Harjoittele. Puutu.

Aamun kansainvälinen ratsastusuutinen ei ollut mukava. Eri lähteiden mukaan ensin irlantilainen esteratsastaja Kevin Thornton oli Ranskassa kansainvälisten kilpailujen verryttelyalueella yhdessä hevostenhoitajansa kanssa juoksuttanut hevosta aggressiivisella tavalla yli tunnin, kunnes hevonen tuupertui maahan ja kuoli.

Sittemmin tuli toinen uutinen, jonka mukaan irlantilainen olikin ratsastanut hevosellaan laukkaradalla, kun se tuupertui maahan. Hevostenhoitaja oli estänyt hevosta poistumasta laukkaradalta.

Sitten ratsastaja ja hevosen omistaja antoivat yhteishaastattelun, jonka mukaan mikään tästä ei ollut totta. Kimohevosten sekaannus. Ihan pari kertaa löi raipalla kun hevonen ei mennyt laukkaradalle. Aika näyttää toivottavasti, mistä oli kyse.

Yksittäinen tapaus, kyllä.

Todennäköisesti monia hevosia kohdellaan kotona suljettujen ovien takana vielä paljon julmemmin. Eivät kaikki ratsastajat tietenkään. Mutta jotkut. Jos ratsastaja kohtelee hevosta huonosti kilpailualueella, häneltä puuttuu silloin käsitys siitä, mitä on normaalia hevosten kohtelua.

Bystander Effect

Teoriassa kyllä ymmärrän muiden kilpailijoiden, toimihenkilöiden jne. puuttumattomuuden. Siinä on edelleen ihmismäistä käytöstä: ei kannata olla eri mieltä. Jos puutut hevosen kohteluun, et saa kutsua seuraaviin kilpailuihin. Jos koulutuomari arvostelee toisin kuin muut, hän ei enää arvostele seuraavissa mestaruuskilpailuissa. Jos kilpailija puuttuu toisen tekemisiin, kukaan ei osta häneltä hevosta. Mutta käytännössä: Kyseessä ovat edelleen elävät eläimet, joilla on vain yksi elämä. Meidän kuuluu puuttua. Muuten emme ole ihmisiä vaan pelkkiä rikkahippusia, kuten Astrid Lindgren osuvasti kirjoitti.

Ja arvaa mitä? Sen piaffikohun jälkeen mielikuvaharjoittelin puuttumista. En edes monta minuuttia. Mutta silti, kun seuraavan kerran näin hevosen julmaa kohtelua, puutuin siihen. Ihan nätisti sanomalla, että ”Älä tee tuota enää”. Ainakin sillä hetkellä se auttoi. Jos minä osaan niin sinäkin osaat. Harjoittele. Ja puutu. Se on paras tapa varmistaa, että meillä on hevoskilpailuja ja hevosharrastusta tulevaisuudessakin. 

Hevoskilpailut ovat kohta olemassaolonsa suurimman haasteensa edessä. Toistan itseäni: minusta on kivaa, että meillä on kilpailuja. Minä en ole tässä asiassa kilparatsastuksen vihollinen, päinvastoin. Mutta olen myös sitä mieltä, että hevosmaailman pitää nopeasti korjata epäkohdat hevosten kohtelussa, muuten tosiaan voi käydä kuten vinttikoiraurheilulle osassa Australiaa.

Kun jokin laji menettää ns. ”social license”nsä (linkki the Guardianin juttuun jossa määritellään asia niin, että ”Social licence can never be self-awarded, it requires that an activity enjoys sufficient trust and legitimacy, and has the consent of those affected. ” eli ympäröivän yhteiskunnan käsitys siitä, mitä on sopivaa tehdä eläimelle harrastuksen tai kilpailun nimissä muuttuu, voi olla, että jossain vaiheessa se muu maailma kieltää koko harrastuksen. Tai kilpailemisen. Tai molemmat.

Olen kirjoittanut puolitoista vuotta sitten edelleen luetuimman blogikirjoitukseni silloisen ”piaffikohun” innoittamana. Sitä on luettu yli viisitoistatuhatta kertaa. Toivon totisesti, että tämä on viimeinen kirjoitukseni vastaavasta aiheesta.

Pelkäävä hevonen, joka tuntee kipua

Kuvituskuva.

3 Kommenttia

  1. Olen harrastushevosen omistaja. Hevosellani on mielestäni kaikki hyvin, hän näyttää nauttivan elämästään, on hyvinvoivan oloinen. Meillä on kivaa, ainakin minun mielestäni ja ymmärtääkseni, on ollut jo pitkälti toista kymmentä vuotta. Hän alkaa kuitenkin olla jo aika vanha, enkä minäkään ole enää ihan nuori. Uskon, ja toivon, että ymmärrän milloin minun on aika päästää hänet ikivihreille laitumille. Itken ja suren huonosti ja julmasti kohdeltuja hevosia. Useimmiten ne raukat ovat pahan ihmisen rahanteon ja sairaan kunnianhimon välineitä. Tunnen vihaa.

  2. Todella hyvä kirjoitus, ja pisti OIKEASTI miettimään. Tuli just sellainen fiilis, että ”nyt meen ja komennan kaikki hevosrääkkääjäät maan rakoon”, kunnes tuli todellisuus. Mun talliympäristössä olen nuorimmasta päästä (15v), mutta olen pyörinyt kyseisessä mestassa jo 3,5v, eli toisiksi kauiten nykyisistä asiakkaista. Kyseessä on siis yksityistalli.
    Olen siis todella hyvissä väleissä koko talliporukan kanssa, ja jos ei tallinomistajaan/tuurariin saada yhteyttä, olen mä yleensä ensimmäinen, ja muhun myös luotetaan aika paljon (…vaikka itse tämän kaiken sanonkin). Olen kuitenkin joutunut näkemään satunnaisesti, kun ihmiset esim. rankaisee hevosta oman turhautumisensa vuoksi. Ei toki pahasti, mutten itse pidä sitä mitenkään hyvänä. Mitä ihmettä mielestäsi asialle voi tehdä, sillä ystävälliset huomautukset ”koita vaan pitää hermosi” ei toimi (ne otetaan läpällä), ja taas pelkään pahasti, että jos ärähtäisin enemmän, niin se niistä väleistä. Tallinomistajalle sanominen myöskään tuskin helppaisi, sillä kaikki näistä tietysti itse kuvittelevat hoitavansa ja ratsastavansa hevoset kiitettävästi… Haluaisin säilyttää tämän nykyisen parhaan ilman piirin ”elämäntapapaikassani”, jossa vietän kymmeniä tunteja viikossa D:
    Miten siis esittää asia rakentavasti, ilman että kukaan purkaa sitä agressiotaan jatkossa muhun? :/

    1. Vaikka lukemalla toi artikkeli ja jotenki viedä keskustelu siihen että hevonen haluaa palvella hyvää johtajaa ja pelko vie treeneistä rentouden ja aiheuttaa lihaskipuja ja vatsaoireita. Jos hevonen ei halua liikkua siihen on aina joku syy…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s