Hevosen muisti

Kun sain aikanaan oppia kouluttamaan eläimiä ja erityisesti hevosia huomasin käytännössä, että hevosten pitkäkestoinen muisti on todella erinomainen. Kaikkihan sen tietävät, sanonta ”hevosen muisti” on tuttu monella kielellä, kuten norsunkin. Kuitenkin olen kuullut aina välillä myös, että hevosia (varsinkin nuoria hevosia) tulee käsitellä joka päivä. Niitä ei missään tapauksessa saa jättää pihattoon vain olemaan. Siellä ne villiintyvät eikä hoitotoimenpiteet enää suju.

Mikähän tässä sitten on totuus? Eihän se villiintyminenkään ole mitenkään tuulesta temmattu juttu vaan ihan käytännössä monella hevosella osoitettua. Tässä hypoteesini:

Jos hevoselle opetetaan joku asia niin, että se oikeasti osaa sen, opittu pysyy hevosen muistissa. Vaikka hevosta – nuortakaan, kunhan taluttaminen on opetettu ja yleistetty – ei esimerkiksi talutettaisi puoleen vuoteen, se kulkee talutettuna ihan hyvin. Tai vaikka varsan kavioita ei nostettaisi kuin kerran parissa kuukaudessa, se nostaa niitä ja pitää niitä ylhäällä aivan yhtä hyvin kuin edelliskerralla. Olen jo tämän kokenut käytännössä jo useamman varsan ja nuoren hevosen kanssa, kuten aikuistenkin hevosten. Equine Research Foundationin tutkimustyö tukee myös tätä käsitystä hevosen muistista.

Tämän jutun mukaan kaksi hevosta muistivat täydellisesti 7 ja 10 vuotta sitten opetettuja tehtäviä, vaikkei niitä oltu sillä välin pyydetty kertaakaan suorittamaan niitä.

Jos hevonen osaa jonkun asian, eli hevonen tekee asian mielellään kevyestä pyynnöstä, myös vaikka sillä olisi vapaus poistua, se osaa asian ja opittu pysyy muistissa.

Miksei se sitten tunnu muistavan?

Jos taas hevosen käsittely perustuu siihen, että hevosta estetään poistumasta tilanteesta – vaikkakin ihan nätisti asteittain totuttamalla ja hyvin käytetyllä paineella ja sen poistolla saati sitten sillä, että hevosta rankaistaan juoksuttamalla tms. jollei se anna kiinni – niin voi tuntua siltä, ettei hevonen pitemmän tauon jälkeen ”muista” kunnolla. Siksi sitä pitää säännöllisesti käsitellä, että ”opetettu” pysyy muistissa. Mutta mitä hevonen on silloin unohtanut, vai onko unohtanut ollenkaan?

Jos hevonen on oppinut eri tilanteissa lähinnä sen, ettei sen kannata edes yrittää päästää pois, sitä täytyykin säännöllisesti muistuttaa asiasta. Muuten sen lajityypilliset ominaisuudet tulevat pintaan tauon aikana ja se yrittää jälleen aktiivisesti päästä tukalasta tilanteesta.

Tämä voikin selittää sen, miksi osa ihmisistä aikanaan innostuivat varsojen ns. imprint trainingista, sillä ainoa (jonkun mielestä) myönteinen tulos, mikä on tutkitusti  joillain IT-varsoilla osoitettu, että ne saattavat pyrkiä vähemmän pakoon 3 kk ikäisinä, kun niiden jalkoja käsitellään. Niitä voi siis pelottaa tai huolestuttaa yhtä paljon, vain ilmenemistapa voi ehkä muuttua.

Imprint Trainingia ei kuitenkaan voi suositella tehtävän millekään varsalle: tämän tutkimuksen mukaan syntymän jälkeinen käsittely vaikutti merkittävästi ja negatiivisesti varsan käyttäytymiseen vielä vuoden ikäisenäkin. Nimenomaan siihen, miten varsat käyttäytyivät ollessaan vapaalla muiden hevosten seurassa. Varsoja voi kuitenkin opettaa pitämään jalkojensa käsittelystä ihan vartissa tai alle silloin, kun ne ovat hieman vanhempia – emän ja varsan suhteen kehittyminen voi sen sijaan häiriintyä pysyvästi jos varsaa käsitellään IT:n tyyliin vastasyntyneenä.

”Kierre” on siis helposti valmis: hevosta on pakko käsitellä usein, ettei se yritä paeta. Pakenemisella en siis tarkoita karkuun juoksemista vaan esimerkiksi sitä, että hevonen välttelee kiinniottoa, ei halua pitää jalkoja ylhäällä tai ei tunnu muistavan, miten kulkea talutettuna kun sitä viedään pois muiden hevosten luota.

Hevonen voi siis oppia pitämään jalkoja ylhäällä kengityksessä silläkin, että kengittäjä aina pitää kiinni jalasta, jos hevonen yrittää laittaa sitä alas, ja päästää sitten jalan alas, kun jalka on paikallaan. Useimmat hevoset oppivat silläkin tavalla, ettei jalan heiluttaminen kannata, sillä se ei auta. Mutta tunne kengitystä kohtaan on tuskin muuttunut yhtään myönteisemmäksi, vaikkei jalka heiluisikaan. Hevosen halu päästä tilanteesta eroon on todennäköisesti yhä sama. Silloin jalannostokaan ei tunnu säilyvän, ellei sitä toista säännöllisesti.

(Kyllä, jalkoja pitää nostella muista syistä, mutta tässä puhun vain opitun käytöksen pysymisestä samanlaisena ja satuin ottamaan jalannoston esimerkiksi, koska se on hevoselle lajityypillisesti vaikea asia, enkä jaksa enää vaihtaa esimerkkiä… Traileriin meno olisi toinen hyvä esimerkki: jos hevosta on vain opetettu menemään traileriin välttääkseen rankaisun sen ulkopuolella, se usein ei tauon jälkeen menekään sinne eli koulutustulos ei ole pysyvä. Lastautuminen on hevoselle myös lajityypillisesti vaikea asia.)

Suuria pelkoja oppineet hevoset tai sellaiset, jotka jostain fyysisestä vaivasta johtuen eivät pysty suorittamaan jotain tehtävää ovat sitten asia erikseen. Kunnolla pelästyneiden hevosten uudelleen kouluttaminen vaatii usein satoja tai tuhansia toistoja enemmän kuin jos sama asia opetetaan ensi kertaa järkevästi.

Miten opetan hevoselle asioita niin, että ne pysyvät toimivina?

Jos sinä, kuten minä, päädytkin siihen, että hevonen osaa asioita vasta, kun opetettu pysyy tauosta huolimatta, miten sitten opetat hevoselle pysyvästi asioita? Kokemukseni mukaan riittää useimmiten, sen edellä mainitun asteittain etenemisen lisäksi, että asiaan on liitetty koulutusvaiheessa jokin hevoselle myönteinen asia ja siitä on riittävästi toistoja.

Jos pikkuvarsaa rapsuttaa aina, kun sen jalkaa pidetään ylhäällä ja lopetetaan rapsutus, kun se laskee jalkaa alas, itsessään lajityypillisesti vaikeaan tehtävään (=joku muu eläin roikkuu saaliseläimen jalassa) yhdistyy opittu myönteinen tunnetila (=kun jalka on sen toisen eläimen otteessa, tuntuu ihanalta) ja tämä tuntuu edesauttavan sitä todellista oppimista.

Nuori hevonen saa rapsutuksia, kun se on tarhan ulkopuolella erossa muista hevosista.

Sitten kun hevonen on oppinut uuden asian voidaan mielestäni kyllä edellyttää, että se myös tekee sen. Eli jalan ylhäälläpitämisesimerkissä hevonen ei saakaan enää laskea jalkansa aina, kun se haluaa vaan jalka laitetaan alas vasta, kun se on kevyesti hevosen itsensä kannattelema ja paikallaan. Tämä ei tunnu vaikuttavan haittaavasti hevosen käsitykseen jalan ylhäällä pitämisestä, koska hevonen jo osaa sen.

Miksi tällä asialla on niin paljon väliä? Eikö se riitä, että hevosen saa kengitettyä? Kysy keneltä kengittäjältä vain, kuinka usein he joutuvat kengittämään hevosta, joka ei oikein osaa nostaa jalkoja pyynnöstä ja pitää niitä ylhäällä, kunnes kengittäjä laskee jalan alas. Ja kysy, mitä kengittäjän selkä tykkää, jos hevonen heiluttaa jalkaa edes vähän.

Hevonen, joka oikeasti osaa asian, on luottavainen ja turvallisempi kengittäjällekin. Se ei riuhdo jalkaa pois kesken kengityksen, se ei tallo kengittäjän varpaille eikä se potkaise kengittäjää. Tätä luottamusta voidaan yleistää koskemaan lähestulkoon kaikkea hevosten kanssa tekemistä jolloin hevosharrastuksesta tulee sekä hevoselle että ihmiselle miellyttävämpää ja ratkaisevasti turvallisempaa.

Mistä tiedät, mitä mieltä hevonen on kouluttamisesta?

Kysymys tuli opiskelijalta, joka oli täällä harjoittelemassa hevosten kouluttamista käytännössä. Erinomainen kysymys: ellei hevoselta ole viety ilmeitä myöten (=opittu avuttomuus) mahdollisuus osoittaa, mitä mieltä se on kouluttamisesta, se näyttää eri syistä erilaiselta koulutuksen ajan. Sillä ei siis ole korvat hörössä tauotta (no, edesmennyt kylmäveritammamme oli kyllä sellainen, koska sillä oli jo aika vankka oppimishistoria) vaan pelkästä korvien asennosta ei voi päätellä sitä, pitääkö se koulutuksesta.

Vastasin, että katsomalla, missä hevonen on. Jos sillä on mahdollisuus valita, onko se lähellä ihmistä vai kaukana siitä? Tuleeko se portille vastaan, kun ihminen tulee näköpiiriin vai pitääkö sitä hakea? Hevonen, joka pitää ihmisharrastuksesta, on lähellä. (Meidän hevoset haluaisivat usein olla vähän turhankin lähellä, mistä syystä kurssilaiset joutuvat harjoittelemaan eri tapoja saada hevosta kauemmas ennen kuin aloittavat varsinaisen kouluttamisen. Hevosethan eivät yleistä kovin hyvin ja siinä, missä omat hevoseni kyllä ovat oppineet pysymään minusta hieman kauempana ne eivät tunnu lannistuvan niin, etteivätkö yrittäisi päästä muiden ihmisten lähelle. Ongelmansa kullakin – tämä on mielestäni parempi kuin se, että hevosia pitäisi jotenkin pyydystää.)

Kyllähän hevosta pystyy myös kouluttamaan olemaan ihmisen lähellä silläkin, että se joutuu juoksemaan aina, kun se menee kauemmaksi. Sama asia se ei kuitenkaan ole. Ei ihmiselle, koska rankaisu on ihmisellekin epämiellyttävä asia, vaikka olisi tekijänä. Eikä totisesti hevosellekaan.

Niin lähellä, kuin pääsevät.