Joulukalenteri 19

Eilen aloitin asioiden liiallisesta yksinkertaistamisesta. Tänään jatkan siitä, milloin mielestäni on tarpeellista ja hyvä yksinkertaistaa asioita. Ensin ihmisesimerkein, sitten hevostenkoulutusesimerkein. Lopuksi mietin yhtä periaatetta, mitä ajattelin toteuttaa omien nuorten hevosten kanssa ja katsoa, tuleeko niihin eroa muihin tapaamini hevosiin verrattuna.

Kun ihminen oppii asioita ensimmäistä kertaa, olisi todella tärkeää, että hän saisi oppia heti oikein. Esimerkiksi itselleni on ollut melko turhauttavaa oppia ensin tekemään hevosten kanssa 80-lukulaisen suomalaistavan mukaan eli painetta paljon, myötäämisestä ei juuri puhuttu, sitten LH-mukaan eli painetta paljon, mutta vain yhdestä suunnasta ja myötääminen oli se oleellinen ja lopuksi vasta nykykäsityksen mukaan eli painetta alussa minimaalisesti, myötääminen hievahduksestakin. Painetta lisätään vasta, kun hevonen varmasti tietää oikean vastauksen, ja aina aloitetaan siitä kevyimmästä.

Kyllä, tiedän, että moni onneksi törmäsi 80-luvulla hyväänkin kouluttamiseen, niin ihmisten kuin hevostenkin. Maailma oli kuitenkin silloin suppeampi, eli koska nettiä ei vielä ollut, oli mentävä paikan päälle katsomaan.

Kun ihminen oppii uutta, samoin kuin muilla eläimillä hänellekin on helpointa, jos voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan ja lisäksi, ettei harjoittelisi vääriä asioita lainkaan. Esimerkiksi ratsastamaan oppiminen on vaikeaa oppimismielessä oikeinkin tehtynä, ja sillä tavalla, kuin yleisesti oletetaan ihmisen oppivan ratsastamaan, todella vaikeaa.

Olisi ihan erilaista saada oppia ratsastamaan ensin niin, että voi keskittyä omaan kehonhallintaan käynnissä ja vasta kun tämä sujuu, ravissa, sitten laukassa. Niin, että opettaja korjaisi välittömästi, kun asento ja liikkeeseen mukautumisessa on korjattavaa. Niin, että hevonen menisi koulutettuna itsekseen ison kentän ympärillä ilman, että ratsastajan pitäisi yrittää tehdä mitään.

Sitten, kun oma istunta olisi vakaa ja käsien ja jalkojen täsmällinen liikuttaminen kehosta riippumattomiin asentoihin mahdollista, saisi ohjat käsiinsä. Ja kun perusjutut menevät oikein ilman, että opettajan on puututtava niihin, voi siirtyä ratsastamaan ryhmätunneille.

Kyllä, tässä on pienoinen ongelma. Alkeiskurssivuosi maksaisi suunnilleen 150 euroa tunnilta.

Siirrytään sitten hevoseen. Kun nuoren hevosen selkään nousee ihminen ensimmäisiä kertoja, hevosella on aivan tarpeeksi tekemistä tämän taakan tasapainottamisessa. Vauhti ei korjaa virheitä, vaan askel kerrallaan olisi hyvä mennä. Silloin tuttu ihminen pyytää maasta käsin tuttuja asioita, mutta yksinkertaistaminen on jälleen kuningatar eli vaatimustaso lasketaan hetkeksi aivan alas. Silloin mikä tahansa eteenpäin suuntautuva liike käy käynnistä ja siitä palkitaan, ja annetaan hevoselle rauhassa aikaa kokeilla, millä se pääsee pysähtymään ja sitten ottamaan askeleen taaksepäin niin, että pysyy ratsastajan kanssa pystyssä. Palkitaan siitäkin, kuten kehutaan ihmisvauvaa, kun se nousee seisomaan ensimmäisiä kertoja.

Tämä on ohimenevä vaihe, mutta tuntuu, että se on hevosen mielelle tärkeä. Jos saaliseläimen selkään laitetaan joku, joka takertuu kiinni ja sitten saaliseläin juoksee, ratsastukseen voi hetkessä liittyä aikamoinen opittu epämiellyttävä stressitason nousu. Kyllä, tiedän, että Keski-Euroopassa jossain tehdään juuri näin, apina kyytiin ja vauhtia hevoseen. Keski-Euroopassa pidetään joissain paikoissa myös hevosia karsinassa ympärivuorokautisesti. Pitää arvioida, mikä on järkevää nykytiedon valossa.

Sitten siihen, miten ajattelin toimia omien nuorten kanssa. Kun tein eläintenkouluttajan erikoisammattitutkintoa mietin aika paljon ongelmakäytöksiä hevosilla ja sitä, mistä erityisesti sellainen yleistynyt huolestuneisuus/ahdistuneisuus/nopea jännittyminen tulee. Osittain toki on kyse synnynnäisistä ominaisuuksista. Osittain uskon, että armeijamainen tapa toimia on syypää ja sitä ajattelin mahdollisuuksien mukaan välttää näiden omien kanssa. Hevonenhan on toki saaliseläin, joka herkästi reagoi ja pakenee, mutta se on myös utelias ja toimelias eläin, ja tämä osuus näyttää pitkälti puuttuvan joissain tapaamissani hevosissa.

Eli hypoteesi: Jos hevosta pakotetaan lähestymään huolestuttavia asioita ennen kuin se on siihen valmis, se johtaa helposti pelon kierteeseen. Ajattelin siis, että omien nuorten kanssa toimisin niin kuin toimisin muidenkin eläinten kanssa: Jos eläin tarvitsee aikaa katsoakseen jotain, kunnes toteaa sen vaarattomaksi, se saa sen ajan. Jos se ei pysty tottumaan, otetaan lisää etäisyyttä. Hevonenhan tottuu älyttömän nopeasti, eli oletan, että puhutaan yleensä sekunneista.

Eli pyrkisin olemaan harjoittelematta tätä niin monessa hevosessa näkemäni jännittymisen harjoittelemista lainkaan. Käytössäni on silleen hevostutkimukseen sopiva ja tavallinen hevosmäärä [vitsi!] eli neljä nuorta hevosta, jotka ovat eläneet meillä koko ikänsä. Ne ovat kyllä oppineet siirtymään pois paineesta, mutta toistaiseksi aina tutussa ympäristössä (paitsi kaksi orivarsaa on ruunattu klinikalla) ja tilanteissa, joissa niitä ei pakoteta kohti pelottavaa kohdetta, vaan tyyliin vain häädetään kauemmas portista, etteivät livahda koulutettavan hevosen mukana kentälle.

Ilmoitan, miten sujuu. Tsemppiä jouluhysteriaan, tyypit!

Julkaissut Minna Tallberg

Hevostenkouluttaja ja valokuvaaja. Horse trainer and photographer.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: