Minna Tallberg

Aamun kansainvälinen ratsastusuutinen ei ollut mukava. Eri lähteiden mukaan ensin irlantilainen esteratsastaja Kevin Thornton oli Ranskassa kansainvälisten kilpailujen verryttelyalueella yhdessä hevostenhoitajansa kanssa juoksuttanut hevosta aggressiivisella tavalla yli tunnin, kunnes hevonen tuupertui maahan ja kuoli.

Sittemmin tuli toinen uutinen, jonka mukaan irlantilainen olikin ratsastanut hevosellaan laukkaradalla, kun se tuupertui maahan. Hevostenhoitaja oli estänyt hevosta poistumasta laukkaradalta.

Sitten ratsastaja ja hevosen omistaja antoivat yhteishaastattelun, jonka mukaan mikään tästä ei ollut totta. Kimohevosten sekaannus. Ihan pari kertaa löi raipalla kun hevonen ei mennyt laukkaradalle. Aika näyttää toivottavasti, mistä oli kyse. Edit 3.2.2019: FEI antoi Thorntonille sakot ja neljän kuukauden kilpailukiellon [linkki].

Yksittäinen tapaus, kyllä.

Todennäköisesti monia hevosia kohdellaan kotona suljettujen ovien takana vielä paljon julmemmin. Eivät kaikki ratsastajat tietenkään. Mutta jotkut. Jos ratsastaja kohtelee hevosta huonosti kilpailualueella, häneltä puuttuu silloin käsitys siitä, mitä on normaalia hevosten kohtelua.

Bystander Effect

Teoriassa kyllä ymmärrän muiden kilpailijoiden, toimihenkilöiden jne. puuttumattomuuden. Siinä on edelleen ihmismäistä käytöstä: ei kannata olla eri mieltä. Jos puutut hevosen kohteluun, et saa kutsua seuraaviin kilpailuihin. Jos koulutuomari arvostelee toisin kuin muut, hän ei enää arvostele seuraavissa mestaruuskilpailuissa. Jos kilpailija puuttuu toisen tekemisiin, kukaan ei osta häneltä hevosta. Mutta käytännössä: Kyseessä ovat edelleen elävät eläimet, joilla on vain yksi elämä. Meidän kuuluu puuttua. Muuten emme ole ihmisiä vaan pelkkiä rikkahippusia, kuten Astrid Lindgren osuvasti kirjoitti.

Ja arvaa mitä? Sen piaffikohun jälkeen mielikuvaharjoittelin puuttumista. En edes monta minuuttia. Mutta silti, kun seuraavan kerran näin hevosen julmaa kohtelua, puutuin siihen. Ihan nätisti sanomalla, että ”Älä tee tuota enää”. Ainakin sillä hetkellä se auttoi. Jos minä osaan niin sinäkin osaat. Harjoittele. Ja puutu. Se on paras tapa varmistaa, että meillä on hevoskilpailuja ja hevosharrastusta tulevaisuudessakin. 

Hevoskilpailut ovat kohta olemassaolonsa suurimman haasteensa edessä. Toistan itseäni: minusta on kivaa, että meillä on kilpailuja. Minä en ole tässä asiassa kilparatsastuksen vihollinen, päinvastoin. Mutta olen myös sitä mieltä, että hevosmaailman pitää nopeasti korjata epäkohdat hevosten kohtelussa, muuten tosiaan voi käydä kuten vinttikoiraurheilulle osassa Australiaa.

Kun jokin laji menettää ns. ”social license”nsä (linkki the Guardianin juttuun jossa määritellään asia niin, että ”Social licence can never be self-awarded, it requires that an activity enjoys sufficient trust and legitimacy, and has the consent of those affected. ” eli ympäröivän yhteiskunnan käsitys siitä, mitä on sopivaa tehdä eläimelle harrastuksen tai kilpailun nimissä muuttuu, voi olla, että jossain vaiheessa se muu maailma kieltää koko harrastuksen. Tai kilpailemisen. Tai molemmat.

Olen kirjoittanut puolitoista vuotta sitten edelleen luetuimman blogikirjoitukseni silloisen ”piaffikohun” innoittamana. Sitä on luettu yli viisitoistatuhatta kertaa. Toivon totisesti, että tämä on viimeinen kirjoitukseni vastaavasta aiheesta.

Kuvituskuva.