Tämä kirjoitus sai alkunsa kommentista, jonka blogini lukija kirjoitti katsottuaan koulutusvideota, jossa hevosta totutettiin uuteen asiaan ruokapalkintojen avulla. Hän kirjoitti näin: ”Saman asian olisi voinut tehdä ilman naksutteluja ja makupaloja heittämällä kasan heinää maahan.” Olen tietenkin eri mieltä, sillä eläinten koulutuksessa tarkalla palkinnon ajoituksella on syynsä: sillä pääsee nopeammin perille, eli eläin oppii nopeammin yhdistämään kahta asiaa toisiinsa, kuten tässä tapauksessa kangas ja porkkana.
Ei ole aivan tavatonta, että palkitsemalla koulutukseen suhtaudutaan jotakuinkin yllä mainitulla tavalla. Joskus jopa uskotaan, että palkinnoilla pyritään ikäänkuin hämäämään hevosta niin, ettei se huomaa, mitä sille tehdään tai että ajoituksella olisi vähemmän väliä palkitsemalla kouluttaen kuin kouluttaen käyttämällä painetta ja sen poistoa.
Kommentti muistutti minua eräästä tapahtumasta aika monta vuotta sitten. Olen kaksi kertaa saanut matkustaa Nepaliin kuvaamaan WWF:n ja WSPA:n projektia, jonka tavoitteena oli tuoda moderneja, eläinystävällisiä koulutustapoja norsunpoikasten koulutukseen kansallispuistoissa. Ensimmäisen käynnin jälkeen, jossa Tuire Kaimio esitteli käytännössä, miten asteittain edeten, mahdollisimman pienestä ärsykkeestä ja kevyellä paineella aloittaen ja käyttämällä ruokapalkintoja tarkasti äänimerkillä ajoitettuna opetettiin norsunpoikasia kääntymään, liikkumaan eri suuntiin ja hyväksymään ihmisen selkäänsä, uudet koulutusmenetelmät otettiin välittömästi käyttöön.
Norsuammattilaisille oli selvästi aivan uutta paitsi koulutusmenetelmä myös se, ettei norsunpoikasen liikkumista tarvinnut rajata mitenkään, ei köysillä eikä aidoilla: poikanen halusi pysyä ihmisten lähellä ja tehdä ihmisen kanssa töitä.
Koska maassa riehuvaan sisällissotaan liittyvien aikataulumuutosten takia koulutuspäiviä oli vain muutamia, edes elämässään lähestulkoon kaiken katsomalla oppineiden norsunajajien ja heidän johtajien oli tietenkin mahdoton omaksua koko järjestelmän kaikkia yksityiskohtia. Siihen menee keneltä vain vähintäänkin kuukausia tai vuosia.
Sisällissodan jälkeen tuli kohtuullisen väkivallaton vallankumous ja vallanvaihto. Koska entisten sissien tulo valtaan aiheutti lisää byrokratiaa, palasimme Nepaliin vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Pääsimme ensimmäisenä päivänä näkemään, millä tavalla norsunpoikasten ratsastajaan (ajajaan) totutus tehtiin samassa paikassa nykyään.
Arvasitte oikein: emänsä vieressä vapaana olevan norsunpoikasen eteen kaadettiin keko ruokaa, jonka jälkeen ihminen kiipeili sen selkään ja pois.
Syy, miksi kerron tätä tarinaa, on tämä: kun perehtyy johonkin koulutustapaan ja alkaa harjoittelemaan itselleen uutta asiaa, yhdeksi kompastuskiveksi voi muodostua täydellisyyden tavoittelu. En itse ole luonteeltani mikään perfektionisti, mutta aloitettuani eläintenkouluttamisen opettelun – ja erityisesti hevosten – tunnistin tämän piirteen itsessäni. Olisin halunnut olla heti osaava ja hyvä ja tehdä kaiken mahdollisimman virheettömästi. Tuloksena oli jonkun aikaa vaikea tehdä mitään, virheiden pelossa. Tuntui turvallisemmalta vain katsella vierestä ja ottaa valokuvia. (Kuten huomaatte, tämä vaihe meni ohi. Uskallan jopa laittaa koulutusvideoita nettiin, vaikka teen niissä vaikka mitä virheitä.)
Olen saanut seurata taitavien ihmisten työskentelyä ja vaikka siitä oppii todella paljon, jokaisen on kuitenkin uskallettava harjoitella koulutusta ihan käytännössä, jotta oppii kouluttamaan. Paperilla on hyvä osata mahdollisimman paljon oppimisteoriaa ja eläimen lajityypilliset ominaisuudet on opiskeltava, mutta paras opettaja on kuitenkin eläin itse. Joka ikinen hevonen, jonka kanssa olen työskennellyt, on ollut mahtava opettaja. Muistan jokaisen hevosen, jota olen koskaan kouluttanut.
Nyt kun ihmiset ovat innostuneita oppimaan ystävällisempiä tapoja kouluttaa hevosia ja opettelevat itse samalla kuin hevosensakin, haluaisin kannustaa heitä. On sallittua tehdä virheitä. Ei aina tarvitse tyytyä vain täydelliseen suoritukseen. Vähempikin riittää. Siihen verrattuna, että pysyisi sellaisessa vanhassa tavassa, jossa sekä ihmisellä että hevosella on epämääräisesti tukala tai jopa aktiivisesti kurja olla, on ihan sallittua kokeilla molemmille miellyttävämpää tapaa olla, kouluttaa ja toimia.
Kunhan muistaa opetella ensin muutamia perusasioita, joiden avulla pysyy itse turvassa, ja pitää silmät auki sen varalta, että hevonen oppii jotain muuta kuin piti (sitäkin sattuu jokaiselle kouluttajalle koko ajan, hyvät kouluttajat vain huomaavat sen yhä aikaisemmin), on aivan sallittua opetella ja kokeilla. Toki haluan, että kaikki pääsevät asiantuntevan opetuksen piiriin, ja olette mitä lämpimimmin tervetulleita kursseilleni, mutta niidenkin jälkeen on jossain vaiheessa uskaltauduttava kokeilemaan itse.
Joskus tuntuu siltä, että muodissa on tietynlaista oppimisteorialla hifistelyä. Se, joka käyttää eniten monimutkaisia termejä on asiantuntevin. Termien oikeasta merkityksestä kinastellaan ja pyöritellään silmiä niille, jotka eivät käytä niitä täsmälleen oikein. Oma tapa toimia on ainoa paras ja mitään poikkeamia ei suvaita.
Miten tämä liittyy aloitukseen ja nepalilaisten versioon nykyaikaisesta norsunkoulutuksesta?
Vaikka voisi näyttää siltä, ettei näillä kahdella edellä mainituilla Nepalissa nähdyillä koulutustavoilla ollut paljon tekemistä keskenään, joskus se ”palikkaversiokin” voi olla paljon parempi vaihtoehto kuin joku muu tarjolla oleva, johon sisältyy eläimen pelottelua tai kivun tuottamista.
Norsunpoikasten koulutus oli ennen sitä, että poikanen ensin erotettiin emostaan ja muista norsuista, sidottiin köysillä kaulastaan ja jaloistaan pylvääseen ja pidettiin nälässä ja janossa, jottei se jaksaisi vastustella. Sitten sen selkään laitettiin ihminen samalla kuin kuusi tai kahdeksan ihmistä piti siitä kiinni. Siihen verrattuna se, että norsunpoikasen eteen kaadettiin ämpärillinen herkkuja ja kiivettiin sen selkään oli aivan huima parannus entiseen. Myös ihmiselle, sillä vanha koulutustapa oli ihmisellekin kovin vaarallinen. Pelkäävä norsunpoikanen voi saada ihmisen hengiltä hetkessä ja näin on tapahtunutkin.
Jos joskus päädyt tilanteeseen, jossa pystyt valitsemaan kahden koulutustavan välillä, mieti. Ovatko molemmat tavat eettisiä? Ovatko molemmat tavat perusteltavissa, jos kysyt perusteluja? Sisältyykö toiseen koulutustapaan hevosen jännittymistä tai säikkymistä ja toiseen ei? Opetetaanko toisessa koulutustavassa hevosta olemaan reagoimatta mitenkään ja toisessa hevosta reagoimaan oikein?
Ja joskus – ellei osaa vielä muuta ja vaihtoehto on vielä huonompi – voi silti olla parempi, että norsun eteen vain kaadetaan ämpärillinen herkkuja.
Minna Tallberg 
Jätä kommentti Sanna Jönkkäri Peruuta vastaus