Kaikkea, mitä emme vielä tiedä

Olen ollut hevosten kanssa tekemisissä vuodesta 1977 ja laskeskelin, että ainakin 35 vuoden ajan päivittäin. Yritän pysyä ajan tasalla siitä, mitä hevosista on tutkittu mielen ja oppimisen suhteen. Silti mietin sitä, mitä emme vielä hevosista tiedä.

Koska olen hullu hevosihminen, enkä lapsena saanut yhtään omaa eläintä, minulla on nyt kotonani neljättä sukupolvea samaa hevossukua (myös ”sosiaalista sukua” eli sellainen hevonen, joka on elänyt meillä jo vuonna 2009, josta kerron seuraavaksi). Mietin siis hevosen sosiaaliseen oppimiseen liittyen sitä, miten joku opittu käytös voi säilyä sukupolvien ja sosiaalisten sukupolvien yli.

Asuin vuosina 2000-2010 Espoossa aivan taajaman lähellä. Uuden vuoden aika oli siellä paukkuisa. Paukkuja alkoi kuulua pari-kolme viikkoa ennen uutta vuotta ja aatto oli sitten melko tauotonta sarjatulta. Koska minulla oli silloinkin normaali itsesuojeluvaisto, en ratsastanut silloin muutamaan viikkoon eli jos hevoset säikkyivät jotain paukkua ja pyrähtelivät, siitä ei kuitenkaan seurannut niille kipua (kun ratsastaja ei tippunut tai takertunut). Alussa myös paukkui välillä ja harvoin, ja mitä lähemmäksi vuodenvaihdetta tulimme, sitä enemmän. Ja koska näin oli, hevoset siedättyivät.

Sinä uutena vuotena kun tänä vuonna 13 vuotta täyttävä Ilo oli varsa, meillä oli kaksi tammaa, Molly ja Hopsi, jotka olivat perusluonteeltaan melko pelottomia, erittäin ahneita ja kohtuullisen hyvin paukkeeseen tottuneita. Kun maailma räjähti uuden vuoden aattona kello 23.59, ne seisoivat keskellä pihattotarhaa ja katsoivat taivaalle. Ja söivät välillä heinää. Ja niin tekivät muutkin hevoset. Arabi Ella, iberovarsa Ilo, cartujanotamma Donna ja sen vuotias PRE-varsa Alma.

Pikakelataan tähän uuteen vuoteen. Asumme aika paljon rauhallisemmassa paikassa nykyään, mutta hevoslaumamme käyttäytyy edelleenkin ilotuliteyönä poikkeuksellisen rauhallisesti ollakseen hevosia. Molly ja Hopsi, Ella ja Donna ovat jo kuolleet, mutta Ilo ja Alma kuuluvat edelleen perheeseen. Ilo ja bestiksensä Lukas ovat vieläpä niitä, joita kaikki muut seuraavat. Mietin siis sitä, miten joku tietynlainen käytös voi säilyä vuosikymmenten yli niin, että sen syy on todennäköisesti hämärän peitossa.

Mietin tätä myös, koska tälläkin hetkellä meillä on kaksi ”varsaa” eli tänä vuonna kolmivuotiaiksi tulevaa nuorta hevosta. Vaikka ne ovat jo melkoisen itsenäisiä tyyppejä, olen nähnyt niiden imevän maitoa tällä viikolla jo kahdesti. Veikkaan ilotulitestressiä.

Tekijä: Minna Tallberg

Hevostenkouluttaja ja valokuvaaja. Horse trainer and photographer.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: