Tämä kirjoitus sai alkunsa kommentista, jonka blogini lukija kirjoitti katsottuaan koulutusvideota, jossa hevosta totutettiin uuteen asiaan ruokapalkintojen avulla. Hän kirjoitti näin: ”Saman asian olisi voinut tehdä ilman naksutteluja ja makupaloja heittämällä kasan heinää maahan.” Olen tietenkin eri mieltä, sillä eläinten koulutuksessa tarkalla palkinnon ajoituksella on syynsä: sillä pääsee nopeammin perille, eli eläin oppii nopeammin yhdistämään kahta asiaa toisiinsa, kuten tässä tapauksessa kangas ja porkkana.
Ei ole aivan tavatonta, että palkitsemalla koulutukseen suhtaudutaan jotakuinkin yllä mainitulla tavalla. Joskus jopa uskotaan, että palkinnoilla pyritään ikäänkuin hämäämään hevosta niin, ettei se huomaa, mitä sille tehdään tai että ajoituksella olisi vähemmän väliä palkitsemalla kouluttaen kuin kouluttaen käyttämällä painetta ja sen poistoa.
Kommentti muistutti minua eräästä tapahtumasta aika monta vuotta sitten. Olen kaksi kertaa saanut matkustaa Nepaliin kuvaamaan WWF:n ja WSPA:n projektia, jonka tavoitteena oli tuoda moderneja, eläinystävällisiä koulutustapoja norsunpoikasten koulutukseen kansallispuistoissa. Ensimmäisen käynnin jälkeen, jossa Tuire Kaimio esitteli käytännössä, miten asteittain edeten, mahdollisimman pienestä ärsykkeestä ja kevyellä paineella aloittaen ja käyttämällä ruokapalkintoja tarkasti äänimerkillä ajoitettuna opetettiin norsunpoikasia kääntymään, liikkumaan eri suuntiin ja hyväksymään ihmisen selkäänsä, uudet koulutusmenetelmät otettiin välittömästi käyttöön.
Norsuammattilaisille oli selvästi aivan uutta paitsi koulutusmenetelmä myös se, ettei norsunpoikasen liikkumista tarvinnut rajata mitenkään, ei köysillä eikä aidoilla: poikanen halusi pysyä ihmisten lähellä ja tehdä ihmisen kanssa töitä.
Koska maassa riehuvaan sisällissotaan liittyvien aikataulumuutosten takia koulutuspäiviä oli vain muutamia, edes elämässään lähestulkoon kaiken katsomalla oppineiden norsunajajien ja heidän johtajien oli tietenkin mahdoton omaksua koko järjestelmän kaikkia yksityiskohtia. Siihen menee keneltä vain vähintäänkin kuukausia tai vuosia.
Sisällissodan jälkeen tuli kohtuullisen väkivallaton vallankumous ja vallanvaihto. Koska entisten sissien tulo valtaan aiheutti lisää byrokratiaa, palasimme Nepaliin vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Pääsimme ensimmäisenä päivänä näkemään, millä tavalla norsunpoikasten ratsastajaan (ajajaan) totutus tehtiin samassa paikassa nykyään.
Arvasitte oikein: emänsä vieressä vapaana olevan norsunpoikasen eteen kaadettiin keko ruokaa, jonka jälkeen ihminen kiipeili sen selkään ja pois.
Syy, miksi kerron tätä tarinaa, on tämä: kun perehtyy johonkin koulutustapaan ja alkaa harjoittelemaan itselleen uutta asiaa, yhdeksi kompastuskiveksi voi muodostua täydellisyyden tavoittelu. En itse ole luonteeltani mikään perfektionisti, mutta aloitettuani eläintenkouluttamisen opettelun – ja erityisesti hevosten – tunnistin tämän piirteen itsessäni. Olisin halunnut olla heti osaava ja hyvä ja tehdä kaiken mahdollisimman virheettömästi. Tuloksena oli jonkun aikaa vaikea tehdä mitään, virheiden pelossa. Tuntui turvallisemmalta vain katsella vierestä ja ottaa valokuvia. (Kuten huomaatte, tämä vaihe meni ohi. Uskallan jopa laittaa koulutusvideoita nettiin, vaikka teen niissä vaikka mitä virheitä.)
Olen saanut seurata taitavien ihmisten työskentelyä ja vaikka siitä oppii todella paljon, jokaisen on kuitenkin uskallettava harjoitella koulutusta ihan käytännössä, jotta oppii kouluttamaan. Paperilla on hyvä osata mahdollisimman paljon oppimisteoriaa ja eläimen lajityypilliset ominaisuudet on opiskeltava, mutta paras opettaja on kuitenkin eläin itse. Joka ikinen hevonen, jonka kanssa olen työskennellyt, on ollut mahtava opettaja. Muistan jokaisen hevosen, jota olen koskaan kouluttanut.
Nyt kun ihmiset ovat innostuneita oppimaan ystävällisempiä tapoja kouluttaa hevosia ja opettelevat itse samalla kuin hevosensakin, haluaisin kannustaa heitä. On sallittua tehdä virheitä. Ei aina tarvitse tyytyä vain täydelliseen suoritukseen. Vähempikin riittää. Siihen verrattuna, että pysyisi sellaisessa vanhassa tavassa, jossa sekä ihmisellä että hevosella on epämääräisesti tukala tai jopa aktiivisesti kurja olla, on ihan sallittua kokeilla molemmille miellyttävämpää tapaa olla, kouluttaa ja toimia.
Kunhan muistaa opetella ensin muutamia perusasioita, joiden avulla pysyy itse turvassa, ja pitää silmät auki sen varalta, että hevonen oppii jotain muuta kuin piti (sitäkin sattuu jokaiselle kouluttajalle koko ajan, hyvät kouluttajat vain huomaavat sen yhä aikaisemmin), on aivan sallittua opetella ja kokeilla. Toki haluan, että kaikki pääsevät asiantuntevan opetuksen piiriin, ja olette mitä lämpimimmin tervetulleita kursseilleni, mutta niidenkin jälkeen on jossain vaiheessa uskaltauduttava kokeilemaan itse.
Joskus tuntuu siltä, että muodissa on tietynlaista oppimisteorialla hifistelyä. Se, joka käyttää eniten monimutkaisia termejä on asiantuntevin. Termien oikeasta merkityksestä kinastellaan ja pyöritellään silmiä niille, jotka eivät käytä niitä täsmälleen oikein. Oma tapa toimia on ainoa paras ja mitään poikkeamia ei suvaita.
Miten tämä liittyy aloitukseen ja nepalilaisten versioon nykyaikaisesta norsunkoulutuksesta?
Vaikka voisi näyttää siltä, ettei näillä kahdella edellä mainituilla Nepalissa nähdyillä koulutustavoilla ollut paljon tekemistä keskenään, joskus se ”palikkaversiokin” voi olla paljon parempi vaihtoehto kuin joku muu tarjolla oleva, johon sisältyy eläimen pelottelua tai kivun tuottamista.
Norsunpoikasten koulutus oli ennen sitä, että poikanen ensin erotettiin emostaan ja muista norsuista, sidottiin köysillä kaulastaan ja jaloistaan pylvääseen ja pidettiin nälässä ja janossa, jottei se jaksaisi vastustella. Sitten sen selkään laitettiin ihminen samalla kuin kuusi tai kahdeksan ihmistä piti siitä kiinni. Siihen verrattuna se, että norsunpoikasen eteen kaadettiin ämpärillinen herkkuja ja kiivettiin sen selkään oli aivan huima parannus entiseen. Myös ihmiselle, sillä vanha koulutustapa oli ihmisellekin kovin vaarallinen. Pelkäävä norsunpoikanen voi saada ihmisen hengiltä hetkessä ja näin on tapahtunutkin.
Jos joskus päädyt tilanteeseen, jossa pystyt valitsemaan kahden koulutustavan välillä, mieti. Ovatko molemmat tavat eettisiä? Ovatko molemmat tavat perusteltavissa, jos kysyt perusteluja? Sisältyykö toiseen koulutustapaan hevosen jännittymistä tai säikkymistä ja toiseen ei? Opetetaanko toisessa koulutustavassa hevosta olemaan reagoimatta mitenkään ja toisessa hevosta reagoimaan oikein?
Ja joskus – ellei osaa vielä muuta ja vaihtoehto on vielä huonompi – voi silti olla parempi, että norsun eteen vain kaadetaan ämpärillinen herkkuja.
Minna Tallberg 
Kyse oli siitä mitä juuri siinä mainitsemassasi koulutusvideossa tapahtui. Koulutuksen pitäisi olla vastavuoroista kommunikointia ja tuossa videossa hevosen ja ihmisen välistä kommunikointia ei juurikaan tapahtunut ja heiluva rättikin oli asia joka vain vähän häiritsi syömistä.
Kommunikoinnissa oleellista on ymmärtää mitä hevonen ajattelee. Missä tuon videon hevosen ajatukset olivat? Ei ihmisessä, ei heiluvassa rätissä vaan lähes koko ajan ruuassa. Jos halutaan että hevonen yhdistää sen että on paikallaan kun rätti heiluu silloin ajatusten pitää olla heiluvassa rätissä.
Jos ajatukset ovat pääasiassa ruuassa silloin on aivan sama onko ihminen ruokinta-automaattina vai heitetäänkö eteen kasa heinää.
Se että hevonen yhdistää eri asiat vaatii sen että rätti heiluu, hevosen ajatukset ovat rätissä, hevonen ei liiku ja sitä palkitaan. Se oppii että kun rätti heiluu kannattaa pysyä paikallaan koska silloin saa palkinnon. Oleellista on se missä hevosen ajatukset ovat, rätissä vai ruuassa.
Säkittämisessä mennään vielä pidemmälle. Hevoselle ei opeteta vain sitä että säkki ei ole mörkö vaan se että ihminen hallitsee ympäristössä tapahtuvat asiat. Ihminen voi tuoda niitä ympäristöön ja ihminen voi ottaa ne pois ja hevonen voi omalla tekemisellään vaikuttaa siihen että ihminen ottaa ne pois. Maailmasta ei pelottavat asiat lopu ja siksi hevoselle että opetetaan että ihminen hallitsee pelottavat asiat eikä vain siedätetä yhteen määrättyyn asiaan. Silloinkin on oleellista missä hevosen ajatukset ovat.
Hevosen ajattelu on myös aika monimukainen asia ja kommunikoinnissa ei ole kyse temppujen opettamisesta herkkujen avulla. Kun hevonen väistättää toista hevosta mitä tapahtuu? Hevoset kommunikoivat. Ulkoiset merkit on helppo nähdä (hevonen laskee päätä, vetää korvat luimuun, paljastaa hampaat jne.). Se mikä ei näy on hevosen tunnetilan/asenteen/ns. energian muutos. Hevoset osaavat lukea hyvin näiden asioiden muutoksia myös silloin kun ovat tekemisissä ihmisen kanssa (vaikka ihminen ei osaa vetää korvia luimuun). Siedättämisessä/säkittämisessä aivan kuten muussakin kommunikoinnissa hevosen kanssa ”puhutaan” tämän tunnetilan/asenteen/ ns. energian muutoksilla. Tämä on aika vaikea selittää mutta kyse on vastaavasta asiasta kun ihmisten maailmassa auktoriteetista, karismasta jne. Kaikki tietävät että joillakin sitä on mutta kukaan ei oikein tiedä mitä se on.
Asian voisi sanoa että oman tunnetilan/energian muutoksella kerrotaan hevoselle että heiluva rätti ei ole mörkö ja kaikki muut asiat naksuttimista makupaloihin ovat vain lisänä olevia apuvälineitä.
Yllättävää kyllä olen taas vähän eri mieltä kanssasi. Hauskintahan koulutuksessa on se, ettei oikeastikaan alussa ole mitään väliä, miksi hevonen tekee haluttua asiaa: se oppii silti. Ymmärrän toki, että ihmisestä voi tuntua paremmalta, jos ensin varmistaa, että hevonen varmasti huomaa asian, johon sitä ollaan totuttamassa tai siedättämässä, mutta uskon vakaasti siihen, että kyllä se hevonen on huomannut 🙂 Ihmisinä olemme tottuneet siihen, että pitää olla kovinkin selkeitä ja varmistaa, että vastapuoli on varmasti havainnut sen, mitä haluamme sen havainnoivan, emmekä aina muista, että hevonen on joissain asioissa meitä paljon herkempi ja taitavampi. Olettehan kaikki kuulleet sen, kun hevoselle on jotain opetettu ja seuraavaksi ihminen valittaa, että ”Se teki sen jo, enkä edes ehtinyt pyytää!”
Olen ihan samaa mieltä siitä, että koulutuksen pitää olla vastavuoroista kommunikaatiota ja siihen ilman muuta pyrinkin. Koska hevonen ei kuitenkaan puhu ihmisen kieltä, eikä ihminen hevosen kieltä, siellä tulkkina on hyvä olla jotain muuta, kuten tässä tapauksessa äänimerkki ja ruokapalkinto. Ei se tee koulutuksesta yhtään sen vähempää vuorovaikutteista, päinvastoin. Kommunikointi voi tapahtua kehonkielellä tai pienelläkin energiatason muuttamisella, mutta yhtä hyvin se voi mielestäni olla äänimerkki ja herkku. Sehän on vain tarkoitettu ilmaisemaan hevoselle, että ”Juuri näin, tätä halusin!”
Olen täysin samaa mieltä kanssasi myös siinä, että hevoslaumassa on paljon sellaista, mitä ihminen ei välttämättä tajua, huomaa eikä osaa itse käyttää. Mielestäni on tosi hauskaa, että hevosia voidaan kouluttaa toimimaan ihmisen kanssa silti, ilman, että ihmisen pitää yrittää olla hevonen. Miksi? Koska olisi todella rankkaa, jos jokaisen hevosen kanssa toimivien pitäisi kyetä hallitsemaan omaa energiaa ja tunnetilojaan täydellisesti.
Minusta on paljon parempaa, jos molemmat – ihminen ja hevonen – voivat toimia yhteistyössä ja ihmisen toivomalla tavalla, vaikka ihminen olisi vähemmän täydellinenkin. Olen vähän avannut ajatuksiani aiheesta kun kirjoitin ihmisen pelosta hevosten kanssa: https://minnatallberg.wordpress.com/2012/04/17/ala-nayta-sille-etta-pelkaat/
Kiitos kommentoinnistasi, minusta on tosi mielenkiintoista kuulla, mitä ajatukset kirjoitukseni ja videopätkäni herättävät.
Asian voi ajatella myös niin että koska hevonen ei opi ihmisen kieltä, ihmisen pitää opetella hevosen kieli ja koska se hevosen kieli perustuu tunnetilojen, asenteen tai ns. energian muutoksiin ihmisen pitää opetella se kieli tai aitoa kommunikointia ei tapahdu. Hevosethan eivät kommunikoi naksuttimien ja makupalojen avulla.
Se mitä Kaimiolaisuus (sanotaan sitä vaikka siksi 😉 ) ei selitä on miksi hevonen jota ei saada millään lastattua kävelee traileriin kun paikalle tulee vanha hevosmies ja taluttaa sen sinne. Miksi sama hevonen toimii toisen ihmisen kanssa ja toisen ei vaikka molemmat tekevät saman asian samalla tavalla? Miksi jotkut tulevat luonnostaan toimeen kaikkien eläinten kanssa? Näitä asioita tapahtuu jatkuvasti joten hevosen ajattelun/tekemisen täytyy olla muutakin kun koneellista ehdollistumista.
Joo, onneksi yksi tapa tehdä asioita ei sulje toista tapaa pois vaan jokainen voi opetella vaikka mitä tapoja olla hevosten kanssa. Kukin tavallaan. Hevosethan eivät myöskään kommunikoi köysien tai pyöröaitausten avulla, mutta saattaa niistäkin olla apua hevosen kouluttamisessa, koska ihminen ei psyty hevoseksi muuttumaan 🙂
Kunhan tämä tapa on hevosellekin hyvä – eli hevosta kohdellaan ystävällisesti, sitä ei laiteta liian vaikeisiin tilanteisiin ja sille selvitetään, mitä sen toivotaan tekevän – niin minulla ei ole mitään erilaisia tapoja vastaan.
Minähän tapaan työni takia paljon hevosia, joiden omistajat ovat jo yrittäneet ns. kaiken. Eli jos otetaan se lastausesimerkki, ja omistaja ei kyennytkään vanhaksi hevosmieheksi muuttua, niin kyllä olen edelleen sen asian kannalla, että hevosta opetetaan lastautumaan traileriin, vaikka omistaja ei pysytnytkään muuttumaan täydelliseksi.
Ja saahan sitä tavoitella täydellisyyttä. Tarkoitin vain, että vähempikin voi olla ihan hyvä.
Hevoset eivät kommunikoi köysien tai pyöröaitausten avulla eivätkä naksuttimien ja makupalojen avulla. Siksi hevosmiestaitoa onkin kommunikointi sillä tavalla millä hevoset kommunikoivat. Tunnetilojen, asenteen tai ns. energian muutoksilla. Köydet, pyöröaitaukset, naksuttimet ja makupalat ovat vain apuvälineitä. Kaikkia voi käyttää mutta hännän ei saa antaa heiluttaa koiraa.
Ihminen ei pysty hevoseksi muuttumaan mutta ihminen voi opetella ajattelemaan kuten hevonen ja ihminen voi opetella kommunikoimaan hevosen kanssa sillä kielellä mitä hevoset käyttävät kommunikoidessaan keskenään.
Kiitos Minna opettavaisista teksteistäsi. Teet hienoa työtä opettaessasi ihmisiä toimimaan eläintä kuunnellen ja positiivisia keinoja käyttäen.
Eläinten ja ihmisten kanssa työskennelleenä halusin tuoda oman kokemukseni esille tässä keskustelussa eri toimitamallien käytöstä. Olen itse saanut kantapään kautta oppia sen, että eläinten omistajia opettaessa on usein lähdettävä liikkeelle niistä pienistä askelista, joiden myötä ihminen voi kehittyä yksilönä niin pitkälle, että hän ehkä oppii hallitsemaan omat tunne- ja energiatilansa niin hyvin, että pystyy niitä säätelemällä vaikuttamaan eläimen käyttäytymiseen.
Pienelle osalle meistä on annettu syntymälahjana kyky kommunikoida eläinten kanssa tunne- ja energiatasoilla, mutta useimmat meistä joutuvat oppimaan sen pitkän ja kivisen tien kautta ja joillakin meistä ei ole eväitä sen kyvyn oppimiseen.
Ensisijaisestihan eläinkouluttajien on koulutettava ihmisiä, ei eläimiä. Koska tunne- ja energiatilojen hallinnan oppimiseen menee useimmilla ihmisillä vähintään puoli elämää, on ihmisille opetettava niitä keinoja, jotka on helpompi oppia nopeasti ja joilla saavutetaan se toivottu tulos eläimelle miellyttävällä tavalla. Kun ihminen oppii ensin kouluttamaan eläintä positiivisella tavalla, vaikkapa herkkuja käyttäen, oppii ihminen vähitellen kuuntelemaan hevosta, lukemaan sen viestejä ja sen myötä jonain päivänä ihminen voi oppia eläimeltä miten kommunikoidaan tunne- ja energiatilojen välityksellä.
Jos me kaikki ihmiset tosiaan olisimme jo syntymässä samalla henkisellä tasolla, kuin hevoset tai monet muut eläimet, niin tässä maailmassa olisi paljon vähemmän murheita ja ongelmia.