Puhutaanko ratsastuksenopettajista?

Ensinnäkin disclaimer: En ole ratsastuksenopettaja. Aion silti puhua ratsastuksen opettamisesta. Miksi?

Siksi, että ratsastuksen opettaminen tuntuu näin ulkopuolisen silmin olevan lähes mahdoton tehtävä. Ei vain lähes, vaan täysin. Ratsastuksenopettajan pitäisi olla vähintään da Vincin ja jonglöörin poikkeuksen lahjakas jälkeläinen, jolla on lisäksi röntgenkatse, yli-inhimillinen kärsivällisyys ja silmät paitsi selässä myös molemmissa olkapäissä.

Hetkinen, selitän paremmin. Mitä ratsastuksenopettajan tulee osata ja tehdä? Ainakin varmistaa, että hevosen varusteet ovat oikein säädetyt, että ratsastaja käyttää niitä oikein ja suorittaa pyydetyt tehtävät halutussa järjestyksessä.

Ratsastuksenopettajalla tulee olla vähintään lääkärin tai fysioterapeutin tiedot ihmiskehosta, sillä hänen tulee opettaa ratsastajaa istumaan paremmin liikkuvan hevosen selässä (eli toisin kuin ratsastaja luonnostaan tekisi), käyttämään apuja (eli käsiä, jalkoja ja istuntaa) huomaamattomasti mutta tehokkaasti, myötäämään oikealla hetkellä (eli lakata heiluttamasta jalkojaan ja hellittää otettaan ohjista), ymmärtämään liikkeiden tarkoituksen ja oikean suoritustavan, olemaan hevosen selässä rento muttei liian rento, jäntevä muttei jännittynyt, zen muttei poissaoleva.

Ratsastuksenopettajalla tulee olla eläintenkouluttajan tiedot hevosen oppimisesta ja kouluttamisesta. Hänen tulee varmistaa, että hevonen ei siedäty (eli totu) vahingossa liikaa ratsastajan heilumiseen, että hevonen erottaa avut (eli tahallinen liike) siitä, ettei ratsastajan istunta ole vielä täydellinen (eli tahaton liike), että hevonen reagoi riittävän herkästi muttei liian herkästi ja että se tekee, kuten taitamattomampikin ratsastaja luulee juuri pyytäneensä. Ratsastuksenopettajan tulee osata motivoida hevosta kiertämään samaa maneesia tai kenttää ympäri tuhannetta kertaa tällä viikolla niin, että ratsastaja tuntee saavansa kokea yhteyttä hevoseen.

Ratsastuksenopettajan tulee olla kannustava sellaiselle ratsastajalle, joka tarvitsee kannustusta ja napakka sellaiselle ratsastajalle, joka tarvitsee napakkuutta. Hänen tulee osata toteuttaa nykyaikaista pedagogiikkaa käytännössä mielellään yliopistotasolla. Hänen tulee osata opettaa alakouluikäisiä ja eläkeläisiä ja kaikkia siltä väliltä. Lisäksi hänen tulee terapeutin lailla osata myötätuntoisesti auttaa ratsastajaa pelostaan ja suuttumuksestaan sekä kaikista muista hankalista tunteistaan. Hänen tulee olla loputtoman kärsivällinen ja ystävällinen, silloinkin, kun häntä videoidaan salaa Instaan ja ruoditaan hevostallinetissä.
Hänen tulee toki osata kaikkea ratsastuksen opetukseen liittymätöntäkin, kuten neuvoa hevosen ruokinnassa, hoidossa ja lastauskoulutuksessa. Ainakin häneltä tullaan kysymään näitä asioita.

Lisäksi ratsastuksenopettajalla tulee olla kahdeksanvuotiaan lapsen aineenvaihdunta ja teini-ikäisen kylmänsietokyky, jotta hän selviää talvesta. Hänellä tulee myös olla valmius olla töissä aina silloin, kun muut ovat vapaalla. Ja jotta hän olisi opettajana yhtään uskottava, hänen tulee myös jatkuvasti itse kilpailla menestyksellä, päivittää tietonsa hevosesta, ihmisestä ja kaikesta muustakin sekä muistaa pitää omasta hyvinvoinnistaan huolta.

Kuulostaako edellä kuvattu aika vaativalta työltä? Äskeisessä esimerkissä kirjoitin ratsastajasta yksikössä. Totuus on, että jotta ratsastuskoulu olisi kannattava, ratsastuksenopettajan tulee suoriutua tästä kaikesta ei vain yhden, vaan 4-8 ratsastajan kanssa. Samanaikaisesti. Ja sillä aikaa, kun hän keskittyy yhteen ratsastajaan, muut 3-7 ehtivät tehdä kaikenlaista. Ratsastuksenopettajan tulee myös varmistaa, että ratsastajat mahtuvat samalle alueelle törmäämättä toisiinsa ja aiheuttamatta muuten vaaratilanteita. Luulen, että lennonjohtajilla ja ratsastuksenopettajilla on samankaltainen aivorakenne. Eikä heille todennäköisesti tule dementia aivan ensimmäisten joukossa.

Joten aloitetaanko uusi vuosi kohottamalla malja kaikille ratsastuksenopettajille? En tiedä, miten teette sen. Mutta kiitos, kun teette.