Hevosen hyvä elämä, osa 2

”Äidillä on kylmä, pue villapaita!”

Tämä klassinen tokaisu ei aina ole lastenkaan kohdalla viisas, mutta me olemme sentään keskenämme samaa lajia. Kun miettii vanhanaikaista hevostenpitoa tulee aika usein mieleen, että ihmiset ajattelemattomuuttaan inhimillistävät hevosia uskoen, että hevoset mieluiten viettäisi aikaansa vertauskuvallisesti torkkupeiton alla sohvalla takkatulen ääressä. Olemme kuitenkin eri lajeja ja hevonen on ominaisuuksiltaan hyvin erilainen kuin ihminen. Millainen eläin hevonen sitten on?

Hevonen on laumaeläin, joka luonnossa elää pienissä perheryhmissä tai poikamieslaumoissa mutta erittäin harvoin yksin. Se on hyvin sosiaalinen eläin, joka on mestari välttelemään konflikteja ja viettää elämänsä vaeltaen useita kymmeniä kilometrejä päivässä. Se laiduntaa jopa 16 tuntia vuorokaudessa syöden sekä ruohoa että esimerkiksi pensaiden oksia, lehtiä ja kaarnaa. Se lähtee synnyinlaumastaan vasta parin vuoden ikäisenä jos silloinkaan. Kun se säikähtää, leikkii tai muuten liikkuu rivakammin, se yleensä pyrähtelee ja pysähtyy, pyrähtelee ja kävelee. Se on hyvä sietämään sekä kylmää että kuumaa.

Miten sitten vanhanaikainen hevostenpito sopii tälle eläimelle? Katsotaan sitä hieman tarkemmin. Vanhanaikaisessa hevostenpidossa (kokemukseni ovat pääosin 80-90-luvun Suomesta) hevonen suljetaan yksin pieneen koppiin, jossa sillä on tilaa noin 15 cm turpansa edessä ja häntänsä takaa. Sillä on umpinaiset seinät ympärillään sellaiseen korkeuteen, että sen on pidettävä päätään melko ylhäällä nähdäkseen lajitovereitaan.

Mikäli viereisen kopin hevonen ei ole sellainen yksilö, jonka kanssa hevonen viettäisi aikaa tiiviisti lähekkäin, hevonen yrittää saada sitä kauemmaksi esimerkiksi potku-uhkauksin tai pääuhkauksin siinä kuitenkaan onnistumatta. Hevosia seisotetaan kopissa 10-20 tuntia päivässä ja viedään ulos noin 20×30 m kokoiseen aitaukseen 2-10 tunniksi päiväksi, jokainen hevonen omaan aitaukseensa. Kun lämpötila laskee alle +10 asteen tai jos sataa, hevoselle puetaan loimi tai useampi vaikka hevonen tutkitusti on erinomaisen kylmänkestävä. Jopa kasvavat varsat kestävät kylmäkasvatusta, kunhan ruokinta on kunnossa. Jos pakkasta on -15 tai alle, hevoset eivät pääse ulos lainkaan koska tallin vesiputket jäätyvät.

Hevosta liikutetaan tunnin päivässä pääosin ravissa ja laukassa, jonka jälkeen se saa kävellä. Hevosia ruokitaan kolme kertaa päivässä  ja ne saavat koko ruoka-annoksensa yhtenä kasana turpansa eteen. Heinät on yleensä syöty noin puolessa tunnissa tai tunnissa, ja niin mahahapot jylläävät hevosen tyhjässä mahassa yli 15 tuntia vuorokaudessa (”hevonen pureskelee karsinan seiniä,” ”hevonen syö aitaa,” ”hevonen syö hiekkaa”).

En usko, että nykyhevoset joutuvat viettämään elämänsä ihan näin ankeissa oloissa. Silloin ainakin hevosilla oli ähkyjä, niiden jalat olivat usein turvoksissa yön jälkeen, ja aika moni taisi mennä osaamattomasta ratsastuksesta yhdistettynä pitkään paikallaan seisomiseen pysyvästi rikkikin. Aika moni silloinen hevonen asetettiin myös turvallisuussyistä elinikäiseen eristykseen ilman lajitovereiden seuraa.

Mistä tämä hevostenpitotapa sitten on saanut alkunsa?

Hevoslokerot historiaan, mihin kuuluvatkin.

Vanhanaikainen hevostenpito on lähtöisin käytännöllisyydestä. 1900-luvun melkeinpä puoleenväliin asti, ennen kuin autot ja traktorit yleistyivät, hevonen oli ennen kaikkea kulkuväline ja työkone. Kulkuvälineen ja työkoneen piti olla kätevästi saatavilla aina, kun tarve oli, ikäänkuin kirja hyllyssä tai haarukka laatikossa. Tästä lähti tapa pitää hevosia pilttuissa ja hieman myöhemmin karsinoissa. Koska niiden piti tehdä pitkiä päiviä ja rankkaa työtä ei ollut suotavaa, että ne tuhlasivat energiansa ylimääräiseen liikkumiseen tai lämpimänä pysymiseen. Tästä lähti tapa pitää hevosta seiosmassa sisällä lämpimässä talven yli. Koska heinä oli työlästä tehdä ja hankala säilyttää, oli parempi, mitä vähemmällä heinällä hevonen pärjäsi.

Nykyhevosten tilanne on erilainen. Heinäkuivurit ja säilöheinä ovat mullistaneet heinänteon, ja nykyään löytää etsimällä lähestulkoon joka hevoselle sopivaa heinää. Samalla kuitenkin hevosten käyttö on vähentynyt työhevosajoilta, ja yhä useamman hevosen ongelma on ylipaino. Mitä parempaa heinää, sitä vähemmän hevonen sitä tarvitsee, ja sitä pidemmäksi muuttuvat ne ajat, jolloin hevosen mahalaukku on tyhjä. Tulos on lisää mahahaavoja ja käytösongelmia (ja ratkaisu on jatkuvasti tarjolla oleva, vaikkei määrällisesti vapaa, heinä). Maailma on muuttunut sadassa vuodessa ja tieto on lisääntynyt. Olisiko nyt aika päivittää hevostenpitotapoja?

”Päästetään sitten kaikki hevoset irti preerialle!”

Tätäkin joskus kuulee, kun puhe kääntyy hevosten elinolosuhteiden parantamiseen. Ikäänkuin vaihtoehtoja on tasan kaksi: tehdään kaikki niinkuin ennenkin tai lopetetaan kaikki hevosharrastus kokonaan. Oikeastihan vaihtoehtoja on siellä välissä vaikka kuinka paljon. Pienilläkin muutoksilla voi hevosen elämänlaatu parantua paljonkin.

Jos hevonen tarhaa yksin, löytyisikö sille sopiva tarhakaveri? Jos ruokintavälit venyy pitkäksi, olisiko mahdollista järjestää jonkinlainen jatkuva korsirehutarjoilu verkon läpi? Jos hevosia pidetään sisällä pakkasilla ettei putket jäätyisi, onko talliin mahdollisuus järjestää muunlainen vesiputkien lämmitys tai nykyaikainen versio ämpärijuotosta? Voisiko hevonen tarhailla enemmän? Saisiko tarhoja laajennettua? Olisiko tallia peräti mahdollista muuttaa toimivaksi pihatoksi?

Pihatot yleistyvät nopeasti, eikä syyttä. Mitä enemmän hevostenomistajat perehtyvät lajiin nimeltä hevonen, sitä useammin he etsivät hevosilleen pihattopaikkaa. Ja tallinomistajathan kyllä seuraavat asiakkaidensa toivomuksia siinä, missä pystyvät. Saksalaisilla on hyvä nimi pihattoasumiselle: ”artgerechte haltung” eli jotakuinkin lajinmukainen hevostenpito. Pihatossa hevonen voi itse päättää, haluaako se olla ulkona vai sisällä, haluaako se seistä paikallaan vai liikkua.

”Eivät kaikki hevoset sovellu pihattoon!”

Tätäkin kuulee aika usein. Rohkenen olla eri mieltä. Totta tietenkin on, etteivät kaikki hevoset sovellu kaikkiin pihattoihin. Kaikki hevoset eivät tule kaikkien toisten hevosten kanssa toimeen. Kaikkia hevosia ei voi ruokkia saman kaavan mukaan. Kaikkia hevosia ei voida pistää pihattoon loimittamatta, mutta nykyään on olemassa ihan loistavan hyviä loimia jonka alla karvattomampikin hevonen voi asua ensimmäisen pihattotalvensa (toisena talvena karva on usein aivan eri luokkaa). Minun on vain lähtökohtaisesti mahdoton ymmärtää, että yhdellekään terveelle hevoselle olisi tarpeen seistä pitkiä aikoja aivan paikallaan ja hengittää lämmintä ilmaa. Tai että tämä olisi sillekään yksilölle parempaa kuin se, että se saisi itse määrätä liikkumisestaan.

Pihatto on tallia hieman vaativampi tapa pitää hevosia niin tallinpitäjälle kuin hevosen omistajallekin. Sama määrä lantaa pitää kerätä suuremmalta alueelta kuin kymmeneltä neliöltä. Ruokaa menee enemmän talvisin. Pitää varmistaa, että hevoset tulevat toistensa kanssa toimeen. Pitää tehdä yksilöllinen väkirehuruokinta mahdolliseksi. Ja hevosenomistajan pitää uskaltaa hakea hevosensa tarhasta, jossa on muitakin hevosia. Tästä huolimatta väittäisin, että hevosenomistajalle pihatossa asuvan hevosen kanssa harrastaminen on hauskempaa kuin tallissa asuvan hevosen. Hieman turvallisempaakin. Miksi?

Hevonen, joka saa halutessaan liikkua, ei niin usein ole kerännyt itseensä niin paljon patoutunutta liikkumisentarvetta, että sen pitää päästä purkamaan sitä hallitsemattomasti ratsastaja selässään. Hevonen, joka saa liikkua ympäri vuorokauden, on todennäköisesti sekä jaloistaan että suoliston toiminnaltaan hieman terveempi kuin paikallaan seisova. Lisäksi sopivassa hevosseurassa elävä hevonen on lähtökohtaisesti vähemmän stressaantunut kuin eristyksissä elävä hevonen, ja se heijastuu kaikkeen hevosen kanssa tekemiseen.

Kestää aikansa, ennen kuin hyvät pihatot ovat kaikkien hevosten saatavilla, mutta siihen asti voimme ihan pienillä muutoksilla parantaa hevosten elämänlaatua huimasti.