Minna Tallberg

Koska aihe on taas tapetilla, muokkasin tätä parin vuoden takaista kirjoitustani koskien kouluttamista. Olen edelleen hevosihmisenä ja myös ammattikouluttajana sitä mieltä, että kaikki jossain tietyssä ympäristössä toimivat koulutussovellukset ei voida siirtää sellaisenaan hevosalalle. Lyhyt perustelu on, että ensinnäkin hevonen on nopea, iso ja painava saaliseläin ja sitä viedään aitauksen ulkopuolelle – ainakin toivottavasti – eikä sitä voi useimmissa paikoissa pitää irti turvallisesti. Sekä sen itsensä että varsinkin ympäristön kannalta turvallisesti.

Vaikka käytän paljonkin hevosten palkitsemista koulutuksessa, en itse ole sitä mieltä, että pelkkä vapaa muokkaaminen tai käytösten nappaaminen ja niistä palkitseminen on aina hevosystävällisin tapa kouluttaa hevosta.

Ensinnäkin hevonen, joka tavoittelee palkkiota, on monelle ihmiselle pelottava. Kouluttajan tulee olla taitava, ettei hän vahingossa vahvista hevosessa esimerkiksi ihmistä kohti liikkumista, levotonta liikehdintää tai turhautumisesta johtuvaa luimistelua. Sitten sekään ei välttämättä ole hevosen ja ihmisen loppuelämän kannalta paras vaihtoehto, että turhautumisen pelossa ruokitaan hevosta suurin piirtein mistä tahansa asiasta koko ajan. Motivaatio on mahtava juttu, mutta sen säätäminen tehtävään sopivaksi ja ihmiselle turvalliseksi hevosen kokoisen eläimen kohdalla on oma taiteenlajinsa.

Toisekseen meillä on hevosia siksi, että aivan valtaosa niistä sopeutuu ennakoitavaan ja vältettävään kevyen paineen ja paineen poiston käyttöön hyvin eli ne liikkuvat siitä poispäin ihan pienellä kouluttamisella. Suurin osa hevosista sopeutuu myös tehtävän opittuaan hyvin siihen, että kevyt paine voimistuu, ellei opittua reaktiota tule, kunhan tämäkin on vältettävissä ja ennakoitavaa.

Olen tavannut poikkeuksia, hevosia jotka ahdistuvat tai kiihtyvät voimakkaasti keyvestäkin paineesta, mutta ne ovat tosiaan poikkeuksia. Luultavasti tällaiset yksilöt ovat pääosin päätyneet ihmisten ruuaksi jo muutamia tuhansia vuosia sitten.

Kolmanneksi aivan kevyt paine voi antaa hevoselle vihjeen, mihin suuntaan sen kannattaa hakeutua. Ihan puhdas vapaa muokkaaminen (free shaping englanniksi) toimii joissain tehtävissä nopeasti ja hyvin, mutta henkilökohtaisesti minulla on rajani siinä, miten paljon haluan hevosen arpovan itse, mihin suuntaan ja millä intensiteetillä sen nyt kannattaisi liikkua. Hevonen on kuitenkin sen 500 kiloa, paitsi nyt laidunkauden jälkeen 600.

Lisäksi tuntuu siltä, että osalle hevosista (lähes kaikki hevosethan ovat ns crossover-hevosia eli sellaisia, joita on ensin koulutettu paineella ja sitten ehkä myös palkinnoilla ja joskus jopa pääosin palkinnoilla) on turhauttavaa, jos niiden pitäisi aina itse kokeilemalla selvittää, mitä tehdä. Turhautuminen ei edistä oppimista, päinvastoin.

Kuvittelen siis aivan vapaata shapingia tällaiseksi keskusteluksi:

”Arvaa mitä!”
”No, mitä?”
”En kerro! Arvaa!”
”Öööö – tänne?”
”Joo, hienoa!”
”Mitä nyt?”
”Arvaa!”

Joskus jaksaisin itse käydä keskustelua tällaisen tyypin kanssa, mutta aika useasti en.

Sitten olen päätynyt siihen, että jotta pelkästään palkitsemalla kouluttaminen toimisi (ja puhun nyt palkinnoista tarkoittaen juuri esimerkiksi ruokaa tai rapsutuksia, joita hevonen aidosti tavoittelisi, en mistään paineen poistosta) niin kouluttaminen vaatii toimiakseen hurjasti toistoja.

Ei siihen, että hevonen oppisi, se on nopeasti opetettu. Mutta siihen, että hevonen oppisi reaktionsa niin selkäytimestä tulevana, että se toimii ympäristön tapahtumista riippumattaa missä vaan paikassa. Silloin se, että on hevonen on oppinut paineen käytön järjestelmän hyvin voi olla henkeä pelastava asia.

Koska painetta voi tarpeen vaatiessa voimistaa, palkintoja ei kovinkaan paljon. Niitä voi parantaa, mutta vain johonkin asti. Jos hevonen jännittyy, jossain vaiheessa se ei syö. Sitä voi silti olla pakko saada jollain tapaa turvaan tai hoidettua.

Toinen juttu on se, että olen nähnyt aika paljon lähes pelkällä positiivisella vahvisteella hyvin (eli niillä tuhansilla toistoilla koulutettuja) koiria. Eri eläinlaji, mutta tuntuu, että lajista riippumatta samantapainen koulutustapa saa aikaan yllättävän samankaltaisia tuloksia. Koirapuolella yleistäminen voi tarkoittaa kaksikymmentä toistoa kahdessakymmenessä paikassa kahdenkymmenen eri häiriön alla. 8000 toistoa. Kuka tekee sitä käytännössä? Rehellisesti vastattuna?

Miksi kirjoitin tätä? Koska mitä enemmän positiivista vahvistetta käytetään, sitä enemmän ongelmiakin sen seurauksena näkyy ja sitä useammin törmään aivan käsittämättömän jyrkkiin tulkintoihin muunlaisesta kouluttamisesta. Tämä ei tarkoita, että positiivisessa vahvistamisessa olisi mitään vikaa. Kouluttajan taidoistahan se on pääosin kiinni, eikä kukaan voi olla heti hyvä. Positiivinen vahvistaminen parantaa hevosen hyvinvointia. Se on tehokas vahviste koulutuksessa.

Mutta siitä olen vahvasti eri mieltä siitä, että käytösten vapaa muokkaaminen ja positiivisen vahvisteen käyttö olisi aina se eettisin eli hevosystävällisin vaihtoehto.

Olen kyllä iloinen, että koin tarvetta kirjoittaa tätä. En olisi ikimaailmassa voinut uskoa vuonna 2001, että parinkymmenen vuoden päästä eläinten kouluttamisessa olisimme päässeet niin pitkälle, että olisi tarvetta vastata välillä vastaan tulevaan väittämään, että sekä vapaa muokkaus että palkitseminen on kaikissa asioissa paras ja ainoa eettinen koulutustapa. Vähänkö hienoa!