Uutinen ensin: Kollegani Miia Kantinkosken kanssa päätimme aloittaa podcastin, ja koska otimme härkää sarvista niin ensimmäisen jakson aiheena on suojelukoirakohu. Miia on työkseen kouluttanut vuosikausia avustajakoiria, harrastanut suojelua belgianpaimenkoirien ja kultaisennoutajan (kyllä!) kanssa sekä kasvattanut yhden vuoden virkakoirankin. Podcast löytyy täältä: https://open.spotify.com/show/5Ki7X8m8BfMhGuFBjT7hjX?si=a5050b12fdda4c2a
Sitten mietin taas apujen käyttöä hevosillla, erityisesti niitä voimistuvia apuja. Kouluttamisen ja opitun ylläpitämisen kannaltahan on olennaista, että hevonen oppii tunnistamaan ratsastajan avut ja että apu lopetetaan, kun hevonen toimii oikein. Tämän lisäksi, ellei hevosta motivoimaan käytetä jotakin muuta kuin paineen poistuminen (lue: ei käytetä esimerkiksi ruokapalkintoja järjestelmällisesti rakentamaan hevoselle omaa motivaatiota tehdä, kuten ratsastaja pyytää) niin pitää olla tarvittaessa valmius voimistaa apuja, ellei hevonen reagoi.
Toki ensin täytyy tarkistaa, ettei hevosta samalla estetä suorittamasta pyydettyä asiaa. Jos hevonen on kiitämässä etuopainoisena eteenpäin ja ratsastaja vetää ohjasta, hevonen tuskin pystyy pysähtymään. Voihan sitä kokeilla, eli järjestelmällisesti sanoo hevoselle vaikka seis, ottaa kevyen pidätteen, odottaa pari sekuntia, voimistaa pidätettä hieman, odottaa pari sekuntia jne. Mutta jollei tämä toimi, eikä hevonen vaikka kymmenen toiston jälkeen ala pysähtymään jo kevyimmästä pidätteestä, pitää asiaa lähestyä toisin. Muuten hevosen suuhun voi tulla vaurioita.
Pointti yritti olla se, että hevonen on erittäin nopea oppimaan. Kunhan sillä on siihen mahdollisuus, eli sen mielentila on riittävän rauhallinen, se kykenee erottamaan avun ja että oikeaa reaktiota vahvistetaan joka kerta, kun se tekee hievahduksen kohti oikeaa. Jos hevonen kiitää lujaa ravissa eteenpäin voi olla, että sitä täytyy käytännössä pyytää vaikka 15 kertaa hidastamaan ja myötäämään sille, kun se hidastaa, ennen kuin se on pysähtynyt. Sitten voi oikein hyvin antaa hevoselle ruokapalkinto, jotta sen omakin motivaatio pysähtyä lisääntyy. Hevonen on nimittäin ainoa asiantuntija siinä, millä tavalla se saa kehonsa sellaiseen tasapainoon, että se pystyy hallitusti pysähtymään.
Miksi aina painotan sitä oppimisnopeutta? Koska vaikka minusta on ihan ok kertaluontoisesti käyttää asteittain voimistuvia apuja, niihin ei kannata jäädä kiinni liian pitäksi aikaa. Eli jos hevonen ei esimerkiksi liiku pohkeesta eteenpäin, eikä pohjeapuja järjestelmällisesti voimistaenkaan lähde yhtään helpommin liikkeelle 5-10 toiston jälkeen, jotain on vialla.
Joko ihminen pitää samalla ohjilla vastaan, tai käpertyy sellaiseen asentoon, että liikkuminen aiheuttaa hevoselle suurempaa epämukavuutta kuin voimakas pohjeapu, tai satula puristaa säkää, tai jokin muu asia estää hevosta liikkumasta. Silloin ei mitenkään voi vain jatkaa voimakkaiden apujen kanssa, koska se voi aiheuttaa hevoselle kipua ja pelkoa. Eli: muutos, eli hevosen liikkuminen jo kevyestä avusta, pitää näkyä viimeistään 5-10 toiston jälkeen ja pysyä sen jälkeen yllä. Muuten se on vain eläimen potkimista.
Entä jos hevonen ei osaa? Silloin käytetään kahta asiaa: paineen myötääminen, joka vahvistaa oikeaa reaktiota (pohjeapu loppuu) mutta myös halutun koulutettavan taidon asteittainen muokkaaminen eli vaatimustason asettaminen todella alas alussa. Ennen kuin hevonen tietää, miten paineesta pääsee eroon, painetta ei voimisteta. Tämä edesauttaa hevosen oppimista, koska suuri paine voi helposti aiheuttaa hevoselle pelkoa. Kun hevonen tietää, miten paine loppuu, sen voi edellä mainittujen periaatteiden mukaan voimistaa. Sen viisi tai kymmenen kertaa.
Minna Tallberg 