Hyvää huomenta ja joko mietit, mitä yhteistä näillä joulukalenteripostauksilla on? Minäkin nimittäin mietin ensin, että pitäisikö näillä olla jokin teema, mutta totesin sitten että ei, pakkoa ei ole. Tänään ajattelin kirjoittaa hevostenpidosta ja hieman myös sinnikkyydestä siihen liittyen.
Kuten moni tietää, hevosia olisi hyvä pitää lajilleen sopivimmalla tavalla. Millainen eläinlaji hevonen sitten on? Sosiaalinen laumaeläin ja vaeltava ruohonsyöjäeläin. Kyllä, onnea matkaan pitämään tätä eläinlajia hyvällä tavalla meidän olosuhteissa.
Itse olen päätynyt tällaiseen hevostenpitotapaan: Hevosemme elävät yhdessä laumassa, pihatossa, eli niillä on vapaa pääsy sisälle ja ulos milloin haluavat. Niillä on sisätilaa noin 30% enemmän kuin laki määrää per hevonen, niiden talvitarha on noin puolentoista hehtaarin kokoinen ja sitä ympäröi neljän lankun aita, jonka matalin lankku on 40 cm maasta ja korkein 170 cm. Kesäisin niillä on pääsy laitumelle ja edelleen myös makuuhalliinsa, joka onkin kuumalla erittäin suosittu. Tällä hoituu se ”sosiaalinen laumaeläin” -osuus mielestäni riittävän hyvin.
Entä se sinnikkyys? Sinnikkyydellä tässä tapauksessa tarkoitan sitä, että vaikka joku hevonen ei heti sopeutuisi uuteen hevosryhmään niin sitkeästi parannetaan olosuhteita ja annetaan hevoselle mahdollisuus elää toisten kanssa. Tähän sisältyy esimerkiksi se, että tehdään tarhasta monimuotoisempi, lisätään resursseja (tilaa, ruokaa) laumautumisen ajaksi ainakin, otetaan kaikilta hevosilta takakengät pois ensimmäisiksi viikoiksi vammojen vähentämiseksi jne. Ja myös se, ettei ensimmäisestä pienestä puremajäljestä heti eroteta hevosta lajitovereistaan loppuelämäksi. Se on laumaeläimelle aika suuri menetys. Eli ryhmässäpidon hyöty on useimmiten mahdollisia haittoja suurempi.
Ei, kaikki hevoset eivät viihdy yhdessä, ainakaan pienessä tarhassa. Mutta juuri laskin, että meillä on ollut suunnilleen 180 hevosvuotta (eli 1 hevonen asunut meillä 1 vuoden ajan = 1 hevosvuotta) ja eläinlääkärin hoitoa vaativia puremavammoja on ollut yksi, eläinlääkärin hoitoa vaativia potkuvammoja nolla.
Sitten siihen ruokintaan, eli vaeltavaan ruohonsyöjäeläimeen. Hevonen on kehittynyt käyttämään hyödykseen ruohoa ja muuta kasvillisuutta ja syömään valtaosan vuorokaudesta samalla kävellen. Kesällä tämä toteutuu laitumella jotenkin, vaikka oikeanlainen laidun hevoselle olisi sellainen kuiva ja harva, jottei hevonen lihoaisi kesän aikana muodottomaksi palloksi, kuten sen elimistö käskee sen tekevän. Mutta entä talviruokinta? Kun vieläpä on kehitetty sitä hyvin sulavaa säilöheinää?
Minulla on ollut hevosia kotipihassa parikymmentä vuotta ja veikkaan, että olen sinä aikana kokeillut aika monia ruokintajärjestelmiä. Kokeilussa on ollut vapaata heinää, verkkoa ja tuplaverkkoa, pikkuannostelua pitkin vuorokautta ja kaikkea paitsi kymppitonneja maksavaa heinäautomaattia. Nykyään olen päätynyt talvikautena siihen, että annostellun heinän ja tarhan metsäosuuden puiden lisäksi on syöntiolkea ja olkikuivitus sen imevämmän kuivikekerroksen päällä, jotta hevosilla on aina jotain korsirehua naposteltavana. Lisäksi trakehner, arabi, quarter ja welshponi otetaan päivisin muutamaksi tunniksi omiin osastoihinsa syömään lisäannokset paremmin sulavaa heinää ja väkirehua. Näen aamulla hevosten käyttäytymisestä, jos olki on yön aikana loppunut. Ne suhtautuvat silloin aamuheiniin liiankin innokkaasti. Olkien avulla hevosten lauma on leppoisampi ruoka-aikaan.
Miksei sitten koko paali ja verkkoa? Omille hevosilleni osalle verkkoruokinta sopi hyvin, mutta iberialaiset ja ponit lihoivat silti, vaikka verkkoja oli heinäpaalin päällä kaksi. Toisille hevosille taas verkko aiheutti selvästi turhautumista. Myös hampaiden kuluminen on mahdollista, jos hevonen syö verkkoa etuhampaillaan painaen, ja niskajumitkin, kun hevonen nyhtää verkosta heinää. Suurin syy on kuitenkin paikallaan pönöttäminen, eli ruokkimalla eri paikkoihin saan tyypit liikkumaan useita kilometrejä päivässä.
Mutta ei voida pitää olkea, kun hevoset syö sitä! Joo, se on tavallaan sen oljen pointtikin. Hevosen mahalaukussa on happoa koko ajan, eikä se saisi olla tyhjä paria tuntia pitempään mahahaavan välttämiseksi. Tässä palaan taas siihen sitkeyteen.
Kun aloitin nelisen vuotta sitten tämän olkikuivituksen ja syöntioljen tarjoamisen, kaikki hevoset söivät olkea innoissaan. Ne syövät sitä edelleenkin, varsinkin kun laitan uuden paalin tarjolle, muttei yhtä innokkaasti. Mutta ensimmäisenä syksynä silloin 16-vuotias suomenhevonen söi sitä oletettavasti niin paljon, että sille tuli ummetusähky. Ähky hoidettiin, suomenhevonen toipui ja pidin asian harkittuani olkikuivituksen ja syöntioljen tarjoamisen samanlaisena.
Miksi näin? Koska arvioin hyötyjä mahdollisia haittoja suuremmiksi. Tottakai jos ummetusähkyt olisivat seuranneet toisiaan, olisi ollut pakko keksiä herra alkuperäisrodun edustajalle jokin muu kuivikeratkaisu. Käytännössä olisin jakanut pihatot ja tarhan ja käyttänyt jotain muuta kuiviketta. Mutta kokeilin silti pitää myös suokin oljella eikä uutta ähkyä ole vielä tullut. Hevostenpito on yhtä kompromissien tekemistä ja suurimman hyödyn/vähimmän haitan arvioimista.
Ei, täydellistä hevostenpitoa ei ole olemassakaan. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö voisi tehdä niitä pieniä parannuksia, jotta hevonen voisi hyvin. On nimittäin olemassa myös sellaisia itseään toteuttavia ennustuksia, kuten että hevonen loukkaa itseään tarhassa tai laitumella = pidetään hevosta vähemmän ulkona = hevoselle kerääntyy patoutunutta liikkumisen tarvetta = hevonen riehuu yhä herkemmin, kun se pääsee liikkumaan. Kun taas se, että antaa hevosen liikkua vapaana kaikissa askellajeissa isolla alueella voisi tehdä hevosesta vähemmän altiin loukkaantumisille.
Tai hevonen on vähän säpsyilevä uudessa paikassa = yritetään pitää kaikki muuttumattomana, ettei hevonen säpsylisi = hevonen pysyy yhtä säpsyilevänä tai muuttuu koko ajan pelokkaammaksi, kun virikkeellisempi elinympäristö taas voisi nostaa kynnystä reagoida.
Minna Tallberg 