Tuulahdus 80-luvulta

Muinaismuisto muistelee, osa 23872.

Palatakseni Ylen dokkariin, minulle tuli sen näkemisen jälkeen jonkinlainen flashback entiseksi minäksi. Tunsin pakottavaa tarvetta huomauttaa jollekulle, että kyllä minäkin osaan pakottaa hevosia. Olin aikanaan siinä jopa aika hyvä.

Tähän väliin sellainen äänitehoste, jossa vinyylilevyä pysäytetään niin, että kuuluu kamala ääni. Ja perään takaisinkelaus. What? Miksi ihmeessä pienikään osa minusta tuntui olevan sitä mieltä, että pakottamisessa olisi jotain ihailtavaa tai kunniallista, kun asia on aivan päinvastoin? Kyllä minä mielummin koulutan kuin pakotan. Hevosia on helppo pakottaa. Siinä ei ole mitään hienoa tai kummallista. Hevosten kouluttaminen vaatii jo hieman tietoa ja taitoa, vaikkei se rakettitiedettä olekaan.

Se kusettaa! Näytä sille, kuka on pomo! Se sikailee!

Olen hyvin pitkälle kasvanut tallilla, vaikka minulla kiva perhe onkin. Vietin siis käytännössä suuren osan siitä ajasta, mikä ei kulunut koulussa tai nukkuessa, sellaisessa yhteisössä, joka oli hämmästyttävän eristetty muusta maailmasta. Opin siellä paljon asioita, hyviä ja huonoja. Opin ennen kaikkea myös, miten hevoseen suhtauduttiin silloin. (Vuodet olivat suunnilleen 1983-1991 ja talleja, joilla vietin enemmän aikaa, oli ehkä 5-7 kpl eli hyvin rajattu otanta. Epäilemättä silloinkin oli hyviä paikkoja, jossa tiedettiin paljon enemmän kuin niissä, missä kävin. Tai sitten olin vain kaikkitietävä teini, jonka kyky ottaa tietoa vastaan oli rajallinen.)

Olen oppinut paljon sen jälkeen, mutta yksi syy monen joukossa, miksen suostu paheksumaan ihmisiä, jotka ovat kanssani jostain hevosiin liittyvästä asiasta eri mieltä on se, että muistan elävästi, millainen olen itse ollut aikanaan.

Jokainen kulkee oman polkunsa ja jokainen oppii lisää kun on siihen valmis. Jokainen voi sitten aikanaan itse miettiä, onko hevosella – kuten selvästi silloin 80-luvulla joillain talleilla oli tapana uskoa – jonkinlainen pomotteluvietti, tai kusetuskäyttäytyminen, ja mitä hyötyä siitä olisi evoluution aikana ollut. Niinpä. Ei niillä oikein ole tainnut olla sellaista silloinkaan eikä nykyäänkään.

”Voiko tämä olla näin helppoa?”

Kyseinen lainaus tuli hevosammattilaisen suusta hyvin alustavan lastausharjoittelun jälkeen. Kyllä, näin helppoa kouluttaminen on, kun koulutamme hevosia. Hevoset oppivat ilmiömäisen nopeasti ja muistavat hämmästyttävän pitkään. Se tarkoittaa, että hevoset oppivat myös vaikka olosuhteet olisivat epäsuotuisat. Ne oppivat hitaammin, hieman vääriä asioita, vaikkapa kiihtyneessä mielentilassa – mutta oppivat kyllä. Jos taas koulutustilanne on kohdallaan, hevonen oppii hämmästyttävän nopeasti ja useimmiten myös oikeita asioita.

On toki asioita, kouluhevosen kokoaminen tulee mieleen, jossa hevosen kehon pitää notkistua ja voimistua pääosin muunlaisten harjoitteiden avulla vuosien ajan, että se pystyy suorittamaan GP-ohjelman vaadittavalla kokoamisasteella. Silloin kyseessä on pitkä prosessi, mutta siksi, että hevosen lihaksiston pitää kehittyä. Itse kouluttamisen kuuluu silloinkin sujua helposti ja nopeasti. Ellei se suju, jotain on vialla ja jotain pitää korjata.

Pehmeä – vai väsynyt?

Jälkiviisaana on helppo nähdä, että silloin 80-luvulla ratsastuksen alussa jäykät hevoset eivät tahallaan vastustelleet vaan olivat vain – no, jäykkiä ja vähän kouluttamattomia, kuten silloinen ratsastajansakin (minä). Ne vastustelivat epäilemättä myös siksi, että silloin luulin, että kuolaintuntuma tarkoitti sitä, että sormet väsyvät. Enkä osannut ratsastaa niitä hevosiakaaan muuten kuin väsyttämällä, jolloin ne 30-45 minuutin jälkeen tuntuivat pehmeiltä. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että silloin ne eivät olleet notkeita vaan väsyneitä. Niin sanotusti maitohapoilla.

Kuten edellä mainitusta voi päätellä, en ollut ratsastajana kovinkaan hyvä. Olen kilpaillut hyväksytysti seuratasolla muutaman Helppo A-kouluradan ja hypännyt metrin ratoja jopa puhtaasti, mutten mitenkään hyvin. Toivon voivani vielä oppia ratsastamaan paremmin.

”Hevoset ovat mukavia eläimiä. Jos ne ymmärtävät, ne tekevät.” Tämän sanoi eversti Christian Carde, ja olen todellakin samaa mieltä. Mitä enemmän opin hevosista eläiminä ja mitä enemmän opin niiden kouluttamisesta, sitä harvemmin joudun tilanteeseen, jossa taistelisin eläimen kanssa. Eläin, joka on todellisena laumaeläimenä perusluonteeltaan sekä yhteistyöhaluinen, lempeä että oppimiskyvyltään ja muistiltaan häikäiseva. Jos se pystyy, se tekee. Jos jokapäiväiseen hevosharrastukseen kuuluu jonkinlainen taistelu, jotain on pahasti vialla. Vaikka voittaisit.

Miksi se viheltää?

Palaan vielä dokkariin koska olen saanut palautteena kysymyksen, että miksi vihellän tai naksautan vähän väliä ennen kuin syötän hevosta/koiranpentua? (Kyllä, tiedän eläinten koulutukseen yhtään perehtyneiden ihmisten tietävän jo tämän mutta selvästi on paljon ihmisiä, jotka ovat nähneet ohjelman ilman, että itse kouluttavat.)

Kyseessä on siis niin sanotusta ehdollisesta vahvisteesta, joka kertoo eläimelle että ”Hyvä! Tuosta asiasta tulee ruokaa!” (tai rapsutuksia ohjelman varsan tapauksessa). Muistatte varmasti Pavlovin, joka kokeissaan soitti kelloa aina, kun hän ruokki koiriaan, kunnes pelkkä kellon ääni sai koirat kuolaamaan? Samasta periaatteesta on kyse.

Jos yrittäisin saada hevosen suuhun kauraa juuri sillä hetkellä, kun se nostaa laukan, olisin auttamatta myöhässä. Äänimerkki antaa keinon kertoa hevoselle, että juuri tuosta palkinto tulee. Sitten, kun nyt kerran sanoin tuon laukannoston esimerkkinä, kannattaa hyvin pian (muutamien toistojen jälkeen) siirtyä ketjuttamaan eri liikkeitä yhteen palkinnoksi, jotta hevonen ei monta kertaa pysähdy suoraan laukasta kuullessaan äänimerkkinsä. Se nimittäin todennäköisesti tekee silloin pysähdyksen itselleen fyysisesti todella epäedullisella tavalla ja sille pitää erikseen opettaa, miten laukasta siirrytään hillitysti ja hyvässä tasapainossa pois.