Minulla on vääränmalliset peukalot. Ne ovat mutaatiopeukalot: lyhyet ja leveät. Ne eivät mahdu kaikkiin naisten käsineisiin ja ne naksuvat välillä. Jos mahtuvat käsineisiin, käsineiden peukalo on liian pitkä ja lepattaa. Lisäksi niiden kynsi on leveämpi kuin mitä on korkea ja se näyttää hassulta. Nykyisillä kosketusnäyttöpuhelimilla on ihan turha haaveilla näpyttelevänsä niillä tekstareita tai pitkiä vastauksia Facebookissa. Kokeile itse, miten näpyttelet tekstaria yhdellä kädellä ilman, että käytät peukaloa? Niinpä. Mahdotonta, ellei puhelin ole pöydällä.
Tämä kaikki on totta, mutta se on nykyään myös vitsinä heitetty. Minulla on toimivat ja hyvät peukalot ja sitäpaitsi Megan Foxilla on samanlaiset. Koska minä olen jo onnistunut pääsemään siihen ikään, jolloin pitää ensin katsoa uuden vuoden numeroa, sitten muistella syntymävuotensa ja sitten vähentää toinen toisesta koska ei nyt enää muista, onko tänä vuonna 42 vai 44, niin osaan ottaa omat vajavaisuuteni vähän kevyemmin kuin teininä.
Miksi aloitin peukaloista? Koska tunnen ihmisiä, moniakin, jotka soimaavat itseään kaikista virheistään eivätkä näe hyviä puoliaan. Minäkin teen välillä niin – onneksi nykyään yhä harvemmin. Soimaamisen tapa on nimittäin masentava ja hyödytön ja voi johtaa siihen, ettei näe muuta kuin virheitä. Itsestä ja seuraavaksi sitten muista. Jollei anna itselleen yhtään armoa, ei anna sitä muillekaan.
Mistä tämä armottomuuden kulttuuri on peräisin? Ei, en syytä tästä Alex Stubbia enkä edes perussuomalaisia. Minusta ongelma on syvemmälle juurtunut kulttuuriin. Ellet osaa itse paremmin, et saa arvostella. Ellet itse ole täydellinen, et saa pahastua mistään etkä halutakaan itsellesi parempaa kohtelua. Ethän ole ansainnut parempaa, sillä et itse ole täydellinen. Tuntuuko tutulta? Pitäisiköhän asialle tehdä jotain konkreettista?
Jos saisin päättää, julistaisin vuoden 2015 armollisuuden vuodeksi. Ei, en ole ryhtynyt uskonnolliseksi julistajaksi, eikä armolla mielestäni ole tekemistäkään uskonnollisuuden kanssa vaan jokapäiväisen elämämme. Mitä jos suhtautuisimme itseemme ja muihin armollisemmin ja alkaisimme näkemään kaikki muutokset parempaan voittoina, pienetkin muutokset? Jos tänä vuonna miettisimme, mikä on pienin mahdollinen muutos kohti parempaa ja aloittaisimme siitä? Jos tänä vuonna antaisimme itsellemme vähän enemmän armoa – ja muillekin? Antaisimme itsemme iloita pienistäkin onnistumisista – omien ja muiden. Suhtautuisimme omiin ja muiden vajavaisuuksiin vähän leppoisammin.
Miksi kuvassa on vasikka ja lintuja? Koska en tähän hätään löytänyt yhtään kissanpentukuvaa mielenkiintoa herättämään.
Minna Tallberg 
Jätä kommentti Minna Tallberg Peruuta vastaus