”Ainoa keino vaikuttaa omaan toimintaan tämän kaltaisissa tilanteissa on pyrkiä hallitsemaan omia stressireaktioitaan. Se on mahdollista vain ja ainoastaan valmistautumalla huolellisesti ja harjoittelemalla niin, että taidot ja resurssit vastaavat tilanteiden tuomiin haasteisiin.”
Harri Gustafsberg, Heidi Holmavuo: Karhuryhmä. Otava 2019.
Kirjoitan tällä hetkellä tulevan kirjaani peloista. Hevosen peloista. Siitä, kun hevonen ensin jännittyy, sitten pelkää ja lopuksi joutuu paniikkiin. Useimmiten on kymmeniä kohtia ennen paniikkia, jolloin ihminen pystyy vielä vaikuttamaan tilanteeseen ja välttämään hevosen paniikin.
Kaikki hevoset eivät tunnu olevan edes alttiita paniikille, mutta moni on. Hevonen on pelon mestari. Se on jäänyt henkiin meidän päiviin asti mm. siksi, että se on nopea pelkäämään.
Toistan itseäni koska sanon tämän ainakin kerran vuodessa: Jos koulutat hevosia, älä hyvääkään tarkoittaen sano, että ”pelkäävä hevonen ei opi”. Kyllä se oppii. Todennäköisesti se oppii jännittämään, vaikka se samalla oppisi olemaan yrittämättä pakoa. Todennäköisesti se oppii liikkumaan jännittyneesti, etupainoisesti, selkä notkolla, kuolaimen takana tai yläpuolella. Tai se voi oppia täysin liikkumattomaksi. Mutta kyllä se jotain oppii. Jos se pelkää paljon, se oppii valitettavan nopeasti ja pysyvästi.
Ainoa tapa aidosti vähentää hevosen pelkoa on kouluttaa sitä. Harjoitella helpoissa tilanteissa, sitten vaikeammissa, sitten taas helpoissa. Ihminen ei voi selittää hevoselle, että ”kuvittele mielessäsi eläinlääkäri, hengitä syvään, laske päätä, kohta helpottaa” – vaan hevoselle pitää näyttää tämä kouluttamalla. Monella helpolla toistolla.
Kuva ei ole Suomesta. Hevosta jännitti messujen ison areenan ympäristö. Se oli todella hyvin koulutettu ja suuresta jännityksestä huolimatta se pystyi suorittamaan suuren osan tehtävistään, mutta sen latenssiaika (aika siitä, kun se sai tutun vihjeen siihen, kun se toimi) oli tavattoman pitkä, useita sekunteja.
Minna Tallberg 