Joulukalenteri 9

Tässähän tämä joulukuu etenee rattoisasti! Eilen mietin tässä terminologiaa ja seuraavaksi ajattelin varsoja. Varsat ovat lähellä sydäntäni muutenkin, ja erityisesti kun tapaan ongelmista kärsiviä aikuisia hevosia, ajattelen aina niiden varsuutta. Hevosilla on synnynnäisiä ominaisuuksia, mutta ne oppivat myös valtavan nopeasti ja muistavat hyvin. Varsatkin oppivat, todennäköisesti vielä nopeammin kuin aikuiset hevoset.

Erityisesti selviytymiseen liittyvät käyttäytymismuodot vahvistuvat todella nopeasti. Jos hevonen säikähtää kerran rekkaa ja pakenee, pitää siedättää huolella, ettei tämä muisto tulisi pintaan jokaisen rekan kohdalla. Ja koska hevoselle, varsinkin varsalle, on miljoonien vuosien ajan ollut elinehto pysyä lauman mukana, eroahdistus muista hevosista on sisäänrakennettu käyttäytymismuoto. Näen monessa ongelmakäytöksessä eroahdistusta, eli turvattomuuden tunnetta kun hevonen joutuu pois toisten hevosten luota. Tätä ominaisuutta ei saa hevosesta täysin pois, mutta kyllä pito-olosuhteilla ja koulutustavoilla pystyy tekemään älyttömän paljon sen vähentämiseksi.

Kyllä, tästä pääsen varsan elämän ehkä tärkeimpään hetkeen (syntymän ja imemisen lisäksi toki): vieroitukseen. Tai vieroittamattomuuteen. Suhde emään on varsalle elintärkeä, eikä varsan rutiininomainen vieroittaminen 6-8 kk iässä ole mikään lakiin kirjoitettu kasvattajan velvoite. Päinvastoin: kun hevonen lajina on sellainen, että sen jälkeläiset lähtisivät synnyinlaumastaan 2-4-vuotiaina (tai ei lainkaan), miksi ihmeessä pitäisi erottaa emä ja varsa toisistaan niin aikaisin, ellei ole pakko?

Emä on muutakin kuin maitobaari. Joskus varsa kasvaa liian nopeasti ja sen imemistä pitää siksi rajoittaa tai lopettaa. Silloin emän nisien peittäminen mahdollistaa sen, että varsa saa silti pitää sosiaalisen siteen emäänsä. Olen kuullut muutamasta noin 4-5-kuisesta varsasta, jolle oli kehittymässä fysiitti eli kasvuhäiriö ja eläinlääkäri oli sanonut, että se pitää vieroittaa. Maidosta kyllä, emästä ei. Ero on aivan valtava.

Seuraava on sitten mutuilua. En ole nähnyt yhtään tutkimusta, jossa verrattaisiin edes kymmenen vieroittamattoman tai esimerkiksi 2 vuoden iässä vieroitetun aikuisen hevosen käyttäytymistä vaikkapa niihin 6-kuisina vieroitettuihin. Oma fiilikseni on kuitenkin, etten yhtään ihmettelisi, vaikka näkyisikin eroa niiden myöhäisempien eduksi.

Meillä on kotona nyt sellaisia ns vieroittamattomia kasvatteja viisi, joista nuorimmat tulevat kohta nelivuotiaiksi ja vanhin 14-vuotiaaksi. Ns vieroittamattomia siksi, että onhan orivarsat toki ruunattu, mutta ovat saaneet viettää sairauslomansa emänsä vieressä ja palautettu sitten myöhemmin laumaan.

Ainakin näiden muutamien kotiin jääneiden kasvattien perusteella voin suositella: Ne ovat hämmentävän vähän toisten hevosten perään. Tokihan siihen sisältyy muutakin, koulutuksessa käytetyistä vahvisteista lähtien eli siitä, millaisena ne kokevat ihmisen mukaan lähtemisen. Ja siedätän rutiininomaisesti kaikkeen, myös kauempana muista hevosista olemiseen.

Yksi ruunavarsa vaihtoi ”laumaa” eli hevosryhmän sisäistä alaryhmää noin puolitoistavuotiaana eikä sen jälkeen juuri ole näkynyt emänsä seurassa. Toinen nyt 3-vuotiaana hengailee edelleen isänsä ja emänsä seurassa eniten. 3-vuotias tammavarsa on edelleen emänsä kanssa paljon, ja näinpä sen imemässä jokunen kuukausi sitten. Harvinaista se on kuitenkin.

Meillä on siis tämä yksi perheryhmä, jossa on ruuna, joka on kahden ”varsan” isä, ja näiden varsojen emät. On ollut älyttömän mielenkiintoista seurata, miten tällainen lauma toimii ja millainen side isän ja jälkeläisten välillä on. Alla tämän kasvatuskokeilun toinen yksilö, vuoden ikäinen orivarsa, tekemässä ikäisekseen varsin keskittyneesti töitä yksin kentällä.


Joulukalenteri 8

Tervetuloa terminologiatorstain pariin! Mietin tuossa eilen, että onko terminologialla nyt oikeastaan niin väliä, ehkä minä vain olen harvinaisen nillittävä tyyppi. Mutta päädyin nyt kuitenkin siihen, että kyllä, sanoilla ja niiden käyttötavalla on väliä. Voin minäkin silti olla nillittävä tyyppi, siitä ei ole kyse.

Miksi termeillä on väliä? Keskustelun vuoksi. Pidän asioista keskustelemisesta ja pidän keskustelua itsessään arvokkaana. Mutta jotta voimme edes alustavasti keskustella niin, että välttäisimme väärinkäsityksiä ja teoriassa voisimme päästä johonkin kaikkia osapuolia ilahduttavaan lopputulokseen, meidän on varmistettava parhaamme mukaan, että keskustelemme samoista asioista.

Esimerkki: ”Palkitse hevosta!” Olen kuullut tämän varmasti satoja kertoja elämässäni ja nämäkin sanat voivat tarkoitta eri ihmiselle aivan eri asioita. Siinä, missä yhden ratsastajan mielestä palkitseminen tarkoittaa pysähdystä ja pientä kaurapalkintoa hevosen suuhun, toisen ratsastajan mielestä palkitseminen on sisäohjan hetkittäistä löysäämistä ja hevosen taputtamista kaulalle ja kolmannen sitä, että hevonen saa käyntitauon pitkin ohjin.

Eläinten kouluttamiseen liitetty oppimisteoriasanasto hiipii hevosmaailmaankin, ja siitä on hyviä ja huonoja seurauksia. Hyviä seurauksia mm. siksi, että tutkimuksissakin käytetty sanasto pyrkii ainakin olemaan tarkka. Palkintojen sijaan puhutaan positiivisesta vahvisteesta, eli annetaan jotain, mitä hevonen haluaa, ja mikä vahvistaa toistojen jälkeen sitä edeltävää käytöstä. Myötäämisen tai paineen poiston sijaan puhutaan negatiivisesta vahvisteesta eli poistetaan jotain, mitä hevonen kokee epämiellyttävänä, ja tämäkin vahvistaa sitä edeltävää käytöstä.

Entä ne huonot seuraukset? Se, että välillä tarkkuus vesittyy. Jos pysymme alkuperäisessä tarkoituksessa, negatiivinen vahviste on se myötääminen, se paineen poistuminen, ei koulutustapa. Jos haluamme nimetä sen joksikin ilmaisemaan, että tässä koulutustavassa käytetään [pääosin] negatiivista vahvistetta, niin paineen ja paineen poiston käyttäminen on ihan hyvä ilmaisu. Huomaatte, olen nipo. Joissain asioissa.

Positiivinen = plus, negatiivinen = miinus

Oppimisesta puhuttaessa toivottavasti kaikille on jo selvää, että positiivinen/negatiivinen käytetään kuten matematiikassa, eli tarkoittamaan lisäämistä tai vähentämistä. Vahviste- ja rankaisuneliö on hassusti nimetty, mutta emme pääse siitä enää mihinkään. Nykyään käytössä on lisäksi myös sana heikenne kun puhutaan käytöstä vähentävästä seurauksesta, mikä on ihan hyvä, koska sanalla ”rankaisu” on niin kolkko merkitys yleiskielessä. Oppimisterminologian mukainen rankaisu kun voi olla vain grammojen painoinen paineen lisäys, joka toistuessaan vähentää vaikka hevosen halua kääntää päätä oikealle maastakäsin työskentellessä. Tai se voi olla hevosen lyömistä raipalla. Tai mitä tahansa muuta, joka hevonen oppii välttämään.

Negatiivinen vahviste = myötäys

Kukaan ei varmastikaan pidä paineen poistoa tai ohjalla myötäystä hevoselle ikävänä. Kuitenkin olen ollut huomaavinani aina välillä somen ihmeellisessä maailmassa, että nimenomaan joitain hevosihmisiä harmittaa se negatiivisen vahvisteen mukana kulkeva ilmiö, että jotta myötäys toimisi vahvisteena, sitä edeltänyttä painetta – niin, minkälainen sen on pakko olla? Jotta myötäys tuntisi helpotukselta hevoselle?

Sepä se: Jotta negatiivinen vahviste toimisi vahvisteena, sitä edeltävän paineen on oltava hevoselle epämiellyttävä. Tätä vastaan väitellään kaikilla tasoilla välillä, ja ymmärrän taustalla vaikuttavan tunteen. Emmehän haluaisi olla ikäviä hevosille. Mutta puhuessamme oppimiseen liittyvistä ilmiöistä, kuten siitä negatiivisesta vahvisteesta, siihen sisältyy myös ikävältä tuntuvia totuuksia eli jotta oppiminen olisi negatiivisesta vahvisteesta johtuvaa, edeltävän paineen on oltava epämiellyttävä.

Juju on kuitenkin käytetyn paineen laadussa: Hevonen on tavattoman herkkä eläin ja jotkut hevoset reagoivat sellaiseenkin paineeseen, jonka ihminen ei edes huomaa (Lansade, L., Pichard, G. & Leconte, M. 2008 Sensory sensitivities: Components of a horse’s temperament dimension. Appl. Anim. Behav. Sci. 114, 534-553) eikä negatiivisen vahvisteen käyttö tarkoita, että sitä ennen pitäisi käyttää sellaista painetta, joka haittaa hevosen hyvinvointia.

Voidaan keskustella siitäkin, onko oikein aiheuttaa hevoselle minkäänlaista epämiellyttävyyttä ja siinä olen itse sitä mieltä, että ilman muuta on. Yllätyitkö? Minä en, koska olen ollut tätä mieltä aina. Olennaista ei mielestäni ole se, että kun käytämme hevosella varusteita, painetta on joskus enemmän ja sitten taas vähemmän tai ei lainkaan. Olennaista on, millainen paine on – aiheuttaako se vammoja heti tai pitkän ajan kuluessa – ja miten hevonen sen kokee eli aiheuttaako se kipua tai pelkoa. Jos ei, niin mielestäni on ihan sallittua aiheuttaa hevoselle ohimenevää lievästi epämiellyttävää tunnetta, jotta sitä voi oikealla hetkellä myödätä pois.

Mutta jos tuosta negatiivisen vahvisten käyttöön sisältävään epämiellyttävyyteen liittyen vaivuit epätoivoon niin pieni lisäys: Käytöstähän vahvistaa moni asia samanaikaisesti, kun elämme todellisessa maailmassa emmekä Skinnerin käyttäytymistutkimuslaatikossa. Sen myötäyksen saamisen lisäksi hevonen voi lisätä haluttua käyttäytymistä esimerkiksi siksi, että se silloin pääsee liikkumaan, pääsee tutkimaan ympäristöä, pääsee hyppäämään, pääsee juoksemaan muiden hevosten kanssa, pääsee takaisin kaverin lähelle, pääsee häntä tuulta kohti, pääsee leikkimään, tietää pääsevänsä kohta laitumelle jne. jne.

Olennaista tässä on se pieni sana: voi. Emme voi päättää hevosen puolesta, että sinä nyt nautit [pienten] esteiden hyppäämisestä, ellei hevonen sitä tee. Voimme vaikuttaa hevosen motivaatioon monin keinoin. Siitä lisää jonain toisena joulukalenteripäivänä.

Joulukalenteri 7

Tänään ajattelin kirjoittaa tutkimuksista ja niistä ilmiöistä, jotka tutkittuun tietoon liittyy. Ensinnäkin: hevostutkimuksia on jo aika paljon. Se on ihan mahtavaa, sillä yleisesti ottaen tutkittu tieto on parasta tietoa, mitä meillä on. Tutkittu tieto on myös itseään korjaavaa, toisin kuin luuloon ja kokemukseen perustuva ”tieto” joka usein on melko pysyvää. Parhaimmillaan tutkittu tieto voi auttaa sekä hevosia että niiden kanssa tekemisissä olevia ihmisiä voimaan paremmin.

Ennen kuin heittää kaikki vanhat toimintatapansa ikkunasta ulos, kannattaa kuitenkin lukea itse tutkimus ja erityisesti katsella siitä muutamia asioita.

Montako hevosta tutkittiin? Neljä, kuusitoista vai 256?

Mitä tarkalleen tutkittiin? Tiedättehän sen tutkimustuloksen, jonka mukaan järjestelmällinen siedättäminen on tehokkaampaa kuin vastaehdollistaminen? Siinä tosiaan tutkittiin vain tätä: asteittain totuttamista ja ei asteittain totuttamista lainkaan, vaan hevosen ruokkimista pelottavan asian päältä.

Oliko tutkimuksessa verrokkiryhmää, jos se olisi ollut aiheellista? Jos verrataan vaikka hevosen toipumista vammasta tietyn hoidon avulla, on melko yhtä tyhjän kanssa, ellei tiedossa ole, kuinka toipuminen eteni vastaavan ryhmän kohdalla, jolla ei käytetty ko. hoitoa.

Onko tutkimus vertaisarvioitu? Tämä tarkoittaa, että ennen lopullista julkaisua aiheen asiantuntija tai useampi lukee julkaisua kuin piru raamattua. Tämä osaltaan estää ihan räikeimpien tarkoitushakuisesti tehtyjen tutkimusten julkaisun arvostetuissa julkaisuissa.

Ei, en tarkoita haukkua tutkijoita. He ovat useimmiten todella asiallisesti toimivia. Mutta joka ihmisryhmään mahtuu aina muutama mätä omena.

Tutkimuksia lukiessa olisi kyllä myös hyvä pitää omat mielipiteet mielessä. On ihan hirmu helppo kiinnittää huomionsa juuri niihin tutkimuksiin, jotka vahvistavat omaa mielipidettä ja haukkua sellaiset tutkimukset, joiden tulokset horjuuttavat omaa mielenrauhaa. Esimerkkinä nämä hevosen kipua ilmentävät eleet, ilmeet ja muut käyttäytymismuodot – nimenomaan ratsastuksessa.

Niin kauan kuin hevosen kipua ilmentävät käyttäytymismuodot tutkittiin sairailla tai muuten kipeillä hevosilla, en ainakaan itse huomannut suurta vastareaktiota. Kun alkoi tulla tutkimuksia, jossa todettiin hevosen ilmentävän kipua ratsastajan alla tavoilla X, Y ja Z, napinaa alkoi kuulua valtavasti enemmän. Se on tottakai inhimillistä ja mitään yksittäistä tutkimusta ei kannata pitää lopullisena totuutena. Mutta trendi oli nähtävissä: Jos tutkimusten mukaan moni ratsastettu hevonen ilmentää kipua, tutkimuksessa on oltava vika.

Ja toisin päin, ainakin minun ja aika monen muun kohdalla. Itselleni oli ihan järjettömän suuri helpotus, kun näitä Ridden horse pain ethogram -julkaisuja alkoi vuonna 2017 paikkeilla tulla. Miksi? Koska vihdoinkin tuli tieteellistä vahvistusta sille, mitä olimme nähneet osassa hevosia eli kärsimystä. Tiedän, että tämä on kamalan provosoivaa joillekin, mutta itse siirryin nopeasti pois kisakuvaajan töistä 2000-luvun alussa, kun olin oppinut riittävästi hevosen käyttäytymisestä (ilmekin on käyttäytymistä) että näin ongelmat. Ei kaikissa hevosissa, mutta monessa.

Nykyään minua kiinnostaa edelleen se, miten voimme parantaa hevosen hyvinvointia niin kotona kuin kilpailuissakin. Olettamukseni on edelleen, että koska joidenkin hevosten hyvinvointi näyttää olevan kilpailuissakin ihan ok, pitäisi olla mahdollista muuttaa myös muiden hevosten hyvinvointia kilpailuissakin parempaan suuntaan. Se toki edellyttää avointa ja rehellistä keskustelua eli sitä, että keskustelemme asioista emmekä kiellä niiden olemassoloa. Esimerkkinä: Niin kauan kuin osa keskustelijoista kieltää, että kilpailutilanne aiheuttaa hevoselle stressiä, emme oikein pääse siihen, miten tätä stressiä voisi vähentää.

Kuten huomaat, en edes ole sitä mieltä, etteikö hevoselle saisi aiheuttaa lyhytaikaista stressiä tai ohimenevää epämukavuutta. Kipua, kärsimystä tai vaurioita ei.


Joulukalenteri 6

Hyvää itsenäisyyspäivää ja kiitos itsenäisyytemme varmistaneille veteraaneille. Koska meillä on vapautta, meillä voi olla myös erilaisia mielipiteitä. Lueskelin kollega Katariina Cozmein iberico.fi-Facebook-sivulla positiivisen vahvisteen käytöstä ratsastuksessa ja mietin jälleen kerran, miten hassuihin käsityksiin aiheesta välillä törmää.

Käyttäytymis- ja eläintieteet sekä psykologia ovat niitä tieteenaloja, jotka ovat antaneet hevosten kouluttamiseen lisää työkaluja ja uusia ajatuksia. Mitä paremmin osaamme käyttää hyväksi erilaisia motivointikeinoja ja rakentaa liikkeitä pienestä kohti isompaa, sitä paremmin hevosemme voivat.

Miksi väitän näin? Mitä enemmän tiedät siitä, miten jokin liike tai tehtävä rakennetaan alusta asti, sitä helpommin pääset hyvään lopputulokseen. Hevosten kouluttaminen ei ole mikään poikkeus. Mitä paremmin ymmärrät ja osaat soveltaa erilaisia motivaatiokeinoja, sitä nopeammin hevonen oppii. Mitä enemmän muita keinoja motivoida hevonen sinulla on paineen poistumisen lisäksi, sitä vähemmän sinun tarvitsee lisätä painetta, jotta hevonen tekisi kuten haluat.

Ruokapalkintojen käyttäminen hevosten kouluttamisessa ei myöskään ole mikään uusi ja vallankumouksellinen asia eikä tee hevosten kouluttamisesta sirkusta tai temppujen opettamista. Xenophonkin suositteli ruokapalkintojen käyttämistä. Ruokapalkintojen käyttöä neuvotaan monessa vanhassa ratsastuskirjallisuudessa. Espanjalainen ratsastuskoulun ratsastajat käyttävät ruokapalkintoja.

Tämän artikkelin lopussa kuvassa esiintyvä 83-vuotias klassisen kouluratsastuksen tunnettu nimi Michel Henriquet käyttää kuvassa ruokapalkintoja. Ja sivuhuomautuksena: tuolla tavalla turpahihna säädetään. Katse hevosen alaleukaan siis, jossa kiristysside-crank-noseband on niin löysällä, että hihna tekee tuollaisen silmukan.

Eläintenkoulutuksen tutkimusten ja koulutussovellusten kautta meillekin on tullut lisätietoa palkintojen käytön yksityiskohdista eli esimerkiksi äänimerkin käytöstä, käyttäytymisketjujen rakentamisesta jne. Se tekee esimerkiksi juuri ruokapalkintojen käytöstä ratsastuksessa ilman lieveilmiöitä mahdollista.

Luopuminen ei ole luopumista

Melko usein törmää termiin, joka antaa koko aiheesta hieman väärän kuvan. ”Luopuminen” on yksi näistä. Tiedättehän, ”hevoselle pitää ensin opettaa luopumista, jotta ruokapalkintoja voidaan käyttää!” Tämä on hyvä ja kannattava juttu, jos ei takerru tähän luopumisen ajatukseen. Eli kyseessä on vain opetettava käytös, ensimmäinen asia, mitä hevoselle kannattaa ruokapalkintoja käyttäessä opettaa: Miten käyttäytyä, jotta ruoka tuodaan turvan alle.

Hevosen luontainen käyttäytyminen ei anna sille juuri mitään keinoja ymmärtää, että ihmisellä oleva ruoka saadaan suuhun niin, että ei tee mitään. ”Ei mitään” on muutenkin hevoselle hankala konsepti opettaa, sillä hevonen tekee aina jotain. Luontaisesti hevonen osaa kävellä ruuan luo ja syödä sitä. Pää suunnilleen eteenpäin seisominen on opetettava juttu.

Syötä hevosta alussa jatkuvasti, suuntana kaula ja pää eteenpäin, ja harvenna sitten palkintoja asteittain. Näin hevonen on jo päässyt oppimaan, millä tavalla ruoka tällä hetkellä tulee. Vaikka se silloin kokeilisi sitä sisäänrakennettua käyttäytymistään eli ruokaa kohti hakeutumista niin vaihtoehto B on sen tuoreessa muistissa ja tulee todennäköisemmin nopeasti taasmkokeiltua myös. Anna sitten pari palkintoa lyhyellä välillä niin, että pää pysyy eteenpäin, ja siirry pyytämään hevoselta kevyesti vaikka pään kääntämistä, ja palkitse siitä.

Mutta ”luopuminen” on nimenomaan sitä, ihan uusi käytös. Ei luopuminen tarkoita sitä, että pitää odottaa, kunnes hevonen luovuttaa eikä enää ajattelekaan saavansa ruokaa. Sitä saa nimittäin odottaa, kun kyseessä on laiduntava eläin, joka on jäänyt henkiin siksi, että se sitkeästi hakeutuu ravinnon perässä uusiin paikkoihin. Sillä välin herätät todennäköisesti hevosessa turhautumisen tunteita ja siihen liittyvää hankalaa käyttäytymistä. Joka taas vahvistuu, jos hevonen sitä harjoittelee.

Joulukalenteri 5

Hyvää huomenta ja joko mietit, mitä yhteistä näillä joulukalenteripostauksilla on? Minäkin nimittäin mietin ensin, että pitäisikö näillä olla jokin teema, mutta totesin sitten että ei, pakkoa ei ole. Tänään ajattelin kirjoittaa hevostenpidosta ja hieman myös sinnikkyydestä siihen liittyen.

Kuten moni tietää, hevosia olisi hyvä pitää lajilleen sopivimmalla tavalla. Millainen eläinlaji hevonen sitten on? Sosiaalinen laumaeläin ja vaeltava ruohonsyöjäeläin. Kyllä, onnea matkaan pitämään tätä eläinlajia hyvällä tavalla meidän olosuhteissa.

Itse olen päätynyt tällaiseen hevostenpitotapaan: Hevosemme elävät yhdessä laumassa, pihatossa, eli niillä on vapaa pääsy sisälle ja ulos milloin haluavat. Niillä on sisätilaa noin 30% enemmän kuin laki määrää per hevonen, niiden talvitarha on noin puolentoista hehtaarin kokoinen ja sitä ympäröi neljän lankun aita, jonka matalin lankku on 40 cm maasta ja korkein 170 cm. Kesäisin niillä on pääsy laitumelle ja edelleen myös makuuhalliinsa, joka onkin kuumalla erittäin suosittu. Tällä hoituu se ”sosiaalinen laumaeläin” -osuus mielestäni riittävän hyvin.

Entä se sinnikkyys? Sinnikkyydellä tässä tapauksessa tarkoitan sitä, että vaikka joku hevonen ei heti sopeutuisi uuteen hevosryhmään niin sitkeästi parannetaan olosuhteita ja annetaan hevoselle mahdollisuus elää toisten kanssa. Tähän sisältyy esimerkiksi se, että tehdään tarhasta monimuotoisempi, lisätään resursseja (tilaa, ruokaa) laumautumisen ajaksi ainakin, otetaan kaikilta hevosilta takakengät pois ensimmäisiksi viikoiksi vammojen vähentämiseksi jne. Ja myös se, ettei ensimmäisestä pienestä puremajäljestä heti eroteta hevosta lajitovereistaan loppuelämäksi. Se on laumaeläimelle aika suuri menetys. Eli ryhmässäpidon hyöty on useimmiten mahdollisia haittoja suurempi.

Ei, kaikki hevoset eivät viihdy yhdessä, ainakaan pienessä tarhassa. Mutta juuri laskin, että meillä on ollut suunnilleen 180 hevosvuotta (eli 1 hevonen asunut meillä 1 vuoden ajan = 1 hevosvuotta) ja eläinlääkärin hoitoa vaativia puremavammoja on ollut yksi, eläinlääkärin hoitoa vaativia potkuvammoja nolla.

Sitten siihen ruokintaan, eli vaeltavaan ruohonsyöjäeläimeen. Hevonen on kehittynyt käyttämään hyödykseen ruohoa ja muuta kasvillisuutta ja syömään valtaosan vuorokaudesta samalla kävellen. Kesällä tämä toteutuu laitumella jotenkin, vaikka oikeanlainen laidun hevoselle olisi sellainen kuiva ja harva, jottei hevonen lihoaisi kesän aikana muodottomaksi palloksi, kuten sen elimistö käskee sen tekevän. Mutta entä talviruokinta? Kun vieläpä on kehitetty sitä hyvin sulavaa säilöheinää?

Minulla on ollut hevosia kotipihassa parikymmentä vuotta ja veikkaan, että olen sinä aikana kokeillut aika monia ruokintajärjestelmiä. Kokeilussa on ollut vapaata heinää, verkkoa ja tuplaverkkoa, pikkuannostelua pitkin vuorokautta ja kaikkea paitsi kymppitonneja maksavaa heinäautomaattia. Nykyään olen päätynyt talvikautena siihen, että annostellun heinän ja tarhan metsäosuuden puiden lisäksi on syöntiolkea ja olkikuivitus sen imevämmän kuivikekerroksen päällä, jotta hevosilla on aina jotain korsirehua naposteltavana. Lisäksi trakehner, arabi, quarter ja welshponi otetaan päivisin muutamaksi tunniksi omiin osastoihinsa syömään lisäannokset paremmin sulavaa heinää ja väkirehua. Näen aamulla hevosten käyttäytymisestä, jos olki on yön aikana loppunut. Ne suhtautuvat silloin aamuheiniin liiankin innokkaasti. Olkien avulla hevosten lauma on leppoisampi ruoka-aikaan.

Miksei sitten koko paali ja verkkoa? Omille hevosilleni osalle verkkoruokinta sopi hyvin, mutta iberialaiset ja ponit lihoivat silti, vaikka verkkoja oli heinäpaalin päällä kaksi. Toisille hevosille taas verkko aiheutti selvästi turhautumista. Myös hampaiden kuluminen on mahdollista, jos hevonen syö verkkoa etuhampaillaan painaen, ja niskajumitkin, kun hevonen nyhtää verkosta heinää. Suurin syy on kuitenkin paikallaan pönöttäminen, eli ruokkimalla eri paikkoihin saan tyypit liikkumaan useita kilometrejä päivässä.

Mutta ei voida pitää olkea, kun hevoset syö sitä! Joo, se on tavallaan sen oljen pointtikin. Hevosen mahalaukussa on happoa koko ajan, eikä se saisi olla tyhjä paria tuntia pitempään mahahaavan välttämiseksi. Tässä palaan taas siihen sitkeyteen.

Kun aloitin nelisen vuotta sitten tämän olkikuivituksen ja syöntioljen tarjoamisen, kaikki hevoset söivät olkea innoissaan. Ne syövät sitä edelleenkin, varsinkin kun laitan uuden paalin tarjolle, muttei yhtä innokkaasti. Mutta ensimmäisenä syksynä silloin 16-vuotias suomenhevonen söi sitä oletettavasti niin paljon, että sille tuli ummetusähky. Ähky hoidettiin, suomenhevonen toipui ja pidin asian harkittuani olkikuivituksen ja syöntioljen tarjoamisen samanlaisena.

Miksi näin? Koska arvioin hyötyjä mahdollisia haittoja suuremmiksi. Tottakai jos ummetusähkyt olisivat seuranneet toisiaan, olisi ollut pakko keksiä herra alkuperäisrodun edustajalle jokin muu kuivikeratkaisu. Käytännössä olisin jakanut pihatot ja tarhan ja käyttänyt jotain muuta kuiviketta. Mutta kokeilin silti pitää myös suokin oljella eikä uutta ähkyä ole vielä tullut. Hevostenpito on yhtä kompromissien tekemistä ja suurimman hyödyn/vähimmän haitan arvioimista.

Ei, täydellistä hevostenpitoa ei ole olemassakaan. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö voisi tehdä niitä pieniä parannuksia, jotta hevonen voisi hyvin. On nimittäin olemassa myös sellaisia itseään toteuttavia ennustuksia, kuten että hevonen loukkaa itseään tarhassa tai laitumella = pidetään hevosta vähemmän ulkona = hevoselle kerääntyy patoutunutta liikkumisen tarvetta = hevonen riehuu yhä herkemmin, kun se pääsee liikkumaan. Kun taas se, että antaa hevosen liikkua vapaana kaikissa askellajeissa isolla alueella voisi tehdä hevosesta vähemmän altiin loukkaantumisille.

Tai hevonen on vähän säpsyilevä uudessa paikassa = yritetään pitää kaikki muuttumattomana, ettei hevonen säpsylisi = hevonen pysyy yhtä säpsyilevänä tai muuttuu koko ajan pelokkaammaksi, kun virikkeellisempi elinympäristö taas voisi nostaa kynnystä reagoida.




Sosiaalinen laumaeläin. Näilläkin olisi se puolitoista hehtaaria käytössään, mutta ovat aivan lähekkäin.

Joulukalenteri 4

Aivojumppaa aamuisella: Kuinka monta tapaa keksit opettaa hevosta menemään traileriin? Työskentelen yhä vieläkin lastauskoulutuskirjani kanssa ja totesin, että ehkä pitää rajata koulutusohjeiden määrää kuitenkin neljään.

Olisi ihanaa, kun olisi vain yksi totuus. Tässä on The Menetelmä, toteuta se, niin hyvää tulee. Mutta kun ei ole. Hevosia on erilaisia, niillä on erilaiset synnynnäiset ominaisuudet ja erilainen oppimishistoria. Siinä, missä aivan kokemattoman hevosen opettaa yleensä lastaukseen nopeasti (toissaomakasvattini oli ensimmäisellä harjoituskerralla sisällä 1 minuutissa 20 sekunnissa ja seisoi siellä kuin tatti niin kauan kuin piti pari minuuttia myöhemmin, sitä seuraava oli isompi ja sillä kesti muutama minuutti pitempään, tämänvuotinen taas oli sellainen parin minuutin pikkuyksilö) sellainen hevonen, jolla on jo kokemuksia kuljetuksesta, voi vaatia enemmän jumppaamista noin koulutuksellisessa mielessä. Jos hevosta pelottaa jo avoimen trailerin näkeminenkin, tekemistä on rutkasti enemmän. Kannattaa siis edes vähän kouluttaa jo ennen kuin edessä on kuljetustarve.

Hevonen oppii nopeasti, niin hyvistä kuin huonoistakin kokemuksista. Yritä varmistaa, että ensimmäiset kokemukset ovat niitä hyviä.
Facen puolella on muuten ohjeet hevosen ilotulitteisiin siedättämiseen: https://www.facebook.com/hevostenkoulutus/videos/1352732598867480/



Joulukalenteri 3

Hyvää huomenta ja tervetuloa ihmettelemään kanssani hevostenpitoa. Luin ruotsalaisen Linda Kjellbergin väitöskirjaa ”Horse stables in the 21st century : aspects of management, behaviour and health” https://publications.slu.se/?file=publ/show&id=119365 jossa on koottuna useampi jo julkaistu artikkeli Flyingen ja Strömsholman hevosten pihatto- versus tallissapidosta.

Kuten ehkä tiedätkin, meidän hevoset asuvat pihatossa. Päädyin tähän hevostenpitotapaan noin vuonna 2003, kun lueskelin silloisia tutkimuksia hevosten käyttäytymisestä ja terveydestä Tuire Kaimion tekeillä olevaa Hevosen kanssa -kirjaa varten. Sitä ennen minunkin hevoset tulivat joka ilta sisälle erillisiin karsinoihin yöksi.

Kjellbergin väitöskirjassa todetaan samaa kuin omat kokemuksenikin ovat: Hevosten terveys on pihatossa parempi ja tämä johtuu todennäköisesti siitä, että hevoset saavat liikkua halutessaan ja toteuttaa sosiaalisia käyttäytymistarpeitaan. Tutkimusten hevosista vain karsinassa pidettävillä hevosilla esiintyi ähkyjä, pihattohevosilla ei lainkaan.

Riskit ovat pito-olosuhteista riippuen erilaiset: Karsinahevosilla oli enemmän ähkyjä ja ei-tapaturmaisia ontumisia, kun taas pihattohevosilla oli enemmän potkuvammoja. Kuitenkin mitatessa sairauslomapäiviä pihattohevosilla oli niitä vähemmän kuin karsinahevosilla ja loukkaantumisia oli yhtä paljon pitotavasta riippumatta. Muutokset hevosryhmässä altisti vammoille.

Molemmissa paikoissa käytössä oli automaattiset ruokinta-asemat ja niiden ympärillä havaittiin enemmän aggressiivista käyttäytymistä kuin muualla. Sekä heinä että väkirehut syötettiin automaatista, heinä jaettuna jopa 20 annokseen, ja kuivikkeena oli useimmiten olkea. Ruokintapaikkoja oli vähemmän kuin hevosia, 6 kappaletta, mutta hevosilla oli tarjolla vapaasti olkea syötäväksi yhdellä ruokintapisteellä. Mietin itse sitä, että hevonen on kuitenkin sosiaalinen syöjä, joten itse kannatan sitä ”ruokapaikkoja yksi enemmän kuin hevosmäärä” stressin vähentämiseksi. Tiedän, automaattiruokintajärjestelmä on todella kallis.

Tilaa oli omasta mielestäni todella vähän parissa tutkimuksessa, 175-218 neliömetriä hevosta kohden, ja Kjellberg pohtikin, että tilaa tulisi olla enemmän. Toisessa tutkimuksessa (Flauger ym) on todettu, että kun tilaa on enemmän kuin 331 neliömetriä hevosta kohden, aggressiivinen käyttäytyminen ei enää vähene, eli tämä voisi olla tilan minimivaatimus ryhmässäpidossa.

Yksi asia, johon tämä tutkimus (yhdessä toisen vastaavan tulosten kanssa) tulee vaikuttamaan tulevaisuuden hevostenpidossa on hevosen makuukäyttäytyminen. Kun yli 160 cm korkean hevosen vähimmäistilavaatimus on 9 neliömetriä, ja jollei hevosia ruokita makuuhalliin, riittää 80% tästä eli 7,2 neliötä, tutkimuksissa on todettu, että vasta noin 15-18 neliön tila hevosta kohti riittää siihen, että hevonen on makuulla yhtä paljon kuin karsinassa asuva hevonen. 8-9 neliötä hevosta kohti antaa makuullaoloajaksi villinä eläviä hevosia vastaavat määrät.

Kaikenkaikkiaan kiinnostava väitöskirja, varsinkin kun Strömsholman ilmasto on lähellä Etelä-Suomen vastaavaa. Flyinge on aivan Ruotsin eteläosassa ja lähinnä Liettuan korkeudella. Hevonenhan on kylmiin olosuhteisiin sopeutuva eläin, eli tulokset ovat käyttökelpoisia myös pohjoisemmassa.

Hevonen on aito laumaeläin, jolle lähtökohtaisesti sopii ryhmässäpito. Sellaisille harvoille poikkeusyksilöille, jotka eivät totuttelun jälkeenkään sopeudu elämään yhdessä toisten hevosten kanssa, yksityinen ”rinnakkaispihatto” lienee hyvä tapa varmistaa hevosen mahdollisimman lajityypillisen elämän ja siihen kuuluvat myönteiset tunteet.




Luento Jokimaalla 4.12. klo 15

Ilmainen, järjestää Etelä-Suomen Hevosjalostusliitto ry. Ilmoittaudu: https://forms.office.com/pages/responsepage.aspx?id=qRJFaSojbUaVKrzLrd0sAuH-iU07P3xEp50wB9AzTB9URTFBMkZUVzdESjhNRlJBSkVYQVc4TVc3OS4u

Luennon aihe on siedättäminen, eli asteittainen, järjestelmällinen totuttaminen hevosen niin sanottua mukavuusaluetta laajentaen. Esimerkkeinä ajattelin sunnuntaina käyttää eläinlääkärin toimenpiteisiin sekä ilotulitteisiin ennakkoon siedättäminen.

Luento on livenä Lahden Jokimaalla, eikä ole etäosallistumismahdollisuutta. Tallennettakaan ei tule. Aiheesta lupaan kuitenkin pitää webinaarin heti kun lastauskirja on pulkassa.

Joulukalenteri 2

Toinen päivä joulukuuta ja jatkamme lempitutkimuksillani! Tällä kertaa ei yhtä absurdi sellainen kuin mangoa ahmivat arabihevoset, vaan todella käyttökelpoinen esimerkki siitä, että eläinlääkärin toimenpiteisiin kouluttaminen kannattaa ja jos hevonen on jo oppinut välttelemään tiettyä toimenpidettä, kouluttamalla – eli järjestelmällisesti siedättämällä (totuttamalla vähitellen tilannetta vaikeuttaen) ja palkitsemalla hevosta – pääsee korjaamaan hevosen käytöstä.

Tutkimuksen abstrakti löytyy täältä: https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S1558787817301429 ja sen on kirjoittanut Tercevia ja McDonnell. ”Case series report: Systematic rehabilitation of specific health care procedure aversions in 5 ponies” kertoo viidestä eläinlääketieteen opiskelijoiden harjoituskäytössä olleesta ponista, jotka olivat harjoittelukautta ennen olleet helppoja mm. koskettaa joka paikkaan, pistää ja klipata. Ponit olivat tutkimuksen alkaessa vältelleet yhtä tai useampaa näistä toimenpiteistä, kukin tavallaan.

Tutkijat käyttivät edellä mainittua asteittaista siedättämistä sekä positiivista vahvistetta (ruokapalkintoja) poneja kouluttaessa ja keskimääräinen koulutusaika päivittäin oli noin 13 minuuttia. Neljä poneista saavuttivat asetetun vaatimustason onnistuneesta kouluttamisesta kahdeksannella koulutuskerralla ja viides poni yhdeksännellä kerralla. Koulutuksen tulosta seurattiin myös kahden viikon välein 6-10 viikon ajan ja koulutustulos pysyi yllä.

Kouluttamisessa periaatteet pysyvät samana, haluatko opettaa hevoselle paikallaan pysymistä verinäytteen ottamista varten tai esteen hyppäämistä.
1. Arvioi lähtötilanne ja päätä haluttu lopputulos
2. Pilko näiden väli mahdollisimman pieniin askeleisiin
3. Etene hevosen oppimisen ja tottumisen tahdissa
4. Vahvista haluttu käytös jollain, mitä hevonen haluaa

Siinäpä se! Yksinkertaista. Ei helppoa.

Joulukalenteri 1.

Tervetuloa Tallbergin joulukalenteriin! Aiheena tänään on hevostutkimukset. Yritän parhaani mukaan pysyä kärryillä uusista hevosten oppimista, kouluttamista ja käyttäytymistä koskevista tutkimustuloksista, ja niitä lukiessani törmään välillä myös näihin helmiin.

Ei hätää, kyseessä ei ole mistään hälyttävästä uudesta tutkimustuloksesta, vaan tästä: Ei ole hyväksi hevosten mahaalaukun terveydelle antaa niiden syödä rajattomasti syöntikypsiä mangoja. Otanta: viisi hevosta.

https://www.mdpi.com/2076-2615/12/22/3084

Tervetuloa, joulukuu!

Marraskuun viimeistä päivää viedään, eikä tule yhtään ikävä. Säästän teidät nyt flunssaisuuteni yksityiskohdilta, mutta tämäniltainen webinaari Hevosen eleet, ilmeet ja tunteet niiden takana siirtyy pari viikkoa eteenpäin sillä ajatuksella, että voisin puhua pidempään kuin minuutti kerrallaan. Pahoittelen! Lähetän ilmoittautuneille, joita oli muuten todella mahtava määrä, vielä sähköpostia asiasta aamutallin jälkeen ja linkin toiseen luentooni, jotta on jotain kuunneltavaa.

Sillä aikaa muutama kuva ajateltavaksi:

PSST!

Asiat etenevät! Hitaanlaisesti, mutta kuitenkin. Lastauskirja ei vielä ole aivan valmis, mutta sen verran näyttää valmistuvan kohtuullisessa ajassa, että laitoin ennakkotilauksen auki verkkokauppaan.

Ennakkotilaajat saavat kirjansa (arvioitu ilmestymisviikko 4/23) ensimmäisinä ja tilaamalla ennakkoon autat meitä arvioimaan ensimmäisen painoksen määrän. Jos haluat antaa kirjan joululahjaksi, voit ladata PDF-kortin ostoksen jälkeen ja lahjan saaja saa kirjan suoraan meiltä.

https://holvi.com/shop/kuuranmaen/product/48e54172b540c3e971cde0af9a42a3e1/

30.11. klo 18-20: Uusi webinaari!

Uusi webinaari: Hevosen ilmeet, eleet ja tunteet taustalla

Mistä? https://holvi.com/shop/sempatia/product/c4e59ffa08a2f089d530256e2bed0a85/

Kenelle? Kaikille, jotka ovat kiinnostuneita hevosista. Vaikka kaivaudun hieman syvemmälle tutkimustietoon ja tavoitteeni on tuoda uusia ajatuksia kokeneillekin hevosihmisille, webinaari on selkeä ja ytimekäs.

Milloin? Keskiviikkona 30.11.2022 klo 18-20 (jos keskustelua on paljon, voi venyä hieman)

Mitä? Tutkittua tietoa, kokemusperäistä tietoa, valokuvia, videoklippejä, asiayhteyttä sekä ennen- ja jälkeen -kuvamateriaalia.

Kuka luennoi? Minä, hevosihminen, valokuvaaja, kirjoittaja ja eläintenkouluttaja (AT ja EAT). Lisää: https://minnatallberg.com/about/

Hinta? 14,90 e sis. ALV 24%

Tuleeko tallenne? Tulee, katsottavissa kuukauden ajan luennon jälkeen.


Haluatko kysyä jotain ennakkoon? Tässä: https://forms.gle/xgTYqu75eaXAY2Ez9

Liveluento: Negatiivinen vahviste hevosen kouluttamisessa

Aika: 19.11.2022 klo 15 (luento noin 2 h, jonka jälkeen keskustelua, kysymyksiä ja vastauksia)
Paikka: Lahden Jokimaan raviradan katsomorakennus
Avoin: Kaikille
Hinta: Maksuton
Järjestäjä: Etelä-Suomen Hevosjalostusliitto ry

Ennakkoilmoittautuminen 18.11.2022 klo 12 mennessä: https://forms.office.com/r/jJ5p6scJSQ

Tervetuloa paikan päälle miettimään kanssani paineen poiston käyttöä hevosten koulutuksessa ja käytössä!

Someilmapiiristä

Tätä kirjoittaa entinen supernillittäjä ja virheidenetsijä, joten tiedän hyvin, miten koukuttavaa ja palkitsevaa se on. Mutta. Huomasitko sanan ”entinen” tuossa? Kerron, miksi. Jos haluat ikinä tehdä mitään rakentavaa ja päästä johonkin hyvään tulokseen vaikkapa sitten hevosten kanssa, on toki ehkä ihan hyvä tunnistaa räikeimmät virheet. Mutta se ei auta sua yhtään, ellet osaa tunnistaa oikeaa toimintaa ja haluttua lopputulosta. Silloin virheentunnistajana tiedät vain, mihin suuntaan et halua mennä, muttet siltikään sitä, mihin kannattaisi lähteä. Silloin on aika vaikea päästä yhtään mihinkään.

Tiesitkö, että minulla on eri kovalevyillä yli 100 000 valokuvaa hevosista ja ratsastajista eri vaiheessa koulutusta? Lähinnä Tuire Kaimion pitämiltä kursseilta ja yksityisvalmennuksista, mutta myös kymmeniltä eversti Carden kursseilta täällä Suomessa ja ulkomailla. Niissä näkyy hevosia aivan alkukoulutuksessaan ennen kuin ratsastaja on edes noussut selkään ensimmäistä kertaa siihen asti yli 10 vuotta myöhemmin, kun ne tekevät jo aika vaikeita liikkeitä suurella kokoamisasteella.

Tiedätkö, miten suuri motivaatio minulla tällä hetkellä on julkaista niitä missään, vaikka ne olisivat sairaan opettavaisia ja niissä olisi 99% hyviä asioita nähtävillä, ja ne voisivat auttaa hevosihimisiä muodostamaan käsityksen siitä, mihin suuntaan olisi hyvä pyrkiä, jotta hevonen kehittyisi vaikkapa tyytyväiseksi, vahvaksi ja joustavaksi kouluratsuksi?

Nolla.

Miksi? En tiedä, seuraatko hevostenkoulutussivujani Facen puolella, mutta siellä minulla on ollut muutaman vuoden ajan tapana linkittää tai laittaa kuvia jostain tosi hienosta ratsukosta saatesanoilla ”Katso, miten kiva kuva”. Ei ole yhtään sellaista julkaisua, jonka kommentteihin ei olisi kerääntynyt virheidenetsijöitä. Sellaisia, joiden on vain pakko sanoa, mitä ko. kuvassa on vikana. Vaikka siinä olisi se 99% hyvää. Vaikka kirjoittaisin, että etsikää kuvista hyviä asioita. Vähintäänkin olisi oltava videopätkä, koska kuva näyttää vain sen hetken. Kerron tässä teille salaisuuden: jos haluat kouluttaa hevosta, opi tunnistamaan niitä hyviä hetkiä ja palkitse hevosta niistä. Silloin se oppii hakeutumaan itse sellaiseen suuntaan.

Sellaisia, kuin minä 20 vuotta sitten. Ei tee yhtään mieli laittaa kavereiden kuvia sinne revittäväksi. Vaikka kaikille olisi ihan hyvä nähdä, mistä lähdetään ja mihin voi päätyä, jos hevonen pysyy hengissä ja riittävän terveenä.

Meillä on kaikilla oma kehityskaaremme eikä kukaan pysty omalle Dunning-Kruger -ilmiölleen mitään (se on se ohimenevä vaihe, kun aloittelija uskoo olevansa jo tosi osaava). Mutta tämä someilmapiiri on mielestäni mennyt ihan mahdottoman armottomaksi viimeisten vuosien aikana enkä tiedä, miten sitä korjataan tai voiko sitä edes korjata.

No niin, kiitos huomiostanne ja pahoittelen avautumistani. Mitä poni tekee kuvassa ja miksi se on hyvä asia?

Ratsastuskoulu 2.0

Kesän alussa kyselin hevosyrittäjäryhmässä kiinnostusta keskustella ”Ratsastuskoulu 2.0” -konseptista, sillä yksi hevosen hyvinvointiin kiinteästi vaikuttava asia on ratsastuskoulut. En ole koskaan pitänyt ratsastuskoulua, joten oli tosi mielenkiintoista kuulla alan ammattilaisten mielipiteitä ja kokemuksia aiheesta. Itsehän olen kiinnostunut hevosten hyvinvoinnista ja hevosharrastuksen ja -urheilun tulevaisuudesta, ja melkein kaikki ratsastajat aloittavat ratsastuskoulussa.

Maailma ympärillämme on muuttunut. Enää ei voi käskeä oppilasta potkimaan tai lyömään hevosta ja olettaa, ettei kritiikkiä tule. En tarkoita, että näin opetettaisiin enää kovin monessa paikassa, mutta sellaisiakin on.

Millainen sitten olisi uudenlainen ratsastuskoulu, sellainen, jossa hevosen hyvinvointi olisi mahdollisimman hyvä? On jo olemassa monenlaisia sellaisia, ja tässä olisi hyvä hetki vähän rummuttaa omia hyviä toimintatapoja! On nimittäin vain lyhyen ajan kysymys, milloin muutos onkin jo pakollinen. Vanha armeijan tapa opettaa ja myös se, miten oppilaiden käsketään toimia, jos hevonen ei niin sanotusti toimi, ovat jo jäämässä historiaan.

Siitä emme pääse mihinkään, että aloitteleva ratsastaja on hevoselle vähemmän mukava kannettava kuin kokeneempi. Siitäkään emme pääse mihinkään, että jos haluaa oppia ratsastamaan, pitää ratsastaa. Mutta miten voisimme järjestää asiat niin, että ratsastuskouluhevosenkin elämä olisi mahdollisimman hyvää?

Siihen sisältyy samat asiat kuin muillakin hevosilla: hyvä terveys, mahdollisuus sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden hevosten kanssa, mahdollisuus liikkua vapaana ja tehdä valintoja. Korsirehu lähes jatkuvasti saatavilla. Siihen sisältyy myös oikeus epämukavuuden välttämiseen (sopivat varusteet ja niiden käyttö) ja myönteisiin tunteisiin.

Itse mietin siis sitä, että jotta ratsastuksen oppiminen olisi sille toiselle osapuolelle, hevoselle, myönteinen kokemus, kannattaisi siihenkin lisätä sitä positiivista vahvistetta. Käytännössä nimittäin hevonen oppii kyllä useimmiten pitämään vähän rankemmista tai jopa hieman enemmän epämukavuutta aiheuttavista tehtävistä, kunhan ne johtavat haluttuun lopputulokseen eli palkintoon. Näin käyttäytymisen ylläpitämisen kannalta: Jotain haluttua käytöstä ylläpitää. Onko se palkinnon tavoittelu ja saaminen vai esimerkiksi rankaisun välttäminen? Ei ole aivan sama, kummasta on kyse.

Olisiko mahdollista, että järjestelmällisellä palkintojen käytöllä hevonen alkaisi suhtautumaan sekä oppilaisiin että työhönsä myönteisesti? Pieniä palkintotaukoja tulisi tiheästi, mutta olisiko siitä haittaakaan? Tauot ovat muutenkin tarpeen muutaman minuutin välein.

Täsmällinen palkitseminen on tärkeää silloin, kun hevoselle opetetaan uutta, mutta jo koulutetulle hevoselle palkinnon täsmällisellä ajoituksella ei ole niin tarkkaa väliä. Se, mitä palkinnoilla saa aikaan, on kuitenkin työmotivaatiota ja myönteisiä tunteita. Silloinkin, kun se ratsastaja vasta opettelee ja on tasapainoton kannettava.

Vaihtelevuutta kokonaisuuteen.on toinen asia, mitä mielestäni voisi lisätä. On absurdia, että hevoseen, elävään ja tuntevaan eläimeen, suhtaudutaan jossain määrin edelleen hieman kuten kuljetusvälineeseen. Jos maksetaan vain siitä, että saa ratsastaa tunnin (tai 45 minuuttia) ja sitä ennen ehkä laittaa hevoselle varusteet ja taluttaa sitä kentälle tai maneesiin, jää niin paljon sekä oppimatta että kokematta. Suurin osa, väittäisin. Voi esimerkiksi jäädä kokematta yhteyden molemminpuolisuuden.

Olen varma, että kaikki hevosharrastajat pitävät hevosista. Mutta pitävätkö kaikki hevoset hevosharrastajista? Tähän voisi rakentaa siltaa, jossa liikennettä olisi molempiin suuntiin.

Hevosen lähellä oleminen tuo ihmiselle hyvinvointia. Sen läheisyyden ei aina tarvitsisi olla sitä, että hevosen päällä istuu. Maastatyöskentely, yhdessä oleminen, erilaisten tehtävien opettaminen, metsässä lenkkeily yhdessä, ihmisen ja hevosen kehonhuolto, jumppaa maasta käsin ja toiseen tutustuminen ilman ennakko-odotuksia – kaikki tämä on myös hevosharrastus. Ratsastuskoulu 2.0:ssa voisi olla mahdollisuus tähän kaikkeen.

Millainen olisi sinun ratsastuskoulu 2.0?

Kuvien valintaa

Lastauskirjan kuvitus on yli puolivalmis ja sadepäivänä käyn kuvia läpi. Kun kuvataan hevosten kouluttamista, kuvia kannattaa ottaa paljon, koska et ikinä voi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Ei silleen kovinkaan dramaattisella tavalla, mutta jotain mielenkiintoista. Eli kuvia on aika monta tuhatta. Rakas puolisoni on suostunut (en pakottanut, ihan mielellään mukana!) kuvaamaan, kun koulutan.

Ajattelin tehdä tähänkin kirjaan pari aukeamaa rennon ja jännittyneen hevosen eroista. Ja kirjaan tulee myös pari eri tapaa saada hevonen liikkumaan lastaukseen sopivassa muodossa. Joskus käy nimittäin niin, että menneisyyden kokemuksista johtuen hevonen lähinnä reagoi niskaan tulevaan paineeseen jännittymällä ja vetämällä taaksepäin. Sitäkin kannattaa kouluttaa pois, mutta lastauskouluttaa voi samalla rinnakkain, kunhan ei kiristä narua.

Lastausfilosfiaani (tosi hieno sana koulutustavalle) kuuluu nykyään kaksi asiaa yli muiden: Kuljetustaito on seisomistaito ja tottumista ei voi kiirehtiä. Jotta hevonen voi tottua, sitä täytyy siedättää. Eli totuttaa asteittain. Käytännössä se tarkoittaa, että välillä hevosta ei kannata pyytää enää yhtään askelta lähemmäksi, vaan antaa sille tilaisuuden tottua. Silloin on laiskalle ihmiselle ainakin kätevää, jos pystyt tekemään jotain sillä välin, jotta palkitsemistiheys pysyy järkevänä ja hevonen ei vaan sano heipat, lähden syömään heinää kavereiden viereen aidalle. Minulla on muutamia juttuja, joita on helppo toteuttaa, yksi on pään laskeminen, toinen kohteen koskettaminen ja kolmas asettumista oikealle ja vasemmalle.

Tähän kuvasarjaan malliksi valikoitui arabitammamme Sahara. Se on herkkä ja liikkuva ja jännittyessään kirahvikin jää toiseksi. Se reagoi suuresti jos luulee olevansa satimessa tai vaarassa. Se harjoittelee meillä aika paljon rauhallisia asioita. Ja pään laskemista. Joskus helpoin tapa saada hevonen laskemaan päänsä on itse kumartua eteenpäin, monesti hevonen peilaa liikettä ihan automaattisesti. On jopa tutkittu, että pään pitäminen alhaalla laskee hevosen verenpainetta, mutten menisi niin pitkälle että väittäisin pelkän pään laskemisen vaikuttavan rauhoittavasti. Sen tiedän kuitenkin, että sadoilla toistoilla tehty rauhallisen mielentilan tehtävä voi toimia rauhoittavasti kun hevonen kiihtyy.

Eli opetin tuon saman Saharallekin. Johon se näytti tältä: ”Hei kaveri, onko sulla kaikki hyvin?” -ilme.

Se ei ole verissään eikä edes mutainen, vaan rautiaanpohjainen kimo joka tänä vuonna kimoutuu tuonvärisesti.
Mutta hei, katsokaa miten hienosti pään asento on muokkautunut kun harjoittelemme trailerin ja auton sekä aidan välistä menemistä! Tuo on noin 15 cm alempana kuin tamman normaali käppäilypäänkorkeus.

Mainos: Kirja ”Toimiva lastaus” tulossa myöhemmin syksyllä.

Kauan kesti, mutta…

Eilen sitten sanoin sen:
”Kyllä omien kasvattien lastauskouluttaminen on IHANAA!”
Taika-varsa harjoitteli eilen elämänsä toista taitoa (ensimmäinen oli vanerilevylle astuminen) eli traileriin menemistä. Oppi tietenkin, ensin astumaan sillalle, sitten peruuttamaan sieltä ja lopuksi seisomaan sisällä. Tämä on ensimmäinen varsani, jolle on käytettävä koulutuksessa ruokapalkintoja. Se tykkää sinänsä kyllä rapsutuksista, mutta ei aina eikä oikein riittävästi jotta saisi toistoja tehtyä. Emänsä kanssa se syö jo valkuaislisää, ja niitä samoja tiivisteitä käytin palkintoina, 1-2 kappaletta per kerta.

Jos saisin päättää, kaikille maailman hevosille ensimmäiset lastauskerrat olisivat juuri tällaisia. Vapaus harjoitella asentotuntoaan eli miten sillalle astutaan ja miten peruutetaan sieltä pois. Paljon ihania asioita sisällä, oli ne rapsutuksia tai sitä ruokaa, mitä muutenkin syödään. Ei vielä matkustamista. Ja sitten yksi asia kerrallaan emän kanssa: sulkeminen ja seisomiseen rutiini. Jos jokainen hevonen kävisi trailerissa syömässä aamupalaa kolme kertaa viikossa, lastausongelmia olisi paljon vähemmän.

Kouluttamalla kohti poikkeustilanteita

Olen lastauskouluttanut hevosia aika monta vuotta jo. Olisikohan ensimmäinen ammattimainen lastauskoulutuskeikka ollut vuonna 2003. Ensimmäisen oman hevoseni lastauskoulutin niin pieteetillä menemään sisälle traileriin, että kun suljin tarhan portin lopetettuani harjoituksen ja jätin trailerin auki kentälle, Molly rikkoi työhevosmaisella tehokkuudella portin päästääkseen harjoittelemaan lisää. Olen siis mokannut aikaisemminkin.

Yksi asia, johon suhtaudun vakavasti, on turvallisuus ja mahdollisten hevosen säikähtämisen välttäminen. Yritän siis parhaani mukaan järjestä koulutustilanteen niin, että onnettomuuksien sattuminen on epätodennäköistä. Toisekseen yritän aina luoda nopeasti monia onnistuneita kokemuksia ja ladata hevoseen myönteisiä tunteita harjoitteluun, jotta sitten jos jotain sattuukin, pääsemme nopeammin takaisin siihen, mihin jäätiin. Jota tulikin todistettua eilen.

Kuvaamme lastauskirjaa ja eilen vuorossa oli Lukas. Lukaskin on kylmäverinen, asunut meillä jo vuosia, ihan mainio tyyppi. Lukas meni kyllä traileriin ja autoon jo tullessaan, mutta melko vauhdikkaasti eli jännittäen, joten Lukaksen kanssa harjoittelimme eilen portaatonta säätämistä eli askel sinne, askel tänne ja välillä tärkeintä, eli seisomista. Sitä ennen ajoin trailerin kentälle Avantilla, pysäköin suoraan (näyttää kuvissa paremmalta) ja hain riimun, narun, palkintovalkuaisrehut ja hanskat. Ajoin Avantin pois kentältä ja hain auton tilalle. Kuvaaja tarkisti, että peruutin auton kohdalle eli aisa peräkoukun yli. Nousin autosta, menin sulkemaan ajoportin, hain hevosen ja ryhdyimme harjoitteluun.

Niin. Jotain jäi välistä, niin satoja kertoja kuin olen eri hevosten kanssa tätä tehnyt. Kun Lukas oli harjoitellut puomien väliin asettumista, eri päin seisomista traileriin nähden, traileri kiinni, puoliksi auki ja auki, lähdimme tekemään samaa kohti traileria. Ja kun Lukas astui sillalle ja nojasi eteenpäin, työhevosen painollaan, tuli maanjäristys. Tai siltä se siis tuntui. Oikeastihan olin unohtanut sen, minkä painotan aina ja jokaiselle lastausharjoittelijalle, eli trailerin kiinnittäminen autoon. Lastaussilta toimi vipuvartena ja Lukaksen paino sai koko trailerin keikkaamaan. Kuten olen satoja kertoja sanonut ja kirjoittanut, että voi käydä.

No, onneksi tässä oli kyse ihan omasta hevosestani ja vieläpä sellaisesta, jonka kanssa olen jo tehnyt vähän juttuja. Luonteeltaan se ei myöskään ole pelokas. Lukas astui pois sillalta ja väisti kolme askelta poispäin, kävin kiinnittämässä trailerin autoon, harjoittelimme nopeasti vähän lisää huomattavan paljon suuremmilla kertapalkinnoilla ja pääsimme taas siihen, että Lukas seisoi sillalla, joka oli jo aika paljon vakaampi. Nyt muistan taas muutaman tuhat kertaa.

Tässä tapauksessa kävi siis ihan hyvin. Mutta olisin kyllä ollut jonkin verran raivoissani itselleni, jos hevonen olisi ollut eri, vaikka se syntymäpelokas tai lastausongelmainen.

Älkää harjoitelko lastausta ilman, että traileri on kiinnitetty autoon. Koskaan. Kiitos.

Tämä oli lopputulos, ihan ok sellainen. Nuo ylimääräiset jalat ja häntä kuuluvat Sarmille, shetlanninponiruunalle joka on Lukaksen parhaita kavereita.