Avoimet harjoitukset edistävät eläimen hyvinvointia

Ehdotin tuossa Facen puolella, että suojeluharrastuksen jatkumiseksi voisi tehdä päätös, että jokainen harjoitus on julkinen ja sitä saa kuka tahansa tulla katsomaan. Ai miksi? Siksi, että pelkkä mahdollisuus siihen tekee edes jotain lajin maineen korjaamiseksi ja siksi, että katsojat voivat osaltaan vaikuttaa siihen, mitä ihminen adrenaliinihöyryissään tekee koiralleen.

Eläimellehän on sama, mistä syystä sen hyvinvointi paranee. Vaikka näin moralistisena paasaajana tuntuisi ihanalta jos kaikki kohtelisivat eläimiä hyvin siksi, että he osaavat asettua eläimen asemaan, tuntevat eläimen käyttäytymisen ja oppimisen ja osaavat kouluttaa eläimiä suorituksiinsa sujuvasti, eläin nauttii kuitenkin paremmasta elämästä, vaikka ohjaajan/omistajan/ratsastajan/kuskin/valmentajan syy muuttuneelle käyttäytymiselleen olisi ”vain” julkisen häpäisyn välttäminen.

Saksalainen kouluratsastaja Reiner Klimke kertoi aikanaan, että hänen tallilleen saa aina tulla katsomaan, kun hän ratsastaa. Hän perusteli sen aika hyvän itsetuntemuksen ilmaisevalla tavalla: Kun hän tietää, että joku katsoo, hän pitää hermonsa paremmin kurissa.

Eläimiä voi kouluttaa niin, että koulutuskin kestää päivänvalon

Tämänhän pitäisi olla itsestäänselvyys, vaikkei se sitä vielä aina ole. Sekä hevosia että koiria voidaan kouluttaa niin, että koulutus kestää päivänvalon.

Perinteisesti joskus kuuluu väitettävän, että esimerkiksi hevosten kouluttamisessa ei voi näyttää keskeneräistä koulutusta, sillä se ei ole kaunista katsottavaa. Eihän se välttämättä olekaan, jos sitä vertaa vaikka valmiiseen hyvään kouluratsastussuoritukseen. Mutta ei sen myöskään kuulu olla sellainen, etteikö sillä voisi tylsistyttää katsojia ihan vapaasti. Kun nuori hevonen ottaa ensimmäiset vaappuvat askeleensa ratsastajan alla se ei näytä siltä, että se viiden vuoden päästä pystyisi tanssimaan olympialaisten areenalla. Siihen sitä valmennetaan askel kerrallaan, päivä kerrallaan, viikko ja kuukausi ja vuosi kerrallaan. Ei se ole kaunista, eikä monelle katsojalle yhtään mielenkiintoistakaan. Siitä kuuluu puuttua se draaman kaari täysin, vaikkei tähän aina päästäkään.

Minähän koulutan hevosia ja käytän painetta ja sen poistoa yhdessä palkintojen kanssa ja välillä yksinäänkin. Joskus myös voimistan painetta. Tähän on muutamia syitä:

1. Hevonen painaa puoli tonnia. Jos minulla on tarve siirtää hevosta esimerkiksi jalkani päältä tai pois keskeltä tietä haluan, että hevonen liikkuu heti. Jotta se osaa liikkua pyynnöstä, tätä pitää hevoselle opettaa. Niin hyvin, että reaktio tulee heti.
2. Haluan ratsastaa hevosillani, viedä niitä myös pois kentältä eli metsään, tielle, hevostraileriin ja klinikalle. Jos haluaisin kouluttaa niille kaikki tarvittavat taidot vain muokkaamalla, palkitsemalla ja yleistämällä, en pääsisi koskaan siihen, että hevoseni olisivat yhtä turvallisia ja toimivia kuin silloin, kun käytän sekä paineen poistoa että palkintoja.
   Palkitsemalla kouluttamisessa tarvitaan toistoja suuremmat määrät. Peruskoulutus paineen reagoimisessa on hevosten kanssa mielestäni vähän samaa kuin hyvin koulutetun koiran ulkoiluttaminen valjaissa ja pitkässä liinassa. Se varmistaa ympäristön ja eläimen turvallisuuden.

No, siinä se olikin. Paineen käyttöni menee näin: Ensin kutitan, sitten koputan kevyesti, sitten hieman nopeammin, sitten hieman kovempaa, sitten vielä kovempaa.  

Miksi en koe, että paineen käyttäminen edes joskus voimakkaampana on hevoselle hyvinvointiongelma? (Toivottavasti kaikki jaksoivat lukea tähän asti, koska tämä on se oleellinen asia!)

Koska opetan ensin hevoselle ilman paineen voimistamista, millä tavalla se pääsee siitä eroon. Kiitost tästä kuuluu Tuire Kaimiolle, jonka käsialaa ko. tapa kouluttaa on. Varmistan myös aina, että hevosella on mahdollisuus mennä. Jos pitää ohjilla ja potkii jaloilla, se ei ole paineen järkevää käyttöä vaan hevosen pahoinpitelyä.

Tavoitteeni on, ettei paineen lisäämiseen liity pelkoa, ja silloin hevonen voi aidosti valita paineen lisääntymisen ja pyynnön/avun toteuttamisen välillä. Koska käytän myös palkintoja ja yritän pääosin olla pyytämättä hevosilta asioita, joihin ne eivät ole fyysisesti tai henkisesti valmiita, joudun voimistamaan painetta todella harvoin. Jos joudun voimistamaan painetta enemmän kuin kerran tai kaksi katson aina peiliin. Onko ympäristö sellainen, että hevonen pystyy toteuttamaan pyyntöni? Onko hevonen jännittynyt? Kipeä? Osaako se? Painetta voi mielestäni voimistaa vain silloin, kun hevonen aivan varmasti tietää, miten se saa paineen loppumaan. Ja sen on loputtava heti, kun hevonen lähtee tekemään.

Miksi en kouluta pelkällä positiivisella vahvisteella?

Vaikka käytän paljonkin palkintoja koulutuksessa, en ole itse sitä mieltä että pelkkä muokkaaminen, käytösten nappaaminen ja palkitseminen on välttämättä järkevin tai edes joka tilanteessa hevosystävällisin tapa. Siihenkin on monta syytä.

Ensinnäkin hevonen, joka tavoittelee palkintoa, on monelle ihmiselle aika hämmentävä. Kouluttajan tulee olla aika hyvä, ettei vahingossa vahvista hevosessa vaikka ihmistä kohti liikkumista, levotonta liikehdintää tai turhautumisesta johtuvaa luimistelua. Motivaatio on mahtava juttu, mutta sen säätäminen tehtävään sopivaksi ja ihmiselle turvalliseksi hevosen kokoisen eläimen kohdalla on oma taiteenlajinsa.

Toisekseen meillä on hevosia siksi, että aivan valtaosa niistä sopeutuu ennakoitavaan ja vältettävään paineen ja paineen poiston käyttöön hyvin. Olen tavannut poikkeuksia, hevosia jotka ahdistuvat tai kiihtyvät voimakkaasti paineesta, mutta ne ovat tosiaan poikkeuksia. Luultavasti tällaiset yksilöt ovat pääosin päätyneet ihmisten ruuaksi jo muutamia tuhansia vuosia sitten.

Kolmanneksi aivan kevyt paine voi antaa hevoselle vihjeen, mihin suuntaan sen kannattaa hakeutua. Ihan puhdas muokkaaminen (shaping englanniksi) toimii joissain tehtävissä nopeasti ja hyvin, mutta henkilökohtaisesti minulla on rajani siinä, miten paljon haluan hevosen arpovan itse, mihin suuntaan ja millä intensiteetillä sen nyt kannattaa liikkua. Lisäksi tuntuu siltä, että osalle hevosista (lähes kaikki hevosethan ovat ns crossover-hevosia eli sellaisia, joita on ensin koulutettu paineella ja sitten ehkä palkinnoilla) on turhauttavaa, että niiden pitäisi itse oivaltaa, mitä tehdä. Turhautuminen ei edistä oppimista, päinvastoin.

Takaisin avoimiin harjoituksiin. Oli laji ja harjoitus mikä tahansa, mielestäni avoimuus on sen a ja o. Harrastuksen ja ammattitoiminnan kuuluu kestää päivänvaloa. Ei ole olemassa sellaista lajia, jota ei voisi kouluttaa eläimelle sen hyvinvointia huomioon ottavalla tavalla.

Maailma muuttui jo. Sopeudutaan siihen.