”Jos sitä pelottaa noin paljon, älä vie sitä ihan niin lähelle.”

Otsikon lainaus oli omasta suustani. Kävin siis avaamassa suuni. Teen sen aika harvoin, vaikka joskus näkee ihmeellisiä asioita tehtävän eläinten kanssa. Tässä tapauksessa kuitenkin puutuin, vaikkei mitään kovin dramaattista näyttänyt tapahtuvankaan. Yhden pienen koiran elämä kuitenkin helpottui hetkeksi, ja se lienee tarpeeksi.

Mitä sitten tapahtui? Olimme katsomassa isoja eläimiä avoimien ovien tilaisuudessa, missä mukana oli myös pieni, nuori koira omistajineen. Omistaja oli hyvällä asialla, totuttamassa koiranpentuaan isoihin eläimiin. Tapa, jolla se tehtiin, oli kuitenkin koiranpennulle varsin pelottava ja totuttamisen kannalta eversti Carden sanoin (hän viittasi vääränlaiseen ratsastukseen, mutta lausahdus sopii tähänkin tilanteeseen): ”not just useless, but harmful” eli ei ainoastaan tehotonta, vain myös vahingollista.

Omistajalla oli siis koiranpentu sylissä ja lähestyi isoja eläimiä niin, että oli parin metrin päässä niitä. Tilanne oli fyysisesti täysin turvallinen, aita oli välissä, mutta jo paljon kauempana ollessaan koiranpentu katseli ensin muualle, lipoi huuliaan, haukotteli ja kun omistaja lähestyi isoja eläimiä vielä viisi metriä, pentu jo rimpuili sylissä ja yritti paeta omistajansa olkapään yli. Silloin allekirjoittautunut avasi suunsa ja sanoi sen. ”Jos sitä pelottaa noin paljon, älä vie sitä ihan niin lähelle.” Sellaisessa mielentilassa kukaan ei totu – ei ihminen, eikä eläin. Päinvastoin.

Asuin ennen vilkkaaan kävelyreitin varrella ja koiranulkoiluttajia oli paljon. Kun hevoset laidunsivat tien vieressä näki monta kertaa tilanteen, jossa koira kävelee ohi muualle katsellen ja omistaja sitten hieman tuohtuneen oloisena pysähtyy, osoittaa hevosia ja sanoo ”Muppe, katso, HEVOSIA!” Ihan kuin Muppe ei olisi tietoinen asiasta – Mupen hajuaisti todennäköisesti kertoi hevosten olemassaolosta jo kauan sitten. Koska tie kulki vain pari metriä hevosista, Muppe yritti kuitenkin koiramaiseen tapaan selviytyä vaikeasta tilanteesta niin hyvin kuin pystyi, eli olla niinkuin ei hevosia olisikaan. Tätä yritti myös edellä mainittu koiranpentu.

Koirat ovat oikeasti mestarillisia konfliktien välttelijöitä, jos niille annetaan siihen mahdollisuus. Ne katselevat muualle, haistelevat maata, lähestyvät kiertäen ja kaartaen oman tottumisensa tahdissa. Avainsanat ovat juuri nämä: tottumisen tahdissa.

Oli eläin mikä vain, se ei totu, jos sitä viedään niin lähelle uutta asiaa, että sitä jo pelottaa. Se voi oppia olemaan reagoimatta, se voi sulkeutua tai oppia avuttomaksi – mutta se ei totu. Kun totutat eläintä uuteen asiaan, aloita kaukaa ja anna eläimelle mahdollisuus lähestyä omaan tahtiin. Jos se on turvallista, eläin voi olla irti, jos ei, niin pitkä talutin, joka pidetään ihmisen toimesta löysällä, on hyvä vaihtoehto. Kun eläimelle annetaan mahdollisuus tutustua uuteen asiaan omassa tahdissaan, tottuminen käy yleensä hämmästyttävän nopeasti. Oli kyse sitten varsasta ja kuljetusautosta tai koiranpennusta ja lehmästä. Jos sitä varsaa sitten tungetaan kuljetusautoon antamatta sille aikaa tottua siihen voi olla, että saa aikaan suuren ja mahtavan lastausongelman. (Millä todennäköisyydellä muuten, kun katson telkkaria kerran kuussa tai harvemmin, onnistun osumaan siihen hetkeen, kun tanskalainen maajussi lastaa tammaa ja varsaa autoon mitä typerimmällä tavalla?)

En jäänyt tätä kaikkea selittämään tälle koiranomistajalle, jonka päivän olin epäilemättä jo vähän pilannut aukaisemalla suutani. Olisi ehkä pitänyt.