiloa! Edelleen hienoin lukemani jouluvalmisteluohje on se marttojen ”Siivoa komerot vain, jos aiot viettää joulun siellä.”
Vuoden pimein päivä! Kohta on valoisampaa! Tänäään ajattelin paitsi hiekoittaa tarhaa, myös kirjoittaa ruokapalkintojen käytöstä hevosten kouluttamisessa. Tai oikeammin vähän siitä, ettei niiden käyttämisessä ole mitään uutta. Suomessa ehkä, en tiedä, mutta kansainvälisesti ei.
Mitä sanoi kaikkien lainaama Xenophon, joka eli noin 2300 vuotta sitten?
”On this principle, at the sound of the trumpet or the shout of battle the rider should avoid coming up to his charger in a state of excitement, or, indeed, bringing any disturbing influence to bear on the animal. As far as possible, at such a crisis he should halt and rest him; and, if circumstances permit, give him his morning or his evening meal.”
Vastaehdollistamista eli myönteisten tunteiden liittäminen johonkin epämiellyttävään tapahtumaan. Lisäksi tunteiden tarttumisesta ja oppimisesta.
Bourgelatin ”A New System of Horsemanship” 1700-luvulta: ”With respect to the Noise of Arms and Drums, let your Horse hear them before you give him his Oats: Do this regularly every Day, for some time, and he will be so used to them as not to mind them.”
Sama, ja tässä hyvä käsitys klassisen ehdollistumisen oleellisesta ilmiöstä eli siitä, että uusi ärsyke tulee ennen palkintoa, jotta yhdistyisi oikein. Jos viivettä on enemmän, hevonen joutuu ketjuttamaan tapahtumia yhteen eli oppiminen on hitaampaa, mutta hevonen oppii nopeasti kuitenkin.
Whyte-Melvillen ”Riding Recollections” 1878: ”I recollect one morning riding to covert with a Dorsetshire farmer whose horses, bred at home, were celebrated as timber-jumpers even in that most timber-jumping of countries. I asked him how they arrived at this proficiency without breaking somebody’s neck, and he imparted his plan.
The colt, it seemed, ran loose from a yearling in the owner’s straw-yard, but fed in a lofty out-house, across the door of which was placed a single tough ashen bar that would not break under a bullock. This was laid on the ground till the young one had grown thoroughly accustomed to it, and then raised very gradually to such a height as was less trouble to jump than clamber over. At three feet the two-year old thought no more of the obstacle than a girl does of her skipping-rope.
After that, it was heightened an inch every week, and it needs no ready reckoner to tell us at the end of six months how formidable a leap the animal voluntarily negotiated three times a day. “It’s never put no higher,” continued my informant; “I’m an old man now, and that’s good enough for me.””
Voiko paremmin kouluttaa? Positiivinen vahviste, asteittainen tehtävien vaikeuttaminen hevosen fyysisen kehityksen tahdissa.
Kyllä, olen poiminut juuri ne kohdat kirjoista, jotka sopivat tähän blogikirjoitukseen.
Tokihan positiivisen vahvisteen käyttö hevostenkin kanssa on muuttunut niiltä ajoilta, ja hyvä niin. Mutta ei tämä ruokapalkintojen käyttö ole mitään salatiedettä, eikä edes vaadi ihmiseltä vuosien opiskelua, jotta se jotenkin auttavasti sujuisi. Periaatteet ovat yksinkertaisia:
1. Sitä saat, mitä vahvistat. Jos hevonen saa ruokaa, kun se potkii karsinan ovea, tämä vahvistuu. Jos hevonen saa ruokaa, kun se kokoaa itseään, tämä vahvistuu.
2. Se käytös vahvistuu, jota harjoitellaan. Jos hevonen odottaa paikallaan neljä kaviota maassa ja pää suoraan eteenpäin ja ruoka annetaan sen suuhun, tämä vahvistuu. Jos hevonen on paikallaan, heiluttaa sitten päätään kohti ihmistä ja tepastelee ja ruoka annetaan sen suuhun, tämä kaikki vahvistuu.
3. Palkinnon saaminen herättää myönteisiä tunteita (ilo, riemu). Palkinnon menettäminen tai saamatta jääminen herättää epämiellyttäviä tunteita (turhautuminen, raivo, suru). Hyvin motivoiva palkinto (porkkana, leipä, kaura) saa aikaan suuria tunteita skaalan molemmissa päissä. Vähemmän motivoiva palkinto (heinä) saa aikaan maltillisempaa tunteiden voimakkuutta.
4. Jos hevonen suhtautuu ruokaan kiihkeästi tai aggressiivisesti, sillä voi olla nälkä, mahahaava tai sitä voi jännittää. Anna hevoselle aina heinää ennen kouluttamista. Hoida eläinlääkärin avulla mahahaava pois. Aloita kouluttaminen sellaisessa ympäristössä, jossa hevonen on rento.
5. Turhautumista voi hoitaa pitämällä alussa palkitsemistiheyden korkealla eli palkintovälin mahdollisimman lyhyenä. Voi myös opettaa hevosta, ettei se saa palkintoa näyttämällä turhautumistaan, eli odottaa turhautumisen aiheuttaman sammumispurkauksen loppumista ja palkitsemalla vasta, kun hevonen ei yritäkään enää tavoittaa ruokapalkintoa.
6. Kun koulutat hevosta palkitsemalla ja teet sen riittävän hyvin, tutut periaatteet muuttuvat. Koulutuksen, ratsastuksen jne. aloittamisesta tulee hevoselle itsessään palkitsevaa, koska se johtaa joskus palkintoihin. Hevonen muuttuu yritteliääksi ja toimeliaaksi. Työskentelyn lopettamisesta ja tauoista tulee rankaisuja. Esimerkiksi hevosta, jota on ennen saanut hakea tarhan perältä töihin ja joka on pysähtynyt ratsastuskentän portilla tai yrittänyt lähteä portista ulos kesken ratsastuksen, voi jonkun aikaa palkitsemalla koulutettuna tehdä näitä kaikkia asioita toisin päin.
Nauhoitan tänään ”Ruokapalkintojen alkeet” -webinaarin. Se tulee ilmaiseksi nähtäville https://www.sempatia.fi/ -sivustolle, joka on yhteistyökouluttaja Miia Kantinkosken ja minun yhteinen projekti.
Niin kauan kuin olen ollut kiinnostunut hevosista ja niiden kouluttamisesta, sisältäen ratsastuksen, on ollut myös ilmiö nimeltä viikonloppukurssi. Tai jos valmentaja on tunnetumpi, kyseessä on klinikka. Toisin kuin muut klinikkareissut, nämä ovat olleet aina kiinnostavia.
Joskushan kyse ei ole kahden päivän kurssista, päiviä voi olla vähemmän tai enemmän, mutta periaate on sama: kurssi järjestetään yhdessä paikassa ja siihen osallistuvat monelta tallilta tulevia ratsukoita tai hevosia ihmisineen.
Tämähän on katsojalle tosi hienoa, ja valmentajankaan ei tarvitse liikkua eri tallien välillä. Niille hevosille, jotka asuvat jo kurssipaikalla, kyseessä on hyvä ympäristön muutokseen tottumisen harjoitus, jolleivät he ole katsojiin ennestään tottuneita.
Arvasitte varmaan: mutta. Kyllä, tähänkin tulee yksi mutta. Katsojalle ja kouluttajalle kurssi/klinikka on kätevä, mutta entä hevoselle? Hevoselle kuin hevoselle kuljettaminen on stressiä aiheuttavaa, aiheesta on tehty lukuisia tutkimuksia. Myös uuteen paikkaan tottuminen vie aikaa. En tarkoita, että kumpikaan olisi mahdoton tehtävä aikuiselle, hyväkuntoiselle hevoselle, mutta näitä asioita on huomioitava.
Kun hevonen tulee uuteen paikkaan, ympäristö vie siltä suuren osan huomiokyvystä joksikin aikaa. Tässä on suuria yksilökohtaisia eroja ja tähän voi vaikuttaa paljon ennakkoon treenaamalla. Eli käymällä kurssipaikalla hevosen kanssa joitain kertoja niin, että hevonen tekee siellä vain rauhallisia asioita. Syö heinää, tekee maasta käsin käyntiväistöjä, ratsastetaan muutama kierros kevyttä ravia ja hengaillaan kavereiden kanssa jutellen. Tuttu hevonen mukana, joka myös matkustaa hyvin. Niin monta kertaa, kunnes hevonen alkaa olemaan oma itsensä myös tässä ympäristössä.
Se ”mutta” liittyy siis siihen, että jos hevonen tuodaan kurssipaikalle ja sen stressitaso on hurjan korkea, sen edellytetään oppivan tähtivalmentajan silmän alla itselleen täysin uusia asioita niin epäonnistuminen on jopa todennäköistä. Onnistuminenkin on toki mahdollista, mutta optimaalinen tilanne se ei yleensä hevoselle ole.
Hevonen saalis- ja laumaeläimenä oppii parhaiten kotialueellaan ja siellä sen on myös helpoin oppia uusiin asioihin mukaan rennon ja myönteisen tunnetilan. Tilanne ei ole kouluttajallekaan kovin reilu: kun paikalle tulee hevosia, jotka ovat kovin jännittyneitä, on vaikea saada opetus toimimaan halutusti ja kouluttajasta riippuen paine voi johtaa helpommin ylilyönteihin.
Kurssit ovat sitten erinomaisia opittujen taitojen yleistämistilaisuuksia, jossa voi toki hevosen mielentilan sallimissa puitteissa hioa yksityiskohtia paremmiksi. Niissä kannattaa hyödyntää erilaisia tapoja auttaa hevosta rentoutumaan.
Tule paikalle hyvissä ajoin niin, että hevonen ehtii kävellä ja syödä heinää sekä juoda kurssipaikalla. Heinä puskuroi mahahappoja ja hevoselle tulisi aina antaa vähintään pieni heinäannos ennen ratsastusta tai muuta liikuntaa. Kurssijärjestäjän toimesta olisi tärkeää varmistaa, että hevonen ei jää omalla vuorollaan yksin kentälle tai maneesiin vaan paikalla olisi aina vähintään yksi toinen rauhallinen hevonen.
Olen myös sitä mieltä, että kaikissa kilpailuissa pitäisi olla kulmahevoset. Ai mitkä kulmahevoset? Hevonen on eläinlajina laumaeläin, ja yksinolo on sille vaikeaa. Ei ole mitään syytä, miksei kursseilla ja kisoissa lisättäisiin hevosen oloa helpottavat seurahevoset, jotka hengailevat areenan joka kulmassa ja vähentävät todennäköisyyttä sille, että hevosta pelottaa enemmän, koska se on yksin.
Ennakoiden: En vastusta hevosten kuljettamista, kursseilla käyttämistä enkä kilpailuttamista. Olen kylläkin sitä mieltä, että näiden tapahtumien uhat hevosen sen hetkiselle hyvinvoinnille on tunnistettava, hyväksyttävä ja minimoitava. Ennen kuin pystymme alan sisällä keskustelemaan avoimesti hevosen käytön aiheuttamasta stressistä ja sen haasteista, emme oikein pääse kehittämään toimintatapoja, jotka minimoivat niiitä.
Lue lisää: Padalino ym.: Effects of Transport Conditions on Behavioural and Physiological Responses of Horses Tateo ym.: Transport stress in horses: Effects of two different distances Waran ym.: Effects of loading and transport on the heart rate and behaviour of horses
Pallonmuotoinen iberialainen hevonen harjoittelee trailerissa seisomista. Se on nyt taas normaalipainoinen, kuten joka talvi.
Joululahja hänelle, jolla on intoa oppia hevosista! Kolme noin 1½ tunnin webinaaritallennetta (linkit ja salasanat löytyvät kuitista, joka tulee sähköpostiin oston jälkeen). 1. Hevonen oppii aina, eli miten oppiminen tapahtuu ja millä tavalla hevosta koulutetaan 2. Paine ja paineen poisto eli negatiivisen vahvisteen hevosystävällinen käyttö 3. Positiivisen vahvisteen käyttö eli miten onnistut kouluttamisessa ja vältät yleiset ongelmat
Normaalihinta 14,90 euroa/webinaari, tarjoushinta yhteensä 29,80 e! Tarjous on voimassa 25.12.2022 asti ja tallenteiden katseluaikaa on tammikuun 2023 loppuun asti. Iloista joulua!
Eilen aloitin asioiden liiallisesta yksinkertaistamisesta. Tänään jatkan siitä, milloin mielestäni on tarpeellista ja hyvä yksinkertaistaa asioita. Ensin ihmisesimerkein, sitten hevostenkoulutusesimerkein. Lopuksi mietin yhtä periaatetta, mitä ajattelin toteuttaa omien nuorten hevosten kanssa ja katsoa, tuleeko niihin eroa muihin tapaamini hevosiin verrattuna.
Kun ihminen oppii asioita ensimmäistä kertaa, olisi todella tärkeää, että hän saisi oppia heti oikein. Esimerkiksi itselleni on ollut melko turhauttavaa oppia ensin tekemään hevosten kanssa 80-lukulaisen suomalaistavan mukaan eli painetta paljon, myötäämisestä ei juuri puhuttu, sitten LH-mukaan eli painetta paljon, mutta vain yhdestä suunnasta ja myötääminen oli se oleellinen ja lopuksi vasta nykykäsityksen mukaan eli painetta alussa minimaalisesti, myötääminen hievahduksestakin. Painetta lisätään vasta, kun hevonen varmasti tietää oikean vastauksen, ja aina aloitetaan siitä kevyimmästä.
Kyllä, tiedän, että moni onneksi törmäsi 80-luvulla hyväänkin kouluttamiseen, niin ihmisten kuin hevostenkin. Maailma oli kuitenkin silloin suppeampi, eli koska nettiä ei vielä ollut, oli mentävä paikan päälle katsomaan.
Kun ihminen oppii uutta, samoin kuin muilla eläimillä hänellekin on helpointa, jos voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan ja lisäksi, ettei harjoittelisi vääriä asioita lainkaan. Esimerkiksi ratsastamaan oppiminen on vaikeaa oppimismielessä oikeinkin tehtynä, ja sillä tavalla, kuin yleisesti oletetaan ihmisen oppivan ratsastamaan, todella vaikeaa.
Olisi ihan erilaista saada oppia ratsastamaan ensin niin, että voi keskittyä omaan kehonhallintaan käynnissä ja vasta kun tämä sujuu, ravissa, sitten laukassa. Niin, että opettaja korjaisi välittömästi, kun asento ja liikkeeseen mukautumisessa on korjattavaa. Niin, että hevonen menisi koulutettuna itsekseen ison kentän ympärillä ilman, että ratsastajan pitäisi yrittää tehdä mitään.
Sitten, kun oma istunta olisi vakaa ja käsien ja jalkojen täsmällinen liikuttaminen kehosta riippumattomiin asentoihin mahdollista, saisi ohjat käsiinsä. Ja kun perusjutut menevät oikein ilman, että opettajan on puututtava niihin, voi siirtyä ratsastamaan ryhmätunneille.
Kyllä, tässä on pienoinen ongelma. Alkeiskurssivuosi maksaisi suunnilleen 150 euroa tunnilta.
Siirrytään sitten hevoseen. Kun nuoren hevosen selkään nousee ihminen ensimmäisiä kertoja, hevosella on aivan tarpeeksi tekemistä tämän taakan tasapainottamisessa. Vauhti ei korjaa virheitä, vaan askel kerrallaan olisi hyvä mennä. Silloin tuttu ihminen pyytää maasta käsin tuttuja asioita, mutta yksinkertaistaminen on jälleen kuningatar eli vaatimustaso lasketaan hetkeksi aivan alas. Silloin mikä tahansa eteenpäin suuntautuva liike käy käynnistä ja siitä palkitaan, ja annetaan hevoselle rauhassa aikaa kokeilla, millä se pääsee pysähtymään ja sitten ottamaan askeleen taaksepäin niin, että pysyy ratsastajan kanssa pystyssä. Palkitaan siitäkin, kuten kehutaan ihmisvauvaa, kun se nousee seisomaan ensimmäisiä kertoja.
Tämä on ohimenevä vaihe, mutta tuntuu, että se on hevosen mielelle tärkeä. Jos saaliseläimen selkään laitetaan joku, joka takertuu kiinni ja sitten saaliseläin juoksee, ratsastukseen voi hetkessä liittyä aikamoinen opittu epämiellyttävä stressitason nousu. Kyllä, tiedän, että Keski-Euroopassa jossain tehdään juuri näin, apina kyytiin ja vauhtia hevoseen. Keski-Euroopassa pidetään joissain paikoissa myös hevosia karsinassa ympärivuorokautisesti. Pitää arvioida, mikä on järkevää nykytiedon valossa.
Sitten siihen, miten ajattelin toimia omien nuorten kanssa. Kun tein eläintenkouluttajan erikoisammattitutkintoa mietin aika paljon ongelmakäytöksiä hevosilla ja sitä, mistä erityisesti sellainen yleistynyt huolestuneisuus/ahdistuneisuus/nopea jännittyminen tulee. Osittain toki on kyse synnynnäisistä ominaisuuksista. Osittain uskon, että armeijamainen tapa toimia on syypää ja sitä ajattelin mahdollisuuksien mukaan välttää näiden omien kanssa. Hevonenhan on toki saaliseläin, joka herkästi reagoi ja pakenee, mutta se on myös utelias ja toimelias eläin, ja tämä osuus näyttää pitkälti puuttuvan joissain tapaamissani hevosissa.
Eli hypoteesi: Jos hevosta pakotetaan lähestymään huolestuttavia asioita ennen kuin se on siihen valmis, se johtaa helposti pelon kierteeseen. Ajattelin siis, että omien nuorten kanssa toimisin niin kuin toimisin muidenkin eläinten kanssa: Jos eläin tarvitsee aikaa katsoakseen jotain, kunnes toteaa sen vaarattomaksi, se saa sen ajan. Jos se ei pysty tottumaan, otetaan lisää etäisyyttä. Hevonenhan tottuu älyttömän nopeasti, eli oletan, että puhutaan yleensä sekunneista.
Eli pyrkisin olemaan harjoittelematta tätä niin monessa hevosessa näkemäni jännittymisen harjoittelemista lainkaan. Käytössäni on silleen hevostutkimukseen sopiva ja tavallinen hevosmäärä [vitsi!] eli neljä nuorta hevosta, jotka ovat eläneet meillä koko ikänsä. Ne ovat kyllä oppineet siirtymään pois paineesta, mutta toistaiseksi aina tutussa ympäristössä (paitsi kaksi orivarsaa on ruunattu klinikalla) ja tilanteissa, joissa niitä ei pakoteta kohti pelottavaa kohdetta, vaan tyyliin vain häädetään kauemmas portista, etteivät livahda koulutettavan hevosen mukana kentälle.
Ilmoitan, miten sujuu. Tsemppiä jouluhysteriaan, tyypit!
Asioita olisi hyvä pitää niin yksinkertaisena, että viesti menee ongelmitta perille. Niitä ei kuitenkaan pidä yksinkertaistaa niin paljon, että kuulijalta tuntuu siltä, että häntä aliarvioidaan. Tämä ei ole ihan helppoa, sillä jollei tunne kuulijaa tai lukijaa, ei pysty lainkaan tietämään, millainen pohja hänellä on auttamassa viestin ymmärtämisessä.
Muutamia liian yksinkertaistettuja viestejä esimerkkinä. Oletko kuullut jonkun näistä? ”Pelkäävä hevonen ei opi mitään!” ”Ruokapalkinto on ainoa toimiva positiivinen vahviste!” ”Hevosella ei ole prefrontaalikorteksia lainkaan!”
Tarkoitushan kaikissa on hyvä. Pelkäävää hevosta ei kannata kouluttaa, sillä ensinnäkin sen hetken tilannetta pitää ensin parantaa niin, ettei sitä pelota, ja toisekseen pelkäävä hevonen voi oppia vaikka lastautumaan traileriin, mutta todennäköisesti sen pelko ei siitä vähene.
Eli vaikka pelkäävä hevonen oppisikin – minkä se kyllä voi tehdä, jos käytetty paine vaikka on pelottavampi kuin se paikka, mihin sitä halutaan laittaa, niin pelko liittyy oppimisen kautta, sen klassisen ehdollistumisen takia, mukaan siihen lastautumiseen. Pelkäävä hevonen oppii kyllä, jos tarpeeksi hinkataan. Kouluttaa sitä ei kannata, ellei ole terveydenhoidollisesti pakko.
Miten se ruokapalkinto sitten? Täällä kirjoittelee ihminen, joka käyttää paljon ruokapalkintoja koulutuksessa. Kuitenkaan en pidä siitä, että väitetään sen olevan ainoa toimiva positiivinen vahviste. Jotta ruokapalkintoja kannattaa käyttää hevosen kokoisen eläimen kanssa, pitää perusasioiden olla kunnossa, kuten hevosen terveydentilan ja kouluttajan perusosaaminen.
Muuten käy verrattaen helposti niin, että hevonen kiihtyy tavoitellessaan ruokapalkintoja, ja tilanteesta tulee molemmille osapuolille hankala. Jos ihminen ei ensin aloita kouluttaminen vaikka aidan takana vähemmän hyvillä ruokapalkinnoilla vaan kokee tarvetta puolustautua hevosen tunkeillessa lähelle, hevonen voi kiihtyä lisää siksi, että se sekä haluaa lähemmäksi ihmistä saadakseen ruokapalkintoja että kauemmaksi ihmisestä, koska ihminen huitoo hevosta.
Tähän liittyy toki vielä kahden webinaarin verran infoa. Siksikin on mielestäni tärkeä selvittää, onko muita vähemmän innostusta herättäviä positiivisen vahvisteen muotoja käytettävissä juuri tämän hevosyksilön kanssa. Voi hyvin olla, että on. Eli ainoa toimiva positiivinen vahviste se ruoka ei välttämättä ole, vaikkakin kätevä ja hevosta motivoiva.
Ja se prefrontaalikorteksi. Tarkoitus on erinomainen, eli lopettaa hevoseen kohdistuva inhimillistäminen, jossa hevosta vastuutetaan väärin perustein toiminnastaan. Hevonen ei kykene suunnittelemaan asioita etukäteen, ei omaa halua määräillä ihmistä, eikä tee asioita saadakseen ihmisen suuttumaan. Sillä, onko sillä ihmistä pienempi ja toiminnaltaan erilainen prefrontaalikorteksi ei ole kovinkaan olennaista, koska tämä käyttäytymiseen liittyvä asia on ihan oikein, mutta itseäni ainakaan tämä väite vain sattuu korvaan.
Huomenna sitten siitä, milloin yksinkertaistaminen on hyvä ja tarpeellinen juttu.
Kaikkien alojen asiantuntija. Ei, en puhu itsestäni vaan ilmiöstä. On selvästi ihmisten luontaista käyttäytymistä, että olisi mieluisaa jos löytyisi luotettava taho, jota uskoa. Siinä ei ole mitään väärää, ja näin teemme lähes kaikki. Ongelmaksi tämä muodostuu vasta sitten, kun luotettava taho ei olekaan sitä. Tai kun oletetaan kerran valitun luotettavan tahon olevan asiantuntija sellaisessakin asiassa, jossa hän ei sitä ole. Tai oikeastaan tässäkään ei ole ongelmaa, kunhan asiantuntija tunnistaa rajansa.
Dunning-Kruger -ilmiö tarkoittaa sitä, kun ihminen ei vielä tiedä, miten vähän tietää. Silloin luulee tietävänsä jo tosi paljon. Se on toki eri ihmisillä eri voimakkuudella esiintyvää ja useinhan siitä ei ole mitään haittaa. Jollei törmää asiantuntijaan koskaan, voi elää ihan tyytyväisenä uskoen itse vaikka, että ”hevoselle ruoka ei ole mikään palkinto” tai ”ihminen osoittaa koiralle olevansa johtaja kulkemalla ovista ensin”.
Mietin tässä myös itseäni, koska tiedän, miten paljon asiantuntijana pidettävältä ihmiseltä kysytään kaikenlaista, mikä ei kuulu omaan osaamisalaani lainkaan. Vähintään pari kertaa vuodessa kysyjä on toimittaja, joka on tekemässä juttua, ja paljon useammin esimerkiksi luennolle osallistuva tai somessa vastaan tuleva. Olisi ihan mahtavaa, kun aina voisi auttaa, mutta ei.
Minulta tiedustellaan välillä mm. aasien käyttäytymisestä, mahahaavalääkityksestä, hevosten valjaiden sopivuudesta, satulan sovituksesta, hevosten ruokintasuunnitelman laskemisesta, studiovalaisusta ja verkkokurssialustoista. Ihan muutamia mainitakseni. Osaan ohjata kysyjää parempaan osoitteeseen ja sanoa, etten tiedä, mutta mietin joskus, että enhän minäkään tunnista omaa Dunning-Kruger -kohtani. Se tavallaan sisältyy ko. ilmiöön.
Joten: Kun tässä mietin, mitä mielestäni osaamisalueeni ovat, päädyin tähän:
– hevosten kouluttaminen maasta käsin (pois lukien vaativammat lajitaidot, kuten vaikkapa isojen esteiden hyppääminen) – oppmisteoria ja erityisesti sen periaatteiden siirtäminen käytännön hevoskulttuuriin – hevosen käyttäytyminen – hevosen hyvinvointi, keskittyen sen psyykkiseen osuuteen, mutta perustasolla myös fyysinen osuus – hevosen kipukäyttäytymisen tunnistaminen ja sen haarukoiminen, onko kipu vielä läsnä vai onko kyse kipumuistista eli oppimisesta (kunhan eläinlääkäri on ensin tutkinut hevosen) – hevosen käyttäytymisen muokkaaminen niin, että siitä on mahdollisimman vähän haittaa hevoselle ja tuo sille myös myönteistä hyvinvointia – näiden aiheiden kouluttaminen muille ihmisille
Sitten muuta:
– tietokirjan kirjoittaminen ja kasaaminen painokuntoon (muiden osaajien avulla toki) – valokuvaaminen miljöössä ja luonnonvalossa, dokumentoiva kuvaaminen, erityisesti ihmisten ja muiden eläinlajien käyttäytymisen taltiointi – eläinten kouluttaminen kuvauksiin ja kuvauksissa (erityistaitona eläinten jaksamisen tukeminen ja kuvausympäristöön opettaminen) – perustasolla koirien, kissojen, kanojen, lampaiden ja nautojen kouluttamistaitoa sekä osaamisena eläinten totuttamista toisiinsa
Melko vähän aiheita, eikö totta? Varsinkin ottaen huomioon, että olen yli viiskymppinen. Päädyin nyt kuitenkin siihen, että näillä mennään ja lisään sitten joskus yhden aiheen lisää, kun kapasiteettia riittää. Iloista joulun odotusta!
Pakkaspäivänä asiaa hevosten juomisesta. Se on varsin hyvä esimerkki ilmiöstä, jossa hevosen oma valinta ei olekaan aina sen omaksi eduksi. Kun pakkasta on paljon – meillä mittarissa tänään -17 – hevonen vähentää helposti juomistaan. Varsinkin, jos juotava vesi on kylmää. Tämä voi johtaa siihen, ettei elimistössä ole riittävästi nestettä ja ummetusähkyn mahdollisuus lisääntyy.
Hevoset juovat tutkitusti enemmän saavista kuin automaatista, ja kylmällä ilmalla ne juovat tutkitusti enemmän lämmintä vettä kuin kylmää vettä. Mutta tärkeä pointti: Jos tarjolla on sekä haaleaa että kylmää vettä, hevoset valitsevat kylmän veden, vaikka mahdollisesti lämpötaloudellisista syistä lopettavatkin sen juomisen aikaisemmin kuin haalean veden kohdalla.
En ole löytänyt vastaavia tutkimuksia lämpimästä vedestä, mutta omakohtaisia kokemuksia on kertynyt parinkymmenen vuoden ajalta. Alussa laitoin lämmintä vettä (noin 45-asteista hanasta tullessaan, ulkona saavissa kädenlämpöiseltä tai hieman lämpimämmältä tuntuva) juomasaaveihin siksi, että se jäätyisi hitaammin. Huomasin kuitenkin heti, että hevoset suorastaan jonottivat saaville lämpimän veden tullessa siihen, mitä nyt yksi Ruotsista tuotu hevonen hämmästeli pakkasessa höyryävää vettä hetken.
Nykyään olen päätynyt tällaiseen järjestelmään: Täytän aamulla eristetyn 250-litraisen juomapaljun lämpimällä vedellä, jonka näillä sähkön hinnoilla lämmitän pienessä ulkona seisovassa saunapadassa. Neljällä-viidellä klapilla tulee 50 litraa lähes kiehuvaa vettä, joka lämmittää sen ison paljun kylmät vedet kivasti kädenlämpöiseksi. Hieman väkertämistä siinä toki on, ja jos on lumimyräkkä niin lasken suosiolla vedet hanasta, edelliset talon omistajat kun laittoivat 400 litran lämminvesivaraajat.
Ennen täyttämistä laitan saavin pohjalle puoli litraa merisuolaa, puoli litraa pellavarouhetta ja litran verran rypsipuristetta, jotka liukenevat veteen ja maustavat sitä näköjään kivasti. Hevoset jonottavat juomaan. Kannan vielä pari erillistä ämpäriä tätä teetä kauemmaksi saavista, jos joku (= Ilo-tamma, 14 vee kohta) jäisi vartioimaan sitä arvokkaana resurssina. Annan kuitenkin heinät samalla, joten pitkään kenenkään ei tarvitse odotella.
Suolalisä varmistaa, että jokainen hevonen ylläpitää janon tunnettaan, koska suolakiveä nuollaan kovinkin eri määrä hevosesta riippuen. Jaan heinät aina eri paikkoihin tarhassa mutta lopuksi levitän sitä myös juomapaljujen lähelle, koska moni hevonen juo pian heinän syönnin jälkeen.
Ja kun tämä aamutee on pääosin juotu, tuon paikalle vielä toisen vastaavan 250-litraisen saavin pelkkää vettä. Toisin päinkin voi menetellä. Tärkeintä on, että hevoset opetetaan juomaan lämmintä vettä maustettuna, ja ettei samalla olekaan tarjolla kylmää vettä. Vesihän viilenee kyllä päivän aikana, joten jos hevosryhmässä olisi joku, joka ei vain joisi lämmintä vettä, se saisi sopivan viileää vettä jonkun tunnin päästä.
Lue lisää: Kristula & McDonnell, 1994: Drinking water temperature affects consumption of water during cold weather in ponies. Nyman & Dahlborn, 2001: Effect of water supply method and flow rate on drinking behavior and fluid balance in horses.
”Hevonen voi kuulla ihmisen sydämen sykkeen yli metrin päähän” kertoo somen ihmeellisessä maailmassa kiertävä meme. Vai voiko? Ei ilmeisesti voi. Somekuplassani myrskysi hetken, kun David Marlin postasi tämän Facessa ja jotkut tätä jakaneet suuttuivat. Hevoset ovat aivan ihmeellisiä eläimiä monellakin tavalla, mutta juuri tämä tarkan etäisyyden väittämä ja sitä seuraavat lauseet olivat kyllä siitä erikoisemmasta päästä. Muistan nimittäin etsineeni tutkimustulosta tuosta aiheesta silloin, kun siihen ensimmäiseksi törmäsin, eikä löytynyt.
Tämä ei tarkoita, etteikö hevonen aistisi monia asioita, joista vain joitain on tutkittu. Kuitenkin mietin vain joskus, kun kuulen kaikkea, mitä hevosten ominaisuuksiin luetaan, että eikö hevonen itsessään voisi riittää? Tarvitaanko hevoseen laittaa sellaistakin, jota sillä todennäköisesti ei kuitenkaan ole? Hevonen on herkkä, sosiaalisesti taitava, nopeasti oppiva ja erinomaisen muistin omaava eläin, jolla on erittäin hyvä hajuaisti ja kyky oppia jopa ihmisen ilmeiden tarkoitusta. Se pystyy tuntemaan kehossaan paljon meistä ihmisistäkin. Tämä selittää jo monta asiaa. Mielestäni hevosen ei tarvitse omata mitään yliluonnollisia kykyjä. Se ei tee siitä hienompaa. Se on jo hieno.
Muutamia vuosia sitten somessa kiersi vastaavaa ”Coloradon yliopiston loimitustutkimuksen” mukamas-tuloksia -kirjoitus. Ihan jonkun omasta päästään keksimä asia sekin. Some antaa meille paljon, mutta siirtää myös median tekemää uskottavuusarviointia meille kaikille. Ei siitä, että joskus menee halpaan ja jakaa jonkun toiveajattelumemen, tarkoita että on tyhmä. Sitä tapahtuu ihan meille kaikille. Oli meinaan vähän hupaisaa lukea kommenttia, että tuohon alun memeen uskomatta olevat ovat joukkohurmiossa kuten natseja tukeneet saksalaiset aikanaan (suunnilleen näin se meni, I kid you not).
Lupasin eilistä webinaaria pitäessäni laittaa hevosten tunteisiin ja eleisiin liittyvät tutkimukset tänne, se voi mahdollisesti mennä huomiseen, mutta tulossa on.
Hei lumisateeseen ja tsemppiä heille, jotka siirtävät lunta paikasta toiseen. Mutta melkein joka asiassa on valoisakin puolensa, ja tässä tapauksessa sehän on hevosten jumppautuminen. Ja ihmisenkin!
Jossain olen kuullut hevosille opetettavan passagen sellaisessa sopivan korkuisessa vedessä, jossa hevonen kytkee automaattisesti oikeat lihasketjut ko. liikkeen aikaansaamiseksi. Tässä etelässä noin 40-50 sentin puuterilumessa tarpoen tuli taas mieleen, että nyt jos joskus kannattaisi naksutella ja viskoa porkkanoilla, kun hevoset menee itsekseen sellaista sairaan hienoa ravia.
Hevosen rakenne antaa jonkunlaiset raamit sille, mikä on kyseiselle yksilölle helppoa ja mikä vaikeaa. Jossain kulkee sitten ehdottomat rajat, mikä on kyseiselle yksilölle mahdollista ja mikä ei. Kouluttamalla hevosta eli vahvistamalla, palkitsemalla, siitä, mikä on kyseiselle hevoselle hyväksi harjoitella, hevonen ryhtyy yllättävän usein itsekin harjoittelemaan samankaltaisia asioita liikkuessaan muiden kanssa tarhassa.
Hevosen kipu puhututtaa omassa somekuplassani ja kirjoitan tässä joku päivä siitä vähän lisää. Tässä vaiheessa kuitenkin vinkki: Eläinlääkäri, kipuun erikoistuneen sellaisen eli Ann-Helena Hokkasen eilinen luento hevosen kivusta: https://www.youtube.com/watch?v=wR1W_VKNi6g&feature=youtu.be
Tiesitkö, että tämä WordPressin blogieditori on ryhtynyt Facebookimaiseksi kyselijäksi? Siinä, missä FB kysyy aina samaa eli ”What’s on your mind, Minna?” niin tässä kysymys vaihtuu päivittäin. Tänään: ”Who do you envy?” eli ketä kadehdit?
Tällä hetkellä en ketään, en ole muutenkaan kateuteen taipuvainen ihminen. Enemmänkin arvostan tai ihailen jonkun ominaisuutta, kuten vaikka intoa harjoitella ja kehittyä jossain asiassa. Tai tunnistan sellaisen ”voi, kykenisinpä tuohon” -ohimenevän ajatuksen, mutten oikein usko, että siinä on kateutta. Ei ole pahantahtoinen tunne, enemmänkin sellainen haikea?
Uskon, että tunteiden kohdalla on olemassa myös synnynnäistä alttiutta sekä myös lapsuudessa
Niin, tunteista ajattelin puhua keskiviikkona, kun vihdoin pääsen puhumaan hevosen ilmeistä, eleistä ja tunteista niiden taustalla. Eli hevosen käyttäytymisestä. Linkki verkkokauppaan: https://holvi.com/shop/sempatia/product/c4e59ffa08a2f089d530256e2bed0a85/ – lupaan kaivaa taas kuva-arkistoja ja laittaa videoita kansioon katsottavaksi. Mikään täydellinen tieteellinen katsaus tämäkään webinaari ei ole, mutta perkaan tarkemmin muutamia hevosen ilmeisiin ja eleisiin keskittyvää tutkimusta ja sitä, mitä voimme päätellä hevosen todennäköisistä tunteista sen käyttäytymisen perusteella. Tervetuloa mukaan!
Tänään aiheena on eläintenkouluttajien hevosten kouluttaminen!
Ajattelinkin, että tämä saisi sinut heräämään. Noin vuosi sitten tein pienen kyselyn, jossa ihmiset saivat anonyymisti kysyä ja kommentoida aihetta eläintenkouluttajat ja hevoset, ja sieltä tulikin kaikenlaista hauskaa käsitystä ja muutamaa väärinkäsitystäkin. Löyhästi näihin kysymyksiin perustuen ajattelin oikoa hieman niitä väärinkäsityksiä ja selventää muutamaa asiaa.
Jollet siis tiedä, niin olen ns vanha hevosihiminen, joka noin kolmpikymppisenä alkoi opiskelemaan eläinten kouluttamista ja olen nyt tehnyt sekä alan ammattitutkinnon että erikoisammattitutkinnon osaamisalana hevosten ongelmakäytöksen hoito.
”Eläintenkouluttaja vaan seisoo ja syöttää eikä mikään etene!”
Tämä on tosi yleinen käsitys ja nythän minä olen vain yksi eläintenkouluttaja, mutta ajattelin vähän avata asiaa omalta kannaltani. Usein kun minut on kutsuttu paikalle auttamaan ongelmatapauksen kanssa, tavallisimmat keinot on jo käytetty.
Eli jos hevonen ei halunnut mennä traileriin, on lisätty painetta jne. kunnes paine on jo mennyt rankaisun puolelle, ja tämä ei ole auttanut. Tai hevonen ei nosta jalkojaan tai pidä niitä ylhäällä, ja ollaan jo kokeiltu vaan kiinni pitämistä ja usein vähän rankaisuakin.
Silloin eläintenkouluttaja tulee tilanteeseen, jossa hevosta usein jo vähintään jännittää tai sitten pelottaa paljon, ja sen siedättämisen eli asteittaisen totuttamisen lisäksi on paljon korjattavaa hevosen suhteessa sekä tehtävään että ihmisten kanssa toimimiseen.
Silloin aloitetaan nollasta, nostetaan vaatimustasoa aivan miniaskeleissa ja keskitytään saamaan sitä käytöstä aikaan, mitä tarvitaan. Korkealla palkitsemistiheydellä eli siihen virheettömään oppimiseen pyrkimiseen. Se on tapa korjata sitä, mitä on rikottu aiemmin.
Mutta silloin, kun hevosella ei ole opittua jännittymistä ja väärää oppimista pohjalla, ainakin minä etenen aika nopeasti. Esimerkiksi omien varsojen talutukseen ja lastaukseen koulutus sujuu ihan muutamassa minuutissa (plus sitten toki uuden taidon yleistämiseen käytetty aika). Olenkin viime aikoina muutamia kertoja mennyt auttamaan ihan hyvällä mallilla olevaa ratsukkoa ja pääasiallinen tehtäväni on ollut kannustaa nopeampaan etenemiseen.
Ei se paikallaan seisominen ja jatkuva palkitseminen ole ainakaan itselleni mikään tavoite, ellei olla korjaamassa väärin opittua tai hevosen kuuluukin ko. tehtävässä seistä aina paikallaan. Mutta valitettava tosiasia on, että aika moni eläintenkouluttaja kutsutaan paikalle vasta, kun tilanne on jo päässyt aika pahaan solmuun.
Silloin koko toiminnasta voi kieltämättä saada aika erikoisen kuvan. Ja silloin voi olla, että hyvään kouluttamiseen pyrkivä vähemmän kokenut kouluttaja tekee automaattisesti samoin aina, vaikka voisi edetä paljon nopeammin.
”Eläintenkouluttajat demonisoivat perinteistä hevosten kouluttamista!”
En itse ainakaan ole yhtään sitä vastaan, että käytetään paineen ja paineen poistoa hevosen kouluttamisessa. Olennaista on se, millaisiin tilanteisiin hevosta viedään, eli jollei vaatimustasoa aseteta oikein, hevonen ei pysty toimimaan halutusti kevyen paineen kanssa. Jos hevosta vaikka viedään uuteen paikkaan ja siellä sitten ryhdytään korjaamaan lastausongelmaa, käytetyn paineen tulee olla jo niin voimakasta, jotta se läpäisisi ympäristön aiheuttaman hälinän, että se on hevoselle hyvinvointiongelma.
Hevosia koulutetaan parhaiten niiden omassa elinympäristössä. Sitten yleistetään opittu asteittain vaikeampiin tilanteisiin.
Se, mikä voi olla jossain määrin hankala hyväksyä on se, että hevoselle ei kuitenkaan ole aivan sama, millaisia vahisteita ja rankaisuja koulutuksessa käytetään. Eli vaikka hevonen oppii ja tekee pelkän paineen ja sen oikea-aikaisen poiston avulla, se ei tule suhtautumaan ihmisen kanssa toimimiseen ja työskentelyyn yhtä myönteisesti kuin silloin, jos käytössä on positiivinen vahviste. Onneksi hevonen voi kokea myönteisiä tunteita työskentelyssä muutenkin, eli liikkuminen, tutkiminen jne. voi auttaa myönteisten tunteiden herättämisessä sen paineen välttämisen helpotuksen tunteen lisäksi.
”Eläintenkouluttajat eivät tiedä hevosista mitään!”
Käytännössä ammattitutkinnon suorittaneiden joukossa on sekä sellaisia, joilla on monikymmenvuotinen kokemus hevosista (ratsastuksenopettajia, tallinpitäjiä, eläinlääkäreitä, hevoshierojia, valmentajia jne.) sekä sellaisia, jotka ovat lähteneet tutkintoa suorittamaan suoraan koulun penkiltä ja joiden hevoskokemus on vähäisempi. Tutkinto on verrattaen uusi, itse valmistuin muutaman muun kanssa ensimmäisenä vuonna 2010.
Tutkinnossa tulee näyttää osaamistaan yhden ”pääeläimen” ja yhden ”lisäeläimen” kanssa, ja toki jollei yhtään tunne kouluttajaa kannattaa kysellä, mikä oli näytössä ykköseläin tai millainen hevoskokemus kouluttajalla on. Toki on olemassa ihmisiä, jotka ovat todella kokeneita ja hyviä monen eläinlajin kouluttamisessa, mutta useimmat meistä kuitenkin erikoistuvat yhteen.
Ja jotta tämä ei jäisi epäselväksi, niin itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että hevosten kouluttaminen ilman riittävän hyvää osaamista paitsi siihen kouluttamiseen, myös hevosen käyttäytymisen ja hevosalan toimintakulttuurin osalta, on todella huono idea. Mutta se, että joku tutkinnon suorittanut on joskus tässä mokannut ei nyt kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi joko tai: joko tiedät hevosista tai olet suorittanut tutkinnon. Kyllä se onneksi aika paljon yleisempää on, että kumpikin on hanskassa.
Eläintenkouluttaja siinä siedättää ja palkitsee, koska haluaa liittää myönteisen tunnetilan outoihin tapahtumiin.
Tässähän tämä joulukuu etenee rattoisasti! Eilen mietin tässä terminologiaa ja seuraavaksi ajattelin varsoja. Varsat ovat lähellä sydäntäni muutenkin, ja erityisesti kun tapaan ongelmista kärsiviä aikuisia hevosia, ajattelen aina niiden varsuutta. Hevosilla on synnynnäisiä ominaisuuksia, mutta ne oppivat myös valtavan nopeasti ja muistavat hyvin. Varsatkin oppivat, todennäköisesti vielä nopeammin kuin aikuiset hevoset.
Erityisesti selviytymiseen liittyvät käyttäytymismuodot vahvistuvat todella nopeasti. Jos hevonen säikähtää kerran rekkaa ja pakenee, pitää siedättää huolella, ettei tämä muisto tulisi pintaan jokaisen rekan kohdalla. Ja koska hevoselle, varsinkin varsalle, on miljoonien vuosien ajan ollut elinehto pysyä lauman mukana, eroahdistus muista hevosista on sisäänrakennettu käyttäytymismuoto. Näen monessa ongelmakäytöksessä eroahdistusta, eli turvattomuuden tunnetta kun hevonen joutuu pois toisten hevosten luota. Tätä ominaisuutta ei saa hevosesta täysin pois, mutta kyllä pito-olosuhteilla ja koulutustavoilla pystyy tekemään älyttömän paljon sen vähentämiseksi.
Kyllä, tästä pääsen varsan elämän ehkä tärkeimpään hetkeen (syntymän ja imemisen lisäksi toki): vieroitukseen. Tai vieroittamattomuuteen. Suhde emään on varsalle elintärkeä, eikä varsan rutiininomainen vieroittaminen 6-8 kk iässä ole mikään lakiin kirjoitettu kasvattajan velvoite. Päinvastoin: kun hevonen lajina on sellainen, että sen jälkeläiset lähtisivät synnyinlaumastaan 2-4-vuotiaina (tai ei lainkaan), miksi ihmeessä pitäisi erottaa emä ja varsa toisistaan niin aikaisin, ellei ole pakko?
Emä on muutakin kuin maitobaari. Joskus varsa kasvaa liian nopeasti ja sen imemistä pitää siksi rajoittaa tai lopettaa. Silloin emän nisien peittäminen mahdollistaa sen, että varsa saa silti pitää sosiaalisen siteen emäänsä. Olen kuullut muutamasta noin 4-5-kuisesta varsasta, jolle oli kehittymässä fysiitti eli kasvuhäiriö ja eläinlääkäri oli sanonut, että se pitää vieroittaa. Maidosta kyllä, emästä ei. Ero on aivan valtava.
Seuraava on sitten mutuilua. En ole nähnyt yhtään tutkimusta, jossa verrattaisiin edes kymmenen vieroittamattoman tai esimerkiksi 2 vuoden iässä vieroitetun aikuisen hevosen käyttäytymistä vaikkapa niihin 6-kuisina vieroitettuihin. Oma fiilikseni on kuitenkin, etten yhtään ihmettelisi, vaikka näkyisikin eroa niiden myöhäisempien eduksi.
Meillä on kotona nyt sellaisia ns vieroittamattomia kasvatteja viisi, joista nuorimmat tulevat kohta nelivuotiaiksi ja vanhin 14-vuotiaaksi. Ns vieroittamattomia siksi, että onhan orivarsat toki ruunattu, mutta ovat saaneet viettää sairauslomansa emänsä vieressä ja palautettu sitten myöhemmin laumaan.
Ainakin näiden muutamien kotiin jääneiden kasvattien perusteella voin suositella: Ne ovat hämmentävän vähän toisten hevosten perään. Tokihan siihen sisältyy muutakin, koulutuksessa käytetyistä vahvisteista lähtien eli siitä, millaisena ne kokevat ihmisen mukaan lähtemisen. Ja siedätän rutiininomaisesti kaikkeen, myös kauempana muista hevosista olemiseen.
Yksi ruunavarsa vaihtoi ”laumaa” eli hevosryhmän sisäistä alaryhmää noin puolitoistavuotiaana eikä sen jälkeen juuri ole näkynyt emänsä seurassa. Toinen nyt 3-vuotiaana hengailee edelleen isänsä ja emänsä seurassa eniten. 3-vuotias tammavarsa on edelleen emänsä kanssa paljon, ja näinpä sen imemässä jokunen kuukausi sitten. Harvinaista se on kuitenkin.
Meillä on siis tämä yksi perheryhmä, jossa on ruuna, joka on kahden ”varsan” isä, ja näiden varsojen emät. On ollut älyttömän mielenkiintoista seurata, miten tällainen lauma toimii ja millainen side isän ja jälkeläisten välillä on. Alla tämän kasvatuskokeilun toinen yksilö, vuoden ikäinen orivarsa, tekemässä ikäisekseen varsin keskittyneesti töitä yksin kentällä.
Tervetuloa terminologiatorstain pariin! Mietin tuossa eilen, että onko terminologialla nyt oikeastaan niin väliä, ehkä minä vain olen harvinaisen nillittävä tyyppi. Mutta päädyin nyt kuitenkin siihen, että kyllä, sanoilla ja niiden käyttötavalla on väliä. Voin minäkin silti olla nillittävä tyyppi, siitä ei ole kyse.
Miksi termeillä on väliä? Keskustelun vuoksi. Pidän asioista keskustelemisesta ja pidän keskustelua itsessään arvokkaana. Mutta jotta voimme edes alustavasti keskustella niin, että välttäisimme väärinkäsityksiä ja teoriassa voisimme päästä johonkin kaikkia osapuolia ilahduttavaan lopputulokseen, meidän on varmistettava parhaamme mukaan, että keskustelemme samoista asioista.
Esimerkki: ”Palkitse hevosta!” Olen kuullut tämän varmasti satoja kertoja elämässäni ja nämäkin sanat voivat tarkoitta eri ihmiselle aivan eri asioita. Siinä, missä yhden ratsastajan mielestä palkitseminen tarkoittaa pysähdystä ja pientä kaurapalkintoa hevosen suuhun, toisen ratsastajan mielestä palkitseminen on sisäohjan hetkittäistä löysäämistä ja hevosen taputtamista kaulalle ja kolmannen sitä, että hevonen saa käyntitauon pitkin ohjin.
Eläinten kouluttamiseen liitetty oppimisteoriasanasto hiipii hevosmaailmaankin, ja siitä on hyviä ja huonoja seurauksia. Hyviä seurauksia mm. siksi, että tutkimuksissakin käytetty sanasto pyrkii ainakin olemaan tarkka. Palkintojen sijaan puhutaan positiivisesta vahvisteesta, eli annetaan jotain, mitä hevonen haluaa, ja mikä vahvistaa toistojen jälkeen sitä edeltävää käytöstä. Myötäämisen tai paineen poiston sijaan puhutaan negatiivisesta vahvisteesta eli poistetaan jotain, mitä hevonen kokee epämiellyttävänä, ja tämäkin vahvistaa sitä edeltävää käytöstä.
Entä ne huonot seuraukset? Se, että välillä tarkkuus vesittyy. Jos pysymme alkuperäisessä tarkoituksessa, negatiivinen vahviste on se myötääminen, se paineen poistuminen, ei koulutustapa. Jos haluamme nimetä sen joksikin ilmaisemaan, että tässä koulutustavassa käytetään [pääosin] negatiivista vahvistetta, niin paineen ja paineen poiston käyttäminen on ihan hyvä ilmaisu. Huomaatte, olen nipo. Joissain asioissa.
Positiivinen = plus, negatiivinen = miinus
Oppimisesta puhuttaessa toivottavasti kaikille on jo selvää, että positiivinen/negatiivinen käytetään kuten matematiikassa, eli tarkoittamaan lisäämistä tai vähentämistä. Vahviste- ja rankaisuneliö on hassusti nimetty, mutta emme pääse siitä enää mihinkään. Nykyään käytössä on lisäksi myös sana heikenne kun puhutaan käytöstä vähentävästä seurauksesta, mikä on ihan hyvä, koska sanalla ”rankaisu” on niin kolkko merkitys yleiskielessä. Oppimisterminologian mukainen rankaisu kun voi olla vain grammojen painoinen paineen lisäys, joka toistuessaan vähentää vaikka hevosen halua kääntää päätä oikealle maastakäsin työskentellessä. Tai se voi olla hevosen lyömistä raipalla. Tai mitä tahansa muuta, joka hevonen oppii välttämään.
Negatiivinen vahviste = myötäys
Kukaan ei varmastikaan pidä paineen poistoa tai ohjalla myötäystä hevoselle ikävänä. Kuitenkin olen ollut huomaavinani aina välillä somen ihmeellisessä maailmassa, että nimenomaan joitain hevosihmisiä harmittaa se negatiivisen vahvisteen mukana kulkeva ilmiö, että jotta myötäys toimisi vahvisteena, sitä edeltänyttä painetta – niin, minkälainen sen on pakko olla? Jotta myötäys tuntisi helpotukselta hevoselle?
Sepä se: Jotta negatiivinen vahviste toimisi vahvisteena, sitä edeltävän paineen on oltava hevoselle epämiellyttävä. Tätä vastaan väitellään kaikilla tasoilla välillä, ja ymmärrän taustalla vaikuttavan tunteen. Emmehän haluaisi olla ikäviä hevosille. Mutta puhuessamme oppimiseen liittyvistä ilmiöistä, kuten siitä negatiivisesta vahvisteesta, siihen sisältyy myös ikävältä tuntuvia totuuksia eli jotta oppiminen olisi negatiivisesta vahvisteesta johtuvaa, edeltävän paineen on oltava epämiellyttävä.
Juju on kuitenkin käytetyn paineen laadussa: Hevonen on tavattoman herkkä eläin ja jotkut hevoset reagoivat sellaiseenkin paineeseen, jonka ihminen ei edes huomaa (Lansade, L., Pichard, G. & Leconte, M. 2008 Sensory sensitivities: Components of a horse’s temperament dimension. Appl. Anim. Behav. Sci. 114, 534-553) eikä negatiivisen vahvisteen käyttö tarkoita, että sitä ennen pitäisi käyttää sellaista painetta, joka haittaa hevosen hyvinvointia.
Voidaan keskustella siitäkin, onko oikein aiheuttaa hevoselle minkäänlaista epämiellyttävyyttä ja siinä olen itse sitä mieltä, että ilman muuta on. Yllätyitkö? Minä en, koska olen ollut tätä mieltä aina. Olennaista ei mielestäni ole se, että kun käytämme hevosella varusteita, painetta on joskus enemmän ja sitten taas vähemmän tai ei lainkaan. Olennaista on, millainen paine on – aiheuttaako se vammoja heti tai pitkän ajan kuluessa – ja miten hevonen sen kokee eli aiheuttaako se kipua tai pelkoa. Jos ei, niin mielestäni on ihan sallittua aiheuttaa hevoselle ohimenevää lievästi epämiellyttävää tunnetta, jotta sitä voi oikealla hetkellä myödätä pois.
Mutta jos tuosta negatiivisen vahvisten käyttöön sisältävään epämiellyttävyyteen liittyen vaivuit epätoivoon niin pieni lisäys: Käytöstähän vahvistaa moni asia samanaikaisesti, kun elämme todellisessa maailmassa emmekä Skinnerin käyttäytymistutkimuslaatikossa. Sen myötäyksen saamisen lisäksi hevonen voi lisätä haluttua käyttäytymistä esimerkiksi siksi, että se silloin pääsee liikkumaan, pääsee tutkimaan ympäristöä, pääsee hyppäämään, pääsee juoksemaan muiden hevosten kanssa, pääsee takaisin kaverin lähelle, pääsee häntä tuulta kohti, pääsee leikkimään, tietää pääsevänsä kohta laitumelle jne. jne.
Olennaista tässä on se pieni sana: voi. Emme voi päättää hevosen puolesta, että sinä nyt nautit [pienten] esteiden hyppäämisestä, ellei hevonen sitä tee. Voimme vaikuttaa hevosen motivaatioon monin keinoin. Siitä lisää jonain toisena joulukalenteripäivänä.
Tänään ajattelin kirjoittaa tutkimuksista ja niistä ilmiöistä, jotka tutkittuun tietoon liittyy. Ensinnäkin: hevostutkimuksia on jo aika paljon. Se on ihan mahtavaa, sillä yleisesti ottaen tutkittu tieto on parasta tietoa, mitä meillä on. Tutkittu tieto on myös itseään korjaavaa, toisin kuin luuloon ja kokemukseen perustuva ”tieto” joka usein on melko pysyvää. Parhaimmillaan tutkittu tieto voi auttaa sekä hevosia että niiden kanssa tekemisissä olevia ihmisiä voimaan paremmin.
Ennen kuin heittää kaikki vanhat toimintatapansa ikkunasta ulos, kannattaa kuitenkin lukea itse tutkimus ja erityisesti katsella siitä muutamia asioita.
Montako hevosta tutkittiin? Neljä, kuusitoista vai 256?
Mitä tarkalleen tutkittiin? Tiedättehän sen tutkimustuloksen, jonka mukaan järjestelmällinen siedättäminen on tehokkaampaa kuin vastaehdollistaminen? Siinä tosiaan tutkittiin vain tätä: asteittain totuttamista ja ei asteittain totuttamista lainkaan, vaan hevosen ruokkimista pelottavan asian päältä.
Oliko tutkimuksessa verrokkiryhmää, jos se olisi ollut aiheellista? Jos verrataan vaikka hevosen toipumista vammasta tietyn hoidon avulla, on melko yhtä tyhjän kanssa, ellei tiedossa ole, kuinka toipuminen eteni vastaavan ryhmän kohdalla, jolla ei käytetty ko. hoitoa.
Onko tutkimus vertaisarvioitu? Tämä tarkoittaa, että ennen lopullista julkaisua aiheen asiantuntija tai useampi lukee julkaisua kuin piru raamattua. Tämä osaltaan estää ihan räikeimpien tarkoitushakuisesti tehtyjen tutkimusten julkaisun arvostetuissa julkaisuissa.
Ei, en tarkoita haukkua tutkijoita. He ovat useimmiten todella asiallisesti toimivia. Mutta joka ihmisryhmään mahtuu aina muutama mätä omena.
Tutkimuksia lukiessa olisi kyllä myös hyvä pitää omat mielipiteet mielessä. On ihan hirmu helppo kiinnittää huomionsa juuri niihin tutkimuksiin, jotka vahvistavat omaa mielipidettä ja haukkua sellaiset tutkimukset, joiden tulokset horjuuttavat omaa mielenrauhaa. Esimerkkinä nämä hevosen kipua ilmentävät eleet, ilmeet ja muut käyttäytymismuodot – nimenomaan ratsastuksessa.
Niin kauan kuin hevosen kipua ilmentävät käyttäytymismuodot tutkittiin sairailla tai muuten kipeillä hevosilla, en ainakaan itse huomannut suurta vastareaktiota. Kun alkoi tulla tutkimuksia, jossa todettiin hevosen ilmentävän kipua ratsastajan alla tavoilla X, Y ja Z, napinaa alkoi kuulua valtavasti enemmän. Se on tottakai inhimillistä ja mitään yksittäistä tutkimusta ei kannata pitää lopullisena totuutena. Mutta trendi oli nähtävissä: Jos tutkimusten mukaan moni ratsastettu hevonen ilmentää kipua, tutkimuksessa on oltava vika.
Ja toisin päin, ainakin minun ja aika monen muun kohdalla. Itselleni oli ihan järjettömän suuri helpotus, kun näitä Ridden horse pain ethogram -julkaisuja alkoi vuonna 2017 paikkeilla tulla. Miksi? Koska vihdoinkin tuli tieteellistä vahvistusta sille, mitä olimme nähneet osassa hevosia eli kärsimystä. Tiedän, että tämä on kamalan provosoivaa joillekin, mutta itse siirryin nopeasti pois kisakuvaajan töistä 2000-luvun alussa, kun olin oppinut riittävästi hevosen käyttäytymisestä (ilmekin on käyttäytymistä) että näin ongelmat. Ei kaikissa hevosissa, mutta monessa.
Nykyään minua kiinnostaa edelleen se, miten voimme parantaa hevosen hyvinvointia niin kotona kuin kilpailuissakin. Olettamukseni on edelleen, että koska joidenkin hevosten hyvinvointi näyttää olevan kilpailuissakin ihan ok, pitäisi olla mahdollista muuttaa myös muiden hevosten hyvinvointia kilpailuissakin parempaan suuntaan. Se toki edellyttää avointa ja rehellistä keskustelua eli sitä, että keskustelemme asioista emmekä kiellä niiden olemassoloa. Esimerkkinä: Niin kauan kuin osa keskustelijoista kieltää, että kilpailutilanne aiheuttaa hevoselle stressiä, emme oikein pääse siihen, miten tätä stressiä voisi vähentää.
Kuten huomaat, en edes ole sitä mieltä, etteikö hevoselle saisi aiheuttaa lyhytaikaista stressiä tai ohimenevää epämukavuutta. Kipua, kärsimystä tai vaurioita ei.
Hyvää itsenäisyyspäivää ja kiitos itsenäisyytemme varmistaneille veteraaneille. Koska meillä on vapautta, meillä voi olla myös erilaisia mielipiteitä. Lueskelin kollega Katariina Cozmein iberico.fi-Facebook-sivulla positiivisen vahvisteen käytöstä ratsastuksessa ja mietin jälleen kerran, miten hassuihin käsityksiin aiheesta välillä törmää.
Käyttäytymis- ja eläintieteet sekä psykologia ovat niitä tieteenaloja, jotka ovat antaneet hevosten kouluttamiseen lisää työkaluja ja uusia ajatuksia. Mitä paremmin osaamme käyttää hyväksi erilaisia motivointikeinoja ja rakentaa liikkeitä pienestä kohti isompaa, sitä paremmin hevosemme voivat.
Miksi väitän näin? Mitä enemmän tiedät siitä, miten jokin liike tai tehtävä rakennetaan alusta asti, sitä helpommin pääset hyvään lopputulokseen. Hevosten kouluttaminen ei ole mikään poikkeus. Mitä paremmin ymmärrät ja osaat soveltaa erilaisia motivaatiokeinoja, sitä nopeammin hevonen oppii. Mitä enemmän muita keinoja motivoida hevonen sinulla on paineen poistumisen lisäksi, sitä vähemmän sinun tarvitsee lisätä painetta, jotta hevonen tekisi kuten haluat.
Ruokapalkintojen käyttäminen hevosten kouluttamisessa ei myöskään ole mikään uusi ja vallankumouksellinen asia eikä tee hevosten kouluttamisesta sirkusta tai temppujen opettamista. Xenophonkin suositteli ruokapalkintojen käyttämistä. Ruokapalkintojen käyttöä neuvotaan monessa vanhassa ratsastuskirjallisuudessa. Espanjalainen ratsastuskoulun ratsastajat käyttävät ruokapalkintoja.
Tämän artikkelin lopussa kuvassa esiintyvä 83-vuotias klassisen kouluratsastuksen tunnettu nimi Michel Henriquet käyttää kuvassa ruokapalkintoja. Ja sivuhuomautuksena: tuolla tavalla turpahihna säädetään. Katse hevosen alaleukaan siis, jossa kiristysside-crank-noseband on niin löysällä, että hihna tekee tuollaisen silmukan.
Eläintenkoulutuksen tutkimusten ja koulutussovellusten kautta meillekin on tullut lisätietoa palkintojen käytön yksityiskohdista eli esimerkiksi äänimerkin käytöstä, käyttäytymisketjujen rakentamisesta jne. Se tekee esimerkiksi juuri ruokapalkintojen käytöstä ratsastuksessa ilman lieveilmiöitä mahdollista.
Luopuminen ei ole luopumista
Melko usein törmää termiin, joka antaa koko aiheesta hieman väärän kuvan. ”Luopuminen” on yksi näistä. Tiedättehän, ”hevoselle pitää ensin opettaa luopumista, jotta ruokapalkintoja voidaan käyttää!” Tämä on hyvä ja kannattava juttu, jos ei takerru tähän luopumisen ajatukseen. Eli kyseessä on vain opetettava käytös, ensimmäinen asia, mitä hevoselle kannattaa ruokapalkintoja käyttäessä opettaa: Miten käyttäytyä, jotta ruoka tuodaan turvan alle.
Hevosen luontainen käyttäytyminen ei anna sille juuri mitään keinoja ymmärtää, että ihmisellä oleva ruoka saadaan suuhun niin, että ei tee mitään. ”Ei mitään” on muutenkin hevoselle hankala konsepti opettaa, sillä hevonen tekee aina jotain. Luontaisesti hevonen osaa kävellä ruuan luo ja syödä sitä. Pää suunnilleen eteenpäin seisominen on opetettava juttu.
Syötä hevosta alussa jatkuvasti, suuntana kaula ja pää eteenpäin, ja harvenna sitten palkintoja asteittain. Näin hevonen on jo päässyt oppimaan, millä tavalla ruoka tällä hetkellä tulee. Vaikka se silloin kokeilisi sitä sisäänrakennettua käyttäytymistään eli ruokaa kohti hakeutumista niin vaihtoehto B on sen tuoreessa muistissa ja tulee todennäköisemmin nopeasti taasmkokeiltua myös. Anna sitten pari palkintoa lyhyellä välillä niin, että pää pysyy eteenpäin, ja siirry pyytämään hevoselta kevyesti vaikka pään kääntämistä, ja palkitse siitä.
Mutta ”luopuminen” on nimenomaan sitä, ihan uusi käytös. Ei luopuminen tarkoita sitä, että pitää odottaa, kunnes hevonen luovuttaa eikä enää ajattelekaan saavansa ruokaa. Sitä saa nimittäin odottaa, kun kyseessä on laiduntava eläin, joka on jäänyt henkiin siksi, että se sitkeästi hakeutuu ravinnon perässä uusiin paikkoihin. Sillä välin herätät todennäköisesti hevosessa turhautumisen tunteita ja siihen liittyvää hankalaa käyttäytymistä. Joka taas vahvistuu, jos hevonen sitä harjoittelee.
Hyvää huomenta ja joko mietit, mitä yhteistä näillä joulukalenteripostauksilla on? Minäkin nimittäin mietin ensin, että pitäisikö näillä olla jokin teema, mutta totesin sitten että ei, pakkoa ei ole. Tänään ajattelin kirjoittaa hevostenpidosta ja hieman myös sinnikkyydestä siihen liittyen.
Kuten moni tietää, hevosia olisi hyvä pitää lajilleen sopivimmalla tavalla. Millainen eläinlaji hevonen sitten on? Sosiaalinen laumaeläin ja vaeltava ruohonsyöjäeläin. Kyllä, onnea matkaan pitämään tätä eläinlajia hyvällä tavalla meidän olosuhteissa.
Itse olen päätynyt tällaiseen hevostenpitotapaan: Hevosemme elävät yhdessä laumassa, pihatossa, eli niillä on vapaa pääsy sisälle ja ulos milloin haluavat. Niillä on sisätilaa noin 30% enemmän kuin laki määrää per hevonen, niiden talvitarha on noin puolentoista hehtaarin kokoinen ja sitä ympäröi neljän lankun aita, jonka matalin lankku on 40 cm maasta ja korkein 170 cm. Kesäisin niillä on pääsy laitumelle ja edelleen myös makuuhalliinsa, joka onkin kuumalla erittäin suosittu. Tällä hoituu se ”sosiaalinen laumaeläin” -osuus mielestäni riittävän hyvin.
Entä se sinnikkyys? Sinnikkyydellä tässä tapauksessa tarkoitan sitä, että vaikka joku hevonen ei heti sopeutuisi uuteen hevosryhmään niin sitkeästi parannetaan olosuhteita ja annetaan hevoselle mahdollisuus elää toisten kanssa. Tähän sisältyy esimerkiksi se, että tehdään tarhasta monimuotoisempi, lisätään resursseja (tilaa, ruokaa) laumautumisen ajaksi ainakin, otetaan kaikilta hevosilta takakengät pois ensimmäisiksi viikoiksi vammojen vähentämiseksi jne. Ja myös se, ettei ensimmäisestä pienestä puremajäljestä heti eroteta hevosta lajitovereistaan loppuelämäksi. Se on laumaeläimelle aika suuri menetys. Eli ryhmässäpidon hyöty on useimmiten mahdollisia haittoja suurempi.
Ei, kaikki hevoset eivät viihdy yhdessä, ainakaan pienessä tarhassa. Mutta juuri laskin, että meillä on ollut suunnilleen 180 hevosvuotta (eli 1 hevonen asunut meillä 1 vuoden ajan = 1 hevosvuotta) ja eläinlääkärin hoitoa vaativia puremavammoja on ollut yksi, eläinlääkärin hoitoa vaativia potkuvammoja nolla.
Sitten siihen ruokintaan, eli vaeltavaan ruohonsyöjäeläimeen. Hevonen on kehittynyt käyttämään hyödykseen ruohoa ja muuta kasvillisuutta ja syömään valtaosan vuorokaudesta samalla kävellen. Kesällä tämä toteutuu laitumella jotenkin, vaikka oikeanlainen laidun hevoselle olisi sellainen kuiva ja harva, jottei hevonen lihoaisi kesän aikana muodottomaksi palloksi, kuten sen elimistö käskee sen tekevän. Mutta entä talviruokinta? Kun vieläpä on kehitetty sitä hyvin sulavaa säilöheinää?
Minulla on ollut hevosia kotipihassa parikymmentä vuotta ja veikkaan, että olen sinä aikana kokeillut aika monia ruokintajärjestelmiä. Kokeilussa on ollut vapaata heinää, verkkoa ja tuplaverkkoa, pikkuannostelua pitkin vuorokautta ja kaikkea paitsi kymppitonneja maksavaa heinäautomaattia. Nykyään olen päätynyt talvikautena siihen, että annostellun heinän ja tarhan metsäosuuden puiden lisäksi on syöntiolkea ja olkikuivitus sen imevämmän kuivikekerroksen päällä, jotta hevosilla on aina jotain korsirehua naposteltavana. Lisäksi trakehner, arabi, quarter ja welshponi otetaan päivisin muutamaksi tunniksi omiin osastoihinsa syömään lisäannokset paremmin sulavaa heinää ja väkirehua. Näen aamulla hevosten käyttäytymisestä, jos olki on yön aikana loppunut. Ne suhtautuvat silloin aamuheiniin liiankin innokkaasti. Olkien avulla hevosten lauma on leppoisampi ruoka-aikaan.
Miksei sitten koko paali ja verkkoa? Omille hevosilleni osalle verkkoruokinta sopi hyvin, mutta iberialaiset ja ponit lihoivat silti, vaikka verkkoja oli heinäpaalin päällä kaksi. Toisille hevosille taas verkko aiheutti selvästi turhautumista. Myös hampaiden kuluminen on mahdollista, jos hevonen syö verkkoa etuhampaillaan painaen, ja niskajumitkin, kun hevonen nyhtää verkosta heinää. Suurin syy on kuitenkin paikallaan pönöttäminen, eli ruokkimalla eri paikkoihin saan tyypit liikkumaan useita kilometrejä päivässä.
Mutta ei voida pitää olkea, kun hevoset syö sitä! Joo, se on tavallaan sen oljen pointtikin. Hevosen mahalaukussa on happoa koko ajan, eikä se saisi olla tyhjä paria tuntia pitempään mahahaavan välttämiseksi. Tässä palaan taas siihen sitkeyteen.
Kun aloitin nelisen vuotta sitten tämän olkikuivituksen ja syöntioljen tarjoamisen, kaikki hevoset söivät olkea innoissaan. Ne syövät sitä edelleenkin, varsinkin kun laitan uuden paalin tarjolle, muttei yhtä innokkaasti. Mutta ensimmäisenä syksynä silloin 16-vuotias suomenhevonen söi sitä oletettavasti niin paljon, että sille tuli ummetusähky. Ähky hoidettiin, suomenhevonen toipui ja pidin asian harkittuani olkikuivituksen ja syöntioljen tarjoamisen samanlaisena.
Miksi näin? Koska arvioin hyötyjä mahdollisia haittoja suuremmiksi. Tottakai jos ummetusähkyt olisivat seuranneet toisiaan, olisi ollut pakko keksiä herra alkuperäisrodun edustajalle jokin muu kuivikeratkaisu. Käytännössä olisin jakanut pihatot ja tarhan ja käyttänyt jotain muuta kuiviketta. Mutta kokeilin silti pitää myös suokin oljella eikä uutta ähkyä ole vielä tullut. Hevostenpito on yhtä kompromissien tekemistä ja suurimman hyödyn/vähimmän haitan arvioimista.
Ei, täydellistä hevostenpitoa ei ole olemassakaan. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö voisi tehdä niitä pieniä parannuksia, jotta hevonen voisi hyvin. On nimittäin olemassa myös sellaisia itseään toteuttavia ennustuksia, kuten että hevonen loukkaa itseään tarhassa tai laitumella = pidetään hevosta vähemmän ulkona = hevoselle kerääntyy patoutunutta liikkumisen tarvetta = hevonen riehuu yhä herkemmin, kun se pääsee liikkumaan. Kun taas se, että antaa hevosen liikkua vapaana kaikissa askellajeissa isolla alueella voisi tehdä hevosesta vähemmän altiin loukkaantumisille.
Tai hevonen on vähän säpsyilevä uudessa paikassa = yritetään pitää kaikki muuttumattomana, ettei hevonen säpsylisi = hevonen pysyy yhtä säpsyilevänä tai muuttuu koko ajan pelokkaammaksi, kun virikkeellisempi elinympäristö taas voisi nostaa kynnystä reagoida.
Sosiaalinen laumaeläin. Näilläkin olisi se puolitoista hehtaaria käytössään, mutta ovat aivan lähekkäin.
Minna Tallberg 