Puhutaanko opitusta avuttomuudesta?

Sadepäivänä lueskelin Maastakäsin työskentely hevosten kanssa -facebookryhmässä (linkki) keskustelua opitusta avuttomuudesta. Vastailinkin siihen, mutta koska keskustelu oli kovinkin rönsyilevää ajattelin vielä lyhyesti kirjoittaa ajatuksiani tänne.

Opitun avuttomuuden (learned helplessness) käsite luotiin 1960-luvulla, kun tutkija Solomon ryhmineen antoivat koirille sähkösokkeja laboratorio-olosuhteissa. Tutkijoiden harmiksi koirat eivät sitten enää toimineet, kuten niiden haluttiin jatkokoetta varten toimivan, vaan passivoituivat. Tätä ilmiötä Seligman ja Maier lähtivät selvittämään. He havaitsivat, että jolleivät koirat päässeet kipua pakoon painamalla vipua, kuten toinen ryhmä koiria pääsi, ne passivoituivat ja lakkasivat yrittämästä pakoa. Teoria oli, että koirat oppivat avuttomiksi.

Kun opittua avuttomuutta tutkittiin ihmisillä, havaittiin että siihen liittyy monia ihmisten masennuksessa nähtäviä oireita, kuten kiinnostuksen vähenemistä, laihtumista, uniongelmia, liikkuvuuden ongelmia, uupumusta, arvottomuuden tunnetta ja keskittymis- tai päätköksentekovaikeuksia.

Termi on jo vakiintunut sen lähes 60 vuoden olemassaolon ajan ja siihen liittyvää tutkimusta julkaistaan edelleen. Opittu avuttomuus ei siis ole käsitteenä vanhentunut. Se, mikä on muuttunut on käsitys siitä, että passiivisuuteen vaipuminen olisi opittua.

Nykykäsityksen mukaan (linkki Maierin ja Seligmanin vuonna 2017 julkaistuun artikkeliin) passiivisuus on alkukantainen reaktio pitkittyneeseen epämiellyttävään tilanteeseen. Olennainen asia, jotta eläin (ml. ihmiseläin) oppisi aktiivisesti toimimaan välttääkseen epämiellyttävän asian, on hallinnan tunne ja vaikutusmahdollisuus.

”Opittu avuttomuus” on kuitenkin ehtinyt tulla 60 vuodessa sen verran vakiintuneeksi, että termi itsessään pysyy edelleen käytössä.

Juttelin pari vuotta sitten hevosten kipuasiantuntijan kanssa siitä, miksi passiiviseksi oppineen hevosen ilme on niin samanlainen kuin kipuilme ja hän sanoi, että kyseessä voi olla opittu tulevan kivun odotus. Lamppu syttyi pääni päällä: Sitähän se tosiaan voikin olla! Tämä sopii todella hyvin koko opittu avuttomuuskonseptiinkin.

Minulla on esimerkkivideokin omasta hevosestani, tässä: https://vimeo.com/325864729/a991d18080

Kyseessä on aika heikon kavionlaadun omaavan hevosen reaktio siihen, että kengittäjä nostaa kavion.

Videolla näkyy aika paljon kipukäyttäytymistä ml. korvien asento takaviistoon kärjet kauempana toisistaan, jännittyneet silmänympäryslihakset ns. ”huoliryppy”, jännittyneet huulet, lihasnykimistä turvassa, sisäänpäin kääntynty katse, harventunut silmien räpyttely sekä ympäristöön reagoimattomuus (shetlanninponi ei yleensä saisi tulla syömään maahan pudonnutta rehua). Jalan nostaminen itsessään ei kuitenkaan aiheuttanut kipilmettä tai -käyttäytymistä, kun sen teki joku muu kuin kengittäjä.

Videolta näkee myös stressitason laskun liittyvää käyttäytymistä kun jalka lasketaan alas, ml. puresekelueleitä, korvat liikkuvat taas, silmien räpyttelytahti normalisoitui.

Hevosten kohdalla puhutaan opitusta avuttomuudesta laveammin kuin mitä laboratorio-olosuhteissa suoritetuissa tutkimuksissa tehdään. Mielestäni passiivisuutta on hyvinkin eriasteista ja myös erilaisista opituista vihjeistä käynnistyvää, harvemmin onneksi joka tilanteeseen yleistynyttä mutta usein näkee, että hevonen esimerkiksi varusteita laittaessa vetäytyy passiiviseksi. Myös sellaisten hevosten, joiden ei ole opetettu ohjastuntuman olevan miellyttävä asia, jota kannattaa itse ylläpitää, toiminnassa on usein kipukäyttäytymisen merkkejä.

Äärimmäisessä tapauksessa olen nähnyt, että hevonen esimerkiksi kavioita vuoltaessa (ei videon hevonen) vaipuu aivan horrosmaiseen tilaan ja on lähellä kaatumista. Olen myös usein nähnyt pään kallistamista ja suulla tehtäviä toistuvia liikkeitä, kaula lankkusuorana sä’än korkeudella pitämistä, silmien ummistamista vaikka tilanne ei ole lepäämiselle otollinen lainkaan sekä äärimmäisen kiristyneitä purulihaksia, silmienympäryslihaksia ja oikein klassiset kipuilmekorvat eli korvat taaksepäin suuntautuneina, kärjet kauempana toisistaan.

Oma käsitykseni hyvästä hevosten käsittelystä ja ratsastuksesta on, että hevosen koko eloisa, hereillä oleva olemus on säilyttävä joka tilanteessa. Minulle oli, voin kertoa, aikamoinen sokki se, kun tajusin että se ilme, jonka olin oppinut olevan ”ratsastajaan keskittyvän hevosen ilme” olikin kipua ja epämukavuutta ilmentävä.

Lisäluettavaa:

Maier ja Seligman: Learned helplessness att fifty: Insights from neuroscience

Gleerup: An equine pain face

Lesimple ym: Towads a postural indicator of back pain in horses

Kipuilme. Kuva ei ole Suomesta.

Julkaissut Minna Tallberg

Hevostenkouluttaja ja valokuvaaja. Horse trainer and photographer.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: