Koirat

Viikolla on valtaisa vaikutus

Kasvatan pienimuotoisesti jackrussellinterriereitä (edellinen pentue syntyi kolme vuotta sitten ja yksi pentue on tälläkin hetkellä kotona) ja muutaman muun kasvattajan kanssa (Tuire Kaimio ja Maija Vilppo) teemme yhteistyötä yrittäen ylläpitää ja lisätä suomalaisen russelikannan monimuotoisuutta.

_MG_4395

Olen itsekin alkanut seuraamaan pentuja ja aikuisia koiria ihan eri tavalla vuosien mittaan.

_MG_4438

Nyt kun talossa on kolme 7-viikkoista pentua mieleeni tuli taas pentujen luovutusikä. Kennelliiton mukaan pentuja voidaan luovuttaa 7 viikon iässä ja yleisin käytössä oleva luovutusikä taitaa edelleen olla 8 viikkoa. Mutta voisiko tätä venyttää yhtään vielä? Olen siirtänyt luovutusikää nyt useamman pentueen kohdalla 9-11 viikkoon ja tulokset ovat olleet mitä rohkaisivimpia. 9-viikkoinen pentu on mielestäni paljon valmiimpi kohtaamaan maailman yksin kuin viikkoakin nuorempi pentu.

_MG_4441

Russelinpennut ovat kautta linjan elinvoimaisia ja nopeasti kehittyviä, ketteriä ja liikkuvaisia. Ne esimerkiksi – toisin kuin jotkut muut rodut – osaavat useimmiten syödä muutakin kuin emän maitoa jo 4-5 viikon iässä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat valmiit pärjäämään ilman sisaruksia ja emää.

_MG_4443

Kun lähdimme katsomaan, mitä tapahtuisi jos pentuja luovutettaisiin vähän myöhemmin, kaksi asiaa kävivät heti ilmiselväksi: pennut purevat vähemmän eikä yhtä kovaa jos ne saavat olla vähän pitempään emänsä ja pentuesisarustensa kanssa ja pentujen käytös yllättävässä tilanteessa muuttuu paljon viikosta 8 viikkoon 9. Pennulle tällä voi olla valtaisa merkitys. Aika usein nimittäin kuulee tai lukee kysymyksen: ”Mitä teen kun uusi koiranpentu ei suostu liikkumaan kävelyllä?” Yksi mahdollinen vastaus on se, että pennun vielä kuuluisi pysytellä kotipesänsä lähellä, jotta se pääsee piiloutumaan sinne hälytyksen sattuessa.

_MG_4456

Käytännössä olen huomannut tämän omien pentueiden kanssa näin: kun aikuiset koirat lähtevät haukkumaan jotain (kuten ohiajavaa pyöräilijää) niin 7-viikkoiset ja nuoremmat russelinpennut lähtevät kaikki kohti portaita, joiden alle pääsee piiloon. 9-viikkoiset pennut lähtevät jo lähes poikkeuksetta katsomaan, mitä muut haukkuvat. Kumpi pentu on valmiimpi lähtemään kävelylle tai vaihtaa kotia? 8 viikon ikäisinä taas pennuilla on ilmeisesti lyhytaikainen pelkokausi, jolloin sekään ei ole ihan paras ikä lähteä uuteen kotiin.

_MG_4708

Olen myös, mikäli mahdollista, vienyt pennun emän ja sisarusten kanssa käymään pennun uudessa kodissa jo ennen luovutusta. Tunnin pari ja pennut ovat kuin kotonaan. Luulen, että pennun on aika paljon turvallisempi olla tullessaan sinne myöhemmin yksin.

Siitä puremisesta vielä: 6-7 viikon ikäiset russelinpennut purevat ihan kamalan kovaa. 9-viikkoiset eivät. Empiirinen tutkimus eli mutua, mutta ero on ihan huomattava ja varsin tärkeä, jos pentu menee esimerkiksi lapsiperheeseen. Vaikka pennun ja pienten lasten onnistuneen yhteiselon perusta on alkuvaiheessa kumisaappaat lapselle (myös sisällä) on sillä paljon väliä, voidaanko pureminen jättää huomioimatta vai kiljaiseeko aikuinenkin tahtomattaan – tai toruu pentua. Se on taas huomiota, ja huomio on vahviste. Vahviste tekee nimensä mukaan toiminnasta vahvempaa. Jos huudat pennulle, kun se tekee jotain epätoivottua, se voi kokea tämänkin huomiona.

_MG_4757

Loputtomasti ei luovutustakaan toki kannata viivytellä: olen luovuttanut (uusien omistajien matkojen tai loma-aikojen vuoksi) pentuja 13-viikkoisina mutta kaikkihan eivät kykene antamaan pennuille tätä ennen kokemuksia esimerkiksi kaupunkielämästä. Koiranpentu sosialistuu keskimäärin parhaiten ennen 12 viikon ikää. Mutta jospa pentujen luovutusikää siirrettäisin viikolla-parilla eteenpäin eli 9-10 viikkoon? Silloin pentu olisi valmiimpi elämään ilman sisaruksia ja/tai emää ja sillä olisi vielä riittävästi aikaa tottua kaikkiin uuden kodin ja sen ympäristön erityispiirteisiin. Se voisi olla parempi alku monen pennun elämälle.

Pentujen luovutusiän vaikutusta niiden myöhempään elämään on tutkittu varsin vähän niin, että siitä olisi kasvattajalle tai pennunostajalle oikeasti hyötyä, mutta seuraamalla emän ja pentujen käytöstä oppii paljon. Näiden 7-viikkoisten pentujen emä leikkii niiden kanssa, käy erotuomaroimassa kärinät, imettää pentuja, nukkuu niiden kanssa ja pennut menevät pihalla emänsä perässä oppien samalla kaikenlaista, mitä ihminen ei edes tajua. Vaikka emä lähtisikin, pentuesisarusten ja ystävällisten aikuisten koirien seura antaa pennuille turvaa. 7 viikon ikäiselle pennulle yksi viikko on valtavan suuri osa sen elämästä.

”Jos sitä pelottaa noin paljon, älä vie sitä ihan niin lähelle.”

Otsikon lainaus oli omasta suustani. Kävin siis avaamassa suuni. Teen sen aika harvoin, vaikka joskus näkee ihmeellisiä asioita tehtävän eläinten kanssa. Tässä tapauksessa kuitenkin puutuin, vaikkei mitään kovin dramaattista näyttänyt tapahtuvankaan. Yhden pienen koiran elämä kuitenkin helpottui hetkeksi, ja se lienee tarpeeksi.

Mitä sitten tapahtui? Olimme katsomassa isoja eläimiä avoimien ovien tilaisuudessa, missä mukana oli myös pieni, nuori koira omistajineen. Omistaja oli hyvällä asialla, totuttamassa koiranpentuaan isoihin eläimiin. Tapa, jolla se tehtiin, oli kuitenkin koiranpennulle varsin pelottava ja totuttamisen kannalta eversti Carden sanoin (hän viittasi vääränlaiseen ratsastukseen, mutta lausahdus sopii tähänkin tilanteeseen): ”not just useless, but harmful” eli ei ainoastaan tehotonta, vain myös vahingollista.

Omistajalla oli siis koiranpentu sylissä ja lähestyi isoja eläimiä niin, että oli parin metrin päässä niitä. Tilanne oli fyysisesti täysin turvallinen, aita oli välissä, mutta jo paljon kauempana ollessaan koiranpentu katseli ensin muualle, lipoi huuliaan, haukotteli ja kun omistaja lähestyi isoja eläimiä vielä viisi metriä, pentu jo rimpuili sylissä ja yritti paeta omistajansa olkapään yli. Silloin allekirjoittautunut avasi suunsa ja sanoi sen. ”Jos sitä pelottaa noin paljon, älä vie sitä ihan niin lähelle.” Sellaisessa mielentilassa kukaan ei totu – ei ihminen, eikä eläin. Päinvastoin.

Asuin ennen vilkkaaan kävelyreitin varrella ja koiranulkoiluttajia oli paljon. Kun hevoset laidunsivat tien vieressä näki monta kertaa tilanteen, jossa koira kävelee ohi muualle katsellen ja omistaja sitten hieman tuohtuneen oloisena pysähtyy, osoittaa hevosia ja sanoo ”Muppe, katso, HEVOSIA!” Ihan kuin Muppe ei olisi tietoinen asiasta – Mupen hajuaisti todennäköisesti kertoi hevosten olemassaolosta jo kauan sitten. Koska tie kulki vain pari metriä hevosista, Muppe yritti kuitenkin koiramaiseen tapaan selviytyä vaikeasta tilanteesta niin hyvin kuin pystyi, eli olla niinkuin ei hevosia olisikaan. Tätä yritti myös edellä mainittu koiranpentu.

Koirat ovat oikeasti mestarillisia konfliktien välttelijöitä, jos niille annetaan siihen mahdollisuus. Ne katselevat muualle, haistelevat maata, lähestyvät kiertäen ja kaartaen oman tottumisensa tahdissa. Avainsanat ovat juuri nämä: tottumisen tahdissa.

Oli eläin mikä vain, se ei totu, jos sitä viedään niin lähelle uutta asiaa, että sitä jo pelottaa. Se voi oppia olemaan reagoimatta, se voi sulkeutua tai oppia avuttomaksi – mutta se ei totu. Kun totutat eläintä uuteen asiaan, aloita kaukaa ja anna eläimelle mahdollisuus lähestyä omaan tahtiin. Jos se on turvallista, eläin voi olla irti, jos ei, niin pitkä talutin, joka pidetään ihmisen toimesta löysällä, on hyvä vaihtoehto. Kun eläimelle annetaan mahdollisuus tutustua uuteen asiaan omassa tahdissaan, tottuminen käy yleensä hämmästyttävän nopeasti. Oli kyse sitten varsasta ja kuljetusautosta tai koiranpennusta ja lehmästä. Jos sitä varsaa sitten tungetaan kuljetusautoon antamatta sille aikaa tottua siihen voi olla, että saa aikaan suuren ja mahtavan lastausongelman. (Millä todennäköisyydellä muuten, kun katson telkkaria kerran kuussa tai harvemmin, onnistun osumaan siihen hetkeen, kun tanskalainen maajussi lastaa tammaa ja varsaa autoon mitä typerimmällä tavalla?)

En jäänyt tätä kaikkea selittämään tälle koiranomistajalle, jonka päivän olin epäilemättä jo vähän pilannut aukaisemalla suutani. Olisi ehkä pitänyt.

”Älä näytä sille, että pelkäät!”

Tämä hokema tulee vastaan silloin tällöin niin koira- kuin hevosihmistenkin keskuudessa. Muistan itse kuulleeni sen joskus 80-luvulla ratsastustallilla moneen kertaan. Silloin en tiennyt hevosista paljon mitään, nyt tiedän edes hieman enemmän kuin silloin, ja yhä edelleen kuulee samaa sanottavan. Yleensä silloin, kun eläin näyttää ihmisen mielestä vihaiselta – koira murisee tai hevonen luimistelee – tai jos hevonen ei suostu tekemään ratsastajan pyytämää asiaa ja esimerkiksi pukittelee. Jossain vaiheessa joku hyvää tarkoittava ihminen sanoo: ”Älä näytä sille, että pelkäät!”

Lajien välisestä kommunikaatiosta

Olen toki nähnyt mielenkiintoisen pieneen epätieteellisen kokeen TV-ohjelmassa, jossa pienelle, hintelälle miehelle, jonka kimppuun usein hyökättiin kadulla, opetettiin tietoisia eleitä, ilmeitä ja itsevarmaa kävelytapaa. Ainakin tämän TV-ohjelman lopputulos oli (tietenkin) se, ettei miehen kimppuun enää käyty kadulla. Miksei siis kannattaisi vain opetella esittämään, ettei pelota, eläintenkin kanssa?

Syitä on monia. Ensimmäinen on se, etteivät ihminen ja koira tai ihminen ja hevonen ole keskenään samaa lajia. Joitain eleitä koira ja hevonenkin ymmärtää ihmisen tekemänä, muttei suinkaan kaikkia. Ongelmia tulee yleensä viimeistään silloin, kun ihminen reagoi ihmiselle tyypillisellä tavalla johonkin eläimen tekemään liikkeeseen ja olettaa itse, että eläin luontaisesti ymmärtää siitä jotain. Jollei eläin ymmärräkään, ihminen voi vahingossa joutua ”Älä näytä sille, että pelkäät!” -tasolta seuraavalle terveisiä 80-luvulta -loukkuun, jonka nimi on ”Se sikailee! Näytä sille kuka on pomo!” (Tästä lisää joskus toiste.)

Toinen syy on se, että pelko ei poistu vain esittämällä rohkeaa. Jos ihminen joutuu näyttelemään pelotonta tilanteessa, jossa häntä edelleen pelottaa, ihminen voi helposti päätyä samaan tilanteeseen kuin pelkäävä eläin: ellei pääse pakoon, hyökkäys on paras puolustus. Ihminen, joka pelkää, kohtelee helposti hevosia tai koiria hieman liian kovakouraisesti. Hän huutaa niille, nykii ohjista tai hihnasta ja saa käytöksellään useimmin eläimen valmiustilan nousemaan lisää. Kierre on valmis. Pelkäävä ihminen ei ajattele kovin järkevästi, hän reagoi suuremmin kuin mihin on syytä eikä hän pysty opettamaan eläimelle, mitä sen pitäisi tehdä. Pelkäävä ihminen säpsyy helposti ja pelkäävän ihmisen mielentila voi todellakin ”tarttua” eläimeen niin, että eläintäkin alkaa hermostuttamaan.

Kolmas syy on se, että eläimet ovat mukavia. Se kuulostaa epäilemättä naivilta, mutta käytännössä näin on. Ei koirilla eikä hevosilla ole syitä pompotella, kiusata tai purra ihmistä siksi, että ihmistä pelottaa. Niille on yleisesti ottaen melko sama, pelkääkö ihminen vai ei. Toki nekin todennäköisesti mielummin hengailevat sellaisen ihmisen seurassa, jota ei pelota, koska silloin kaikilla on turvallisempi olo, mutta niillä ei ole minkään valtakunnan syytä muuttua hyökkääviksi siksi, että ihmistä sattuu pelottamaan.

Olen saanut seurata meidänkin koirien sukulaisten eli vapaana elävien kyläkoirien käytöstä Nepalissa ja hevoslauman käytöstä sekä kotona että ulkomailla ja molemmilla lajeilla on käytössään todella hienovaraisia tapoja tulla toimeen keskenään ja välttää yhteenottoja. Niin kauan kuin resursseista ei tarvitse kilpailla, molemmat lajit elävät hyvinkin rauhanomaista elämää: onhan se ollut yksi lajin säilymisen kannalta edullinen piirre.

Pelko ja sen voittaminen

Jos eläin käyttäytyy niin, että ihmistä pelottaa, mitä sitten pitäisi tehdä? Ensinnäkin: pysähdy miettimään, mistä pelkosi johtuu. Tässä maassa kenenkään ei ole pakko tehdä töitä eläinten kanssa, vaikka pelottaisi, joten mielestäni kaikki eläinten kanssa tekemisen pitää olla pääosin mukavaa molemmille osapuolille. Jollei se ole, eläimen tai ihmisen pelon takia, kannattaa kyllä ottaa muutamia askelia taaksepäin ja miettiä, millä keinoin muutos voidaan saavuttaa.

Pelko voi olla opittua, niin ihmisillä kuin eläimilläkin. Itselläni esimerkiksi oli 80/90-luvulta peräisin oleva lastauspelko, joka sai aikanaan alkunsa siitä, kun kuorma-autoon tiukasti kahdella ketjunarulla nenänpiin yli köytetty (ei sentään minun toimesta) muhkea puoliveriori kiipesi etuseinän yli ja jäi siihen roikkumaan (ks. tasapainon korjausliike tai vastarefleksi, Tuire Kaimion kirja Hevosen kanssa, s. 15)  ja olin tämän sattuessa kuorma-auton pimeässä hevostilassa kuten hevostenhoitajia siihen aikaan oli tapana kuljettaa.

Vaikka myöhemmin opin kouluttamaan hevosia niin, että ne suhtautuvat ”innosta puhkuen” lastaukseen, minulla meni aikanaan monta vuotta siihen, että stressitasoni lähestyi normaalia lastaustilanteessa. Siinä ei ole mitään kummallista, mutta ymmärrän siis tavattoman hyvin, että eläin on kerrasta oppinut pelkäämään jotain tilannetta niin, että sen uudelleen koulutus vie aikaa ja omistajan pitää olla valmis jatkuvasti myös pitää yllä sitä uutta opittua.

Huomasin samalla, ettei minun pelkoni mitenkään estänyt omien hevosteni tehokkaan oppimisen, kun koulutus kuitenkin oli ihan sujuvaa, eikä niille tullut tarvetta litistää minua seinään siksi, että taustalla kummitteli tämä vanha pelkoni. Minun tapauksessani tämän vanhan trauman korjattuna pysyminen hoituu sillä, että lastaan myös omat hevoset aina välillä, koska se on niiden mielestä todella hauskaa, eikä ongelmia pääse tulemaan.

Eri ratkaisut erilaisiin pelkoihin

Jos sinua pelottaa, mieti miksi. Johtuuko pelko jostain sellaisesta, mitä on tapahtunut aikaisemmin? Jos näin on, suunnittele tapa, millä voit päästä sen yli. Jos pelko ei johdu mistään sellaisesta tapahtumasta, mieti antaako eläimen käytös aihetta pelkoon. Esimerkiksi ihmiselle, joka ei ole ollut aikaisemmin hevosten kanssa tekemisissä, päätään ravisteleva hevonen voi olla pelottava. Tähän auttaa usein se, että ottaa muutaman askeleen taaksepäin ja tutustuu hevoseen lajina hieman ennen kuin alkaa tekemään sille asioita. Mitä paremmin tietää, miten hevonen tai koira käyttäytyy ja mitä lukeutuu normaaliin käytökseen, sitä rennommin suhtautuu niiden kaikkeen sellaiseen käytökseen, joka ei merkitse suoraa uhkaa itselle.

Jos eläin taas käyttäytyy uhkaavasti tai aggressiivisesti, mieti, mistä se johtuu. Tässä voi jo olla tarpeen kysyä apua ammattilaiselta, jolla on kokemusta ongelmista ja niiden ratkaisuista, sillä syitä voi olla vaikka kuinka paljon ja erilaisia, esimerkiksi:

Kipu. Jos koira murisee, ärjyy vastaantulijoille tai näykkäisee, kun siihen tartutaan, se voi olla kipeä. Jos hevonen pukittelee laukannostoissa, luimistelee satuloitaessa, välttelee kuolainten laittoa tai ei anna tarhassa kiinni, se voi olla kipeä.

Pelko. Jos eläintä pelottaa, se voi käyttäytyä arvaamattomasti. Jos eläin ei pääse kauemmaksi pelon kohteesta (joka voi olla myös ihminen), sen käytös voi muuttua hyökkääväksi.

Resurssien puolustaminen. Resurssi voi olla vaikkapa ruoka (hevonen luimii heinäkasalla, koira murisee ruokakupilla) tai tila (hevonen luimii karsinassa, koira murisee sohvalla).

Elinolosuhteet. Jos hevonen ei saa toteuttaa liikkumistarvettaan, se voi tuntua pelottavalta pommilta ratsastajan alla. Jos koira viettää tuntikausia päivästä ohikulkijoita haukkuen, sen stressitaso voi kohota niin, että siitä tulee pienemmistä ja pienemmistä ärsykkeistä ärjyvä. Jos hevosella ei ole mahdollisuutta sosiaaliseen kanssakäymiseen toisten hevosten kanssa (edes aidan yli seurustellen) niin se voi pyrkiä suuntamaan tätä käyttäytymistarvettaan ihmiseen.

Opittu puolustautuminen. Esimerkkihevonen on tamma, joka alkoi parivuotiaana oletettavasti mahahaavan takia imppaamaan tallissa. Tietämätön talliporukka päätti karsia tätä tapaa lyömällä tammaa päähän aina, kun se imppasi. Koska karsinassa ei pääse pakenemaan, tämä yksilö oppi hyökkäämään ihmisten kimppuun, erityisesti sellaisten hieman kiukkuisten oloisten ihmisten. Samalla se oppi imppaamaan entistä suuremmalla intensiteetillä silloin, kun sitä ei lyöty päähän.

Esimerkkikoira taas oli oppinut näykkimään puolustaessaan puruluitaan vain siksi, että omistaja oli tietämättömyyttään suuttunut siitä, kun koira oli pentuna murissut saatuaan herkkuluun. Omistaja oli kuullut, ettei ”laumanjohtajalle” saa murista tietämättä tarpeeksi koirista jotta olisi muistanut, että koirien keskenkin jokaisella on oikeus puolustaa ruokaansa.

Aggressiivinen käyös on oire jostain, ei muuta. Syy käytökselle pitää löytää, jotta käytös saadaan muutettua. Jos syy ei ole kipu, voidaan elinolosuhteiden parantamisella ja koulutuksella useimmiten auttaa asiaa. Silloinkin, kun syynä käytökselle on ollut kipu, voidaan tarvita koulutusta jotta eläimen käytös muuttuu.

Missään näistä tapauksista ongelmat eivät ratkea sillä, että ihminen vain esittää olevansa pelkäämättä, vaikka häntä pelottaa. Siksi ”Älä näytä sille, että pelkäät!” -hokema joutaisi romukuoppaan. Sitä voitaisiin korvata hieman toimivimmilla neuvoilla, kuten ”Jatka pyyntöä, vaikkei se heti tottele!”, ”Pysy paikallasi, vaikka se juoksee!” tai ”Muista hengittää!”.

Vanhasta blogista kopioitua

Kopsaan tähän vanhan blogin kaksi viimeisintä kirjoitusta ihan siltä varalta, että jotakuta edelleen kiinnostaa:

Noin, olen vihdoin saanut jotenkin päivitettyä omat kotisivuni ja ne löytyvät täältä:
http://www.minnatallberg.com/ – toistaiseksi ne edelleenohjautuvat toiseen osoitteeseen, mutta älkää antako sen häiritä. Kuvia on toistaiseksi niukanlaisesti, mutta ilmoittakaa ihmeessä jos toimivuudessa tai kirjoitusasussa on huomautettavaa, korjaan mielelläni.

Cesar Millan Suomeen!

En muistaakseni ole aikaisemmin ottanut kantaa mihinkään toiseen kouluttajaan tässä blogissa. Nyt tuli kuitenkin tarve siihenkin. FB:ssä ja muualla leviää tieto siitä, että LIV-kanavalla Suomessa näytettävän ”Koirakuiskaaja”-ohjelman päätähti Cesar Millan on tulossa Suomeen luennoimaan. Liput 39-79 euroa.

Koirakuiskaaja-sarja on hyvin suosittu eri puolilla maailmaa. Ilmeisesti Suomessakin päätellen siitä, että se on yhä LIV-kanavan ohjelmistossa, vaikka mm. Suomen Eläinsuojeluyhdistys on julkisesti pyytänyt kanavaa lopettamaan sen esittämisen (http://www.sey.fi/elainsuojelu/usein_kysytyt_kysymykset/koirat). Myös useat kansainväliset eläinsuojelu- ja kouluttajajärjestöt ovat yhteisesti tuominneet Millanin toiminnan: http://www.dogwelfarecampaign.org/press-statement.php

Jos yhtään etsii, esimerkiksi Youtubesta löytyy esimerkkejä siitä, millaisesta ”koulutuksesta” on kyse. Esimerkiksi Youtubesta löytyi vielä vähän aikaa sitten video, jossa nähdäkseni Millan ensin potkaisee koiraa mahaan sen ohittaessa toista koiraa, koira puolustautuu tai puree sijaiskohteena Millania, joka sitten roikottaa koiraa kuristuspannasta niin kauan, että koira lopulta makaa kyljellään kieli sinisenä miltei tajuttomana.

Millan käsittääkseni perustelee ongelmakäytöstä usein sillä, että koira on ottanut perheessä johtajan paikan itselleen. Korjausmenetelmien joukossa löytyy sitten mitä moninaisimpia keinoja, niiden joukossa sitä mahaan potkimista, kuristuspannasta roikottamista koiran hapensaannin estämiseksi ja koiran kyljelleen tai selälleen heittämistä ja maassa pitämistä.

Minua harmittaa kaikkien niiden koiranomistajien puolesta, jotka ovat saaneet kuulla, että heidän puutteellisista johtajuustaidoista johtuen heillä on ongelmia koiransa kanssa. Varsinkin kun totuus on, ettei koirilla ole edes keskenään tiukan hierarkista laumajärjestystä saati sitten, että ne muodostaisivat ihmisten kanssa jotenkin samanlaisen lauman kuin ahtaissa oloissa pidetyillä eläintarhasusilla. (Susienkaan laumakäyttäytyminen ei ole luonnossa samanlaista kuin eläintarhoissa eikä koira ole käyttäytymiseltään susi.) Koira on koira, ihminen on ihminen.

Ongelmakäytöksen selittäminen laumanjohtajuudella tuottaa ainakin kahdenlaisia ongelmia. Ensinnäkin käytöksen oikea syy jää piiloon, kun jokaiseen ongelmaan tarjotaan ratkaisuna johtajuuden takaisin ottamista. Toisekseen ongelmaksi koiran kannalta muodostuu se, että tähän johtajuusajatteluun näyttää kiinteästi kuuluvan käytöksen estäminen tai tukahduttaminen ja se taas ei ratkaise itse ongelmaa. Päinvastoin. Oireiden tukahduttamiseen taas näyttää kuuluvan kiinteänä osana joskus rajuakin voimankäyttöä. Tämä ei ole eläimelle oikein, eikä omistajallekaan, joka tietämättömyyttään joutuu käyttämään väkivaltaa omaa eläintään kohtaan.

Jonkun mielestä voi olla ihan sama asia, lakkaako koira haukkumasta toisille koirille ohitustilanteissa siksi, ettei se tunne enää tarvetta haukkua niille (sen ohitustilanteessa tuntema kiihtyminen on poistettu siedättämällä ja kouluttamalla) vai siksi, ettei se enää uskalla haukkua niille (sitä on potkittu mahaan tai roikotettu pannasta kun se haukkuu). Koiralle, sen omistajalle ja molempien elämänlaadun kannalta ero on kuitenkin valtava.

Koirilla on aina käytökseensä syy. Ongelmakäytökseenkin koiralla on omasta näkökulmastaan oikein pätevä syy, joka on sivumennen sanottuna usein kipu tai pelko. Selvittämällä ongelmakäytöksen oikean syyn ja hoitamalla syytä, ei tukahduttamalla oireita, saa eläinystävällisellä koulutuksella pysyviä tuloksia. Ilman, että ”koulutuksen” tuloksena on alistunut, pelokas koira.

Mistä tunnistat sitten hyvän ongelmakoirakouluttajan? Hyvä kouluttaja ei selitä koiran ongelmakäytöstä johtajuudella eikä ”ratko” ongelmia koiraa lyömällä, kuristamalla, selättämällä tai heittämällä koiraa esineillä. Tämän voisi luulla olevan itsestäänselvyys, mutta valitettavasti kuka tahansa voi päättää ryhtyä ongelmakoirakouluttajaksi ja menetelmiä on laidasta laitaan.

Millainen on sitten hyvä kouluttaja? Alla mukaelma Suomen Eläintenkouluttajat ry:n sivuilta (http://www.elaintenkouluttajat.com):

– käytettävät koulutusmenetelmät ovat turvallisia
– kouluttaja osaa selvittää, mistä eläimen ongelmakäytös oikeasti johtuu, jolloin koulutustulokset ovat pysyviä
– kouluttaja on perehtynyt myös eläinten terveydenhoitoon, jolloin hän tunnistaa sairauden tai kivun vaikutuksen eläimen käyttäytymiseen
– kouluttaja on perehtynyt kouluttamansa eläimen lajityypilliseen käyttäytymiseen
– koulutuksessa otetaan eläinten yksilölliset ominaisuudet huomioon

Tähän lisäisin vielä, että kouluttaessaan hyvä kouluttaja opettaa ensin eläimelle, mitä sen pitää tehdä. ”Koulutusta” ei tehdä niin, että ensin provosoidaan ei-toivottu käytös esiin ja sitten tukahdutetaan se menetelmällä tai toisella.

Tästä tuli melko pitkä kirjoitus, mutta aihe on lähellä sydäntäni. Eläimet ovat mukavia olentoja, eikä niitä saa rääkätä koulutuksen nimissä. Jokaisen olisi myös hyvä muistaa, ettei TV-ohjelmatkaan välttämättä kerro totuutta, vaikka ne näyttävätkin ihmeellisiltä.

Ja kritiikkiä ennakoiden: Ei, en ole päätoiminen ongelmakoirankouluttaja. Minusta on hienoa, että jotkut hyvät kouluttajat jaksavat tehdä sitäkin työtä päätoimisesti. Olen kylläkin (ammattitutkinnon suorittanut) eläintenkouluttaja, joka on tässäkin kuussa työskennellyt koirien, hevosten, kissojen ja hamsterin kanssa.

Jos sinulla on koira ja sen kanssa on ongelmia, älä usko sellaisiin ”kouluttajiin” jotka syyttävät ongelmistanne johtajuustaitojasi. Ongelmiin on olemassa ihan oikea syy ja siihen useimmiten löytyy myös ratkaisu, eikä tähän ratkaisuun sisälly henkistä tai fyysistä väkivaltaa ihmistä eikä eläintä kohtaan.