Okei, ei nyt kaikki, mutta todella oleellinen osa tilanteen arviointia. Asiayhteys siis. Sain tuossa männä viikolla neljältä eri ihmiseltä viestiä samasta videosta, eli siitä, missä hevonen on mennyt piehtaroimaan lumeen ja jäänyt selälleen siihen. Video löytyy täältä: https://www.tiktok.com/@farmluonnos/video/7211849905323789574?_t=8aps6z5wdGg&_r=1
Ensinnäkin eläinvideoissa tai uutisvideoissa yleensäkin huomiota herättää se, jos niissä tapahtuu jotain yllättävää. Eläinten kohdalla siihen liittyy usein se, että eläin käyttäytyy lajilleen epätyypillisellä tavalla. Osa viraaleista eläinvideoista voivat olla eläinlajin tuntevallekin hauskoja, osa on vain kamalaa katsottavaa.
Otetaanpa sitten case irlannincob lumessa. Omistajan ja videon ottaneen ihmisen luvalla, huom. Hevonen oli mennyt piehtaroimaan, jäi selälleen, nousi ylös kun omistaja kannusti. Olennaista on asiayhteys ja erityisesti se, miltä hevonen näytti noustuaan (se näkyy vähän videossa). Eli ennen tapahtumaa siinä ei ollut mitään poikkeavaa ja tapahtuman jälkeen se käveli pois.
En ole lukenut Tiktok-kommentteja mutta omassa Facebook-kuplassani näkyi vaikka mitä diagnoosintynkää. Kyllä hevonen näyttää siltä, että se on kipeä, sillä on hiekkaa suolistossa, sillä on epileptinen kohtaus ja se ei voi hyvin. Voihan toki olla näinkin. Mutta.
Hevosillakin on ihan samankaltainen neljän F:n pelkoreaktio kuin monella muullakin nisäkkäällä. Eli Flight (pakene, hevosilla ensisijainen), Fight (taistele, hevosilla harvinainen mutta vaarallinen), Freeze (jäätyminen, näkyy joskus vaikka lastaussillalla tai varsojen liian nopeasti tehdyssä ajo-opetuksessa) ja Flirt tai Fool Around (yleinen levoton sählääminen, näkyy joissain hevosissa lähinnä pienemmän pelon kohdalla). Tuossa voi olla kyseessä sellainen jonkinasteinen jäätymisreaktio. Tai sitten ei.
Miksi olen tätä mieltä? Ensinnäkin jokainen, joka on ollut vuosikymmeniä monen hevosen kanssa tekemisissä on nähnyt tai vähintään kuullut tapauksesta, jossa hevonen on karsinassa piehtaroidessaan jäänyt jalat seinään päin jumiin.
Hevosen nouseminen maasta on nimittäin hyvin samalaisena toistuva liikesarja. Ensin hevosen on saatava takajalat alle eli piehtaroidessa sen selkäranka taipuu, jotta hevonen pystyy heilauttamaan itseään kyljelleen ja sieltä ylös.
Jollei se onnistu (eli jos vaikka lumi estää tämän taipumisen ja takajalkojen ”alle heittämisen” niin koko kuvio helposti keskeytyy. Karsinassa joskus joku hevonen on yrittänyt päästä pois aivan uupumukseen asti, mutta moni jossain yllättävän aikaisessakin vaiheessa jää niille sijoilleen. Tiedän, koska vasta silloin niitä kannattaa mennä auttamaan pois seinältä. Se on siis ihan hyvä juttu.
Olen myös nähnyt hevosen, joka piehtaroi tarhassa niin, että sen takajalat jäivät heinänsyöttöalustana toimineen kuormalavan päälle. Sekin riitti siihen, että nouseminen estyi (kunnes menin ja vedin lavan pois sen jalkojen alta ja poistin lavat tarhasta).
Eri hevosyksilöillä ja roduilla on eri taipumus näyttää näitä neljää F:ää. Työhevosilla näkee enemmän jäätymistä, arabeilla enemmän pakenemista (tosin lähes kaikki hevosemme pakenevat ensisijaisesti, puolustautumista on jalostettu aika pitkälle pois) ja vaikkapa seeproilla, vaikkeivät kesyhevosia olekaan, enemmän taistelemista. Ravivarsoilla näkee joskus videolla sen äärimmäistä muotoa, kun liian nopeasti kärryt perään saanut varsa kaatuu maahan ja näyttää kuolleelta. Screenshot minulle lähetetystä videosta:
Tätä hevosten jäätymistä voi jopa käyttää eräänlaisena koulutusmenetelmänä. En suosittele, mutta sitä näkee silti. Katso esimerkiksi alla olevaa videota. Mitä mieltä olet? Kerron asiayhteyden ensi kerralla.
”Hevoslaji on sopeutunut elämään aukeilla alueilla ja elävät tiiviisti laumassa. Ne kiintyvät toisiinsa ja niillä on sosiaalista kanssakäymistä, kuten molemminpuolista rapsuttamista, jotka lujittavat sosiaalisia suhteita.
Hevosilla on suuri motivaatio olla toisen hevosten seurassa ja puutteita sosiaalisessa kontaktissa ja sosiaalisen käyttäytymisen estäminen lisää riskiä sille, että hevoselle kehittyy epänormaalia käyttäytymistä, kuten aggressiivista käyttäytymistä lajitovereita kohtaan. Hevosilla voi kuitenkin olla myös tarve pitää etäisyyttä toisiin hevosiin.
On tärkeää, että hevosilla on mahodllisuus olla toisten hevosten seurassa nuorena, jotta ne oppivat normaalia sosiaalista käyttäytymistä.”
”Hevoset ovat sosiaalisia eläimiä ja ne kiintyvät vahvasti muihin hevosiin. Vuodesta 2021 lähtien on lakisääteinen vaatimus, että hevosia tulee pitää yhdessä lajitovereiden kanssa, mutta ei ole määritelty, kuinka läheisesti hevosiin pitää olla mahdollisuus olla tekemisissä lajitovereiden kanssa.
Hevosia voidaan siis edelleen pitää yksittäin karsinoissa ja tarhoissa, joissa he kuulevat, näkevät ja haistavat lajitovereitaan, mutta joissa heillä ei ole mahdollisuutta olla fyysisesti vuorovaikutuksessa toisten kanssa.
Silloin, kun hevosia pidetään yhdessä jatkuvasti, vammoja nähdään harvoin. On kuitenkin tärkeää, että hevoset ovat tottuneet olemaan toistensa kanssa ja että niitä pidetään mahdollisuuksien mukaan kiinteinä pareina tai ryhminä, jotta hevosten väliset suhteet ovat vakaat.
Jotkut urheiluhevoset tarhaavat yksin suojatakseen heitä loukkaantumiselta. Mutta jos hevoset ovat yhdessä vain satunnaisesti, sosiaalinen käyttäytyminen patoutuu ja voi olla liioitellun voimakasta, kun hevoset pystyvät toteuttamaan sitä, mikä puolestaan lisää aggressiivisen käyttäytymisen riskiä. Tämä voi lisätä loukkaantumisriskiä.”
”Oriiden pitäminen yhdessä toisten hevosten kanssa voi olla haasteellista, sillä niitä on usein pidetty eristyksessä nuoresta asti. Oriitkin ovat sosiaalisia ja niitä voi hyvin pitää yhdessä, mutta tämä asettaa vaatimuksia varhaiselle sosialistumiselle, pitopaikalle ja hevosryhmän koostumukselle.”
Toimikunta muistuttaa, että kilpailujen ulkopuolinen aika on hevosen elämästä valtaosa, ja siksi se vaikuttaa urheiluhevosten hyvinvointiin. Toimikunta määrää siksi, että hevosta pidetään sen luonteelle sopivalla tavalla, esimerkiksi liittyen kontaktiin lajitovereiden kanssa ja mahdollisuus vapaaseen liikkumiseen laitumella tai isossa tarhassa ja että hevosen sosiaalisia tarpeita priorisoidaan.
Toimikunta muistuttaa myös, että ”hestebekendtgörelsenin” vaatimusten mukaiset määräykset liittyen liikkumiseen ja yhdessä toisten hevosten kanssa pitämiseen koskevat myös urheiluhevosia.
Kun teimme Tuire Kaimion, Anna Kilpeläisen ja Mintti Rautioahon kanssa Suomen Ratsastajainliiton tilaaman Hevosen hyvinvointi -luentokiertueen runkoa kahdeksan vuotta sitten muistan ajatelleeni paljonkin sitä, että hevosalaa pitäisi käydä läpi kokonaisuudessaan ja peilata sitä, mitä me teemme, siihen, mitä tiede sanoo hevosesta eläimenä, sen käyttäytymisestä, oppimiskyvystä ja millaisin menetelmin sitä voisi kouluttaa ja käyttää niin, että sen hyvinvointi olisi nykyajan eläinkäsityksen ja yhteiskunnan arvojen mukaisesti riittävän hyvä.
Hirveä homma. Mutta tanskalaiset tekivät sen! Työ on aloitettu vuonna 2019 ja 52-sivuinen lausunto julkaistiin nyt. Toimikunta on kuullut paitsi hevosalan sisällä toimivia asianosaisia, myös varsin laajasti käyttäytymistieteilijötä. Aivan mahtavaa.
Miksi tämä on ollut niin tarpeen? Hevosalalla on monia tapoja, jotka ovat tulleet muuttumattomina tuhansien vuosien takaa. Esimerkkinä Ksenofon, ajalta ennen ajanlaskumme alkua: ”Jos hevonen ei hyppää, mätki sitä kunnolla.” Kenttäkilpailijakultamitalisti ja laukkahevosvalmentaja 2300 vuotta myöhemmin käytännössä: Sama.
Tässä lausunnossa käy ilmi se, mitä olen kaivannut vuosia ja vuosia: Että keskustellaan asioista, ei mielikuvista ja mutuilusta. On turhauttavaa yrittää keskustella siitä, miten koulutuksella voisi vaikuttaa esimerkiksi hevosen suuterveyteen, jos toinen osapuoli kertoo, miten hevonen rakastaa kilpailuja ja siksi tahallaan vetää ohjista. Näin hieman kärjistäen.
Toimikunta antaisi hevosalalle vuoden verran aikaa tehdä muutoksia esitysten mukaisesti, jonka jälkeen se suosittelee lainsäädännöllisiin toimenpiteisiin ryhtymistä (oma lainsäädäntö hevosten käyttämisestä urheilussa).
”Toimikunta ei sinänsä näe ongelmaa siinä, että hevosia käytetään urheilussa. Se pitää kuitenkin tärkeänä sitä, että poistetaan käsitettä hevosesta ”urheilijana” ja sen sijaan puhutaan avoimesti siitä, että kaiket kilpailulliset ja urheilulliset tavoitteet ovat ihmisen.”
”Toimikunta toteaa, että kilpailuissa olisi palkittava vain sellaisia suorituksia, joissa hevonen ei ilmennä konfliktikäyttäytymistä, kipua tai muunlaista epämukavuutta.”
”Hevosen kaulan ylitaivutus (rollkur, hyperfleksio, low-deep-round, Minnan huomautus) voi vaikeuttaa hevosen selän pitämistä ylhäällä ja takajalkojen tuomista rungon alle, ja ylitaivutus voi lisätä selkä- ja jalkaongelmia. Hevosen pitäminen ylitaivutetussa asennossa voi rajata hevosen näkökenttää, ja sekä tämä että häiriöt nielussa, ilmateissä ja/tai puuttuva mahdollisuus vapaasti liikuttaa päätä ja kaulaa voi tehdä hevosesta epävarman ja pelokkaan.”
”Monia hevosia ratsutetaan 3-vuotiaina ja niitä ryhdytään käyttämään ratsuina 4-vuotiaina. Hevosen luusto on kuitenkin valmis vasta 5-6-vuotiaana, ja selkä sekä kehon yläosa kehittyy viimeisinä. Liian suuri rasitus hevosen keholle liian varhain voi lisätä riskiä ontumille ja vammoille. Ihmisen toiveet hevosen nopeasta kehityksestä, jotta se esim. voi osallistua kilpailuihin, voi täten aiheuttaa hevosen hyvinvoinnille riskin.”
”Toimikunta on sitä mieltä, että osa hevosista voi olla valmiita kilpailuihin nelivuotiaina, mutta eivät kaikki, ja suosittelee kilpailuikärajan nostamista vähintään yhdellä vuodella. Tämä koskisi myös oritestejä. Hevosen ikä olisi sen todellinen ikä, eli syntymäpäivänsä jälkeen se olisi viisivuotias, ei kuten nykyään 1.1.”
”Kieliside on kiellettävä, sillä se toimii vain pakotteena ja aiheuttaa hevoselle todennäköisesti suurta epämukavuutta.” Mainittakoon, että toimikunta käytti esimerkeissään ratsuja, ja käytännössä koulu- ja estehevosia, sillä ne ovat selvästi suurin hevosalan joukko. Ravihevosvarsoja syntyy Tanskassa 500-600 vuodessa, laukkahevosia vähän yli 100, rekisteröityjä DWB-varsoja (joka on siis vain osa ratsuvarsoista) yli 3000. Ratsuilla ei käytännössä esiinny sellaista, että kieli tukkisi hengitysteitä vaan kielisidettä käytetään vain estämään hevosen kielen liikuttamista eli se on pakote, jonka käyttöön ei sisälly se, että hevonen voisi oppia välttämään sen painetta.
”Toimikunta suosittelee, että hevosala määrittelee enimmäisajan, jonka hevonen saa olla pois omasta elinympäristöstään esimerkiksi kilpailumatkoilla tai valmennuksessa.”
”Eniten käytetyt koulu- ja estehevoset voivat olla matkoilla kolmanneksen vuodesta kilpailuja tai valmentautumista varten. Silloin ne eivät välttämättä useinkaan pääse isoon tarhaan tai laitumelle.”
”Toimikunta muistuttaa, että varusteita on käytettävä vain siihen, että hevonen ymmärtää mitä siltä pyydetään, ei rankaisuun tai pakottamiseen. Varusteet eivät saa muuttaa hevosen luonnollista liikkumistapaa, häiritä hevosen aisteja tai fysiologiaa tai lukita hevosen jonkun kehonosan tai kehon asennon paikalleen, niin että hevonen näyttää merkkejä epämukavuudesta, kivusta tai konfliktikäyttäytymisestä. Varusteet eivät saa estää mahdollisuuksia arvioida hevosen näitä asioita ilmentäviä eleitä.”
”Toimikunta esittää, että kaikkia kilpailuihin osallistuvia hevosia tarkistetaan vammojen varalta, ml. suuvauriot, sekä ennen että jälkeen kilpailusuorituksen ja vammat merkitään keskusrekisteriin. Toimikunta esittää, että kilpailuissa hevosen hyvinvointia valvoisi puolueettomat, koulutetut valvojat.”
”Toimikunta toteaa, että dopingtapauksia näyttää olevan vähän, mutta ettei ole selvää, johtuuko tämä siitä, ettei doping ole ongelma vai siitä, että testataan niin vähän. Toimikunta esittää, että testataan jonkin aikaa kattavammin tämän selvittämiseksi.”
”Toimikunta toteaa, että muissakin lajeissa kuin esimerkeissä käytetyissä este- ja kouluratsastuksessa on tarvetta uudenlaiselle ajattelutavalle ja koulutusmenetelmien arvioinnille, esim. onko tarvetta joillekin varusteille, kuten kuolaimille, turpahihnoille, kannuksille ja raipalle.”
”Erityisesti lasten ja nuorten kanssa työskentelevien aikuisten on painotettava sitä, että urheilu suoritetaan hevosen hyvinvointi huomioon ottaen, ei niin, että sen hyvinvointi kärsii ihmisten kilpailullisten tavoitteiden takia.”
”Kaikkien hevosten tulee saada liikkua vapaasti ”laitumella” eli isossa tarhassa tai laitumella päivittäin (ei siis ns. postimerkkitarhassa). Jollei laitumella kasva riittävästi ruohoa, hevosille tulee antaa karkearehua sinne riittävän usein.”
”Kilpailuihin valmentautuminen altistaa hevosta sellaisille rajoituksille ja rasitukselle, jotka voivat heikentää sen hyvinvointia ja on tärkeää, että ihmiset perehtyvät hevosen konfliktikäyttäytymiseen ja pitävät hevosen hyvinvointia ensisijaisena tärkeysjärjestyksessä. Valmennuksen kuuluu toimia päivitetyn tiedon voimin mitä koskee hevosen oppimista ja käyttäytymistä, ja tähän sisältyy myös positiivisen vahvisteen käyttö.”
”Toimikunta esittää, että kaikki jotka toimivat hevosten valmennuksen tai arvostelun parissa, täytyy osata tunnistaa merkit siitä, että hevonen on fyysisesti tai henkisesti liian suuren rasituksen kohteena. Varusteisiin liittyen toimikunta muistuttaa, että varusteiden käytön aiheuttamat haavat ja vammat eivät mitenkään ole hyväksyttävissä. Jos niitä esiintyy, pitää löytää syy ja tehdä tarvittavat muutokset, jotta niitä ei enää esiinny. Hevoselle pitää myös antaa aikaa parantua.”
”Esimerkki liian kovasta rasituksesta/paineesta on, jos varusteilla kompensoidaan riittämätöntä koulutusta (eli enemmän tai parempaakoulutusta saisi aikaan saman tuloksen lievemmällä varusteiden käytöllä), tai jos vaikutetaan hevosen anatomiaan, fysiologiaan, liikkumiseen tai henkiseen tilaan niin, että hevonen ilmentää konfliktikäytöstä, kivun merkkejä tai saa vammoja.”
Mitä muuta? Avauduin FB:n puolella kouluratsastuksen verryttelystä. Tälleen kolmenkymmenen vuoden ajalta katsottuna tuo hevosten rullaaminen on edelleen mielestäni käsittämätön muoti. Ei se, että hevosella on pitkä ja taipuisa kaula, anna meille oikeutta vääntää sitä mihin asentoon tahansa.
Uutinen ensin: Kollegani Miia Kantinkosken kanssa päätimme aloittaa podcastin, ja koska otimme härkää sarvista niin ensimmäisen jakson aiheena on suojelukoirakohu. Miia on työkseen kouluttanut vuosikausia avustajakoiria, harrastanut suojelua belgianpaimenkoirien ja kultaisennoutajan (kyllä!) kanssa sekä kasvattanut yhden vuoden virkakoirankin. Podcast löytyy täältä: https://open.spotify.com/show/5Ki7X8m8BfMhGuFBjT7hjX?si=a5050b12fdda4c2a
Sitten mietin taas apujen käyttöä hevosillla, erityisesti niitä voimistuvia apuja. Kouluttamisen ja opitun ylläpitämisen kannaltahan on olennaista, että hevonen oppii tunnistamaan ratsastajan avut ja että apu lopetetaan, kun hevonen toimii oikein. Tämän lisäksi, ellei hevosta motivoimaan käytetä jotakin muuta kuin paineen poistuminen (lue: ei käytetä esimerkiksi ruokapalkintoja järjestelmällisesti rakentamaan hevoselle omaa motivaatiota tehdä, kuten ratsastaja pyytää) niin pitää olla tarvittaessa valmius voimistaa apuja, ellei hevonen reagoi.
Toki ensin täytyy tarkistaa, ettei hevosta samalla estetä suorittamasta pyydettyä asiaa. Jos hevonen on kiitämässä etuopainoisena eteenpäin ja ratsastaja vetää ohjasta, hevonen tuskin pystyy pysähtymään. Voihan sitä kokeilla, eli järjestelmällisesti sanoo hevoselle vaikka seis, ottaa kevyen pidätteen, odottaa pari sekuntia, voimistaa pidätettä hieman, odottaa pari sekuntia jne. Mutta jollei tämä toimi, eikä hevonen vaikka kymmenen toiston jälkeen ala pysähtymään jo kevyimmästä pidätteestä, pitää asiaa lähestyä toisin. Muuten hevosen suuhun voi tulla vaurioita.
Pointti yritti olla se, että hevonen on erittäin nopea oppimaan. Kunhan sillä on siihen mahdollisuus, eli sen mielentila on riittävän rauhallinen, se kykenee erottamaan avun ja että oikeaa reaktiota vahvistetaan joka kerta, kun se tekee hievahduksen kohti oikeaa. Jos hevonen kiitää lujaa ravissa eteenpäin voi olla, että sitä täytyy käytännössä pyytää vaikka 15 kertaa hidastamaan ja myötäämään sille, kun se hidastaa, ennen kuin se on pysähtynyt. Sitten voi oikein hyvin antaa hevoselle ruokapalkinto, jotta sen omakin motivaatio pysähtyä lisääntyy. Hevonen on nimittäin ainoa asiantuntija siinä, millä tavalla se saa kehonsa sellaiseen tasapainoon, että se pystyy hallitusti pysähtymään.
Miksi aina painotan sitä oppimisnopeutta? Koska vaikka minusta on ihan ok kertaluontoisesti käyttää asteittain voimistuvia apuja, niihin ei kannata jäädä kiinni liian pitäksi aikaa. Eli jos hevonen ei esimerkiksi liiku pohkeesta eteenpäin, eikä pohjeapuja järjestelmällisesti voimistaenkaan lähde yhtään helpommin liikkeelle 5-10 toiston jälkeen, jotain on vialla.
Joko ihminen pitää samalla ohjilla vastaan, tai käpertyy sellaiseen asentoon, että liikkuminen aiheuttaa hevoselle suurempaa epämukavuutta kuin voimakas pohjeapu, tai satula puristaa säkää, tai jokin muu asia estää hevosta liikkumasta. Silloin ei mitenkään voi vain jatkaa voimakkaiden apujen kanssa, koska se voi aiheuttaa hevoselle kipua ja pelkoa. Eli: muutos, eli hevosen liikkuminen jo kevyestä avusta, pitää näkyä viimeistään 5-10 toiston jälkeen ja pysyä sen jälkeen yllä. Muuten se on vain eläimen potkimista.
Entä jos hevonen ei osaa? Silloin käytetään kahta asiaa: paineen myötääminen, joka vahvistaa oikeaa reaktiota (pohjeapu loppuu) mutta myös halutun koulutettavan taidon asteittainen muokkaaminen eli vaatimustason asettaminen todella alas alussa. Ennen kuin hevonen tietää, miten paineesta pääsee eroon, painetta ei voimisteta. Tämä edesauttaa hevosen oppimista, koska suuri paine voi helposti aiheuttaa hevoselle pelkoa. Kun hevonen tietää, miten paine loppuu, sen voi edellä mainittujen periaatteiden mukaan voimistaa. Sen viisi tai kymmenen kertaa.
Tämäpä kuva on Suomesta, ja ihan itse olen ohjien toisessa päässä.
Tervetuloa mukaan lastauskoulutuksen perimmäisten kysymysten äärelle! – Miksi on lastausongelmia? – Miten hevosta koulutetaan itselastautuvaksi? – Kuinka kouluttaa varsa tai kokematon hevonen lastaukseen ja kuljetukseen? – Mitä tutkimukset sanovat lastauksesta ja kuljetuksesta? – Miten hevonen oppii lastaukseen sopivan mielentilan? – Mikä on kuljetusosaamisen ydintaito, jonka ympärille kaikki muu rakentuu? – Mitä kaikkea voi harjoitella ilman kuljetusvälinettä? – Miten yleistät lastaustaidon niin, että hevonen lastautuu myös kisapaikalla tai klinikan parkkipaikalla?
Mikä sinua mietityttää hevosen käyttäytymisessä? Käy kyselemässä linkin kyselyn kautta ja liity halutessasi postituslistalle! Vastaan kysymyksiin helmikuussa ilmaiswebinaarissa, johon tulee linkki myöhemmin!
Tiedättekö, että on ihan järjettömän raivostuttavaa, kun näpyttelet pitkän FB-postauksen ja painat sitä julkaisunappia, ja sitten se jää pyörimään ikuisiksi ajoiksi eikä onnistu. Tätä tapahtuu ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, mutta silti. Katsotaan siis, ehtiikö kirjoittamaan vastaavan tarinan tähän blogiin ennen kuin se on julkaistu Facen puolella…
Mietin siis sellaista, että miksiköhän ihmisistä, jotka ovat juuri aloittaneet positiivisen vahvisteen käyttöä (puhun nyt ruokapalkinnoista, koska harvemmin nyt tulee ihan yhtä suurta muutosta yhtä nopeasti muita palkintoja käyttäessä, hevosissa eikä ihmisissä) tulee niin usein vähän rasittavia? Itseni mukaan lukien, tämä vain tapahtui parikymmentä vuotta sitten, joten moni teistä säästyitte tältä vaiheestani. Moni teistä varmasti ajattelee, että on tuo silti edelleen rasittava, mutta sepä ei ole minun ongelmani. Ihan voi lueskella jotain muuta.
Siellä se pyörii yhä. Veikkaan, että tulee häviämään Facebookin avaruuteen. Joten jatkan.
Yksi syy tähän innokkuuteen voi olla se muutos, mitä hevosissa näkee. Mietin siis tuossa hevosalan kohujen jälkeen, kun moni sanoo että ”kaikista meistähän saisi vastaavia videoita”, että millaisissa tilanteissa minusta saisi sellaisia Tiktokissa paljon huomiota ja tykkäyksiä ja kommentteja (ihmiselle positiivinen vahviste) saavat muutamat sekunnit. Keksin yhden noin kolmen kuukauden välein toistuvan asian.
Opetan kaikille meillä asuville hevosille, mistä merkistä pitää siirtyä poispäin ihmisestä. Omille varsoille se alkaa heti, kun ovat alustavan kesyyntyneitä eli tulossa innolla tosi lähelle ihmistä. Heilutan kättä ylös-alas liikkumatta itse, ja jos varsa tulee silti – kuten aina ensin tulevat – sormet osuvat sen turpaan. Tuntuu epäilemättä ällöttävältä. Toistetaan. Kun varsa on oppinut tämän käsimerkin merkityksen, opetan sille vielä, että käsimerkki toimii myös, kun ihminen liikkuu. Ja kun tämä on opittu, yleistän erilaisiin heiluviin asioihin, kuten pyörivään riimunnaruun. Tämä on nykyään lähestulkoon ainoa asia, johon en käytä minkäänmoista positiivista vahvistetta koulutusvaiheessakaan. Enkä sen jälkeenkään.
Anteeksi pitkä intro, mutta pointti tulee kohta. Eläinten tunteita tutkiessa yksi tapa selvittää, mitä eläin kokee myönteisenä ja mitä kielteisenä on katsoa, missä eläin on. Jos tunne oli edelliskerroilla myönteinen, eläin hakeutuu siihen paikkaan, missä tapahtui asia X. Ja hevosten muutokseen positiivista vahvistetta käyttäessä liittyen, tämä on meillä nämä paikat:
– Ihmisen läheisyys – Ratsastuskenttä – Tallinpiha – Sairastarha – Sairaskarsinat – Hevostraileri (koulutus kesken muutamilla, eli hevosryhmästä ehkä 3/4 vasta)
Tämä tarkoittaa, että kun otan yhden hevosen koulutettavaksi, usein muutama muukin pyrkii mukaan ratsastuskentälle. Silloin pyöritän sitä riimunnarua, tai jos olisi raippa kädessä, heiluttaisin raippaa. Ja jos hevonen yrittää silti painokkaasti päästä kentälle, naru osuu. Siinä olisi parin sekunnin Tiktok, jossa kouluttaja lyö hevosta päähän narulla.
Tätä ei siis tapahdu kovin usein, ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, ja hevonen pysäyttää koulutettavaksi pääsy -ryntäyksensä ja väistää hevosyksilöstä riippuen sen 2-20 senttimetriä, ettei naru enää osu. Siksi päättelen, ettei tämä kouluttaja lyö hevosta päähän narulla -insidentti tuota hevoselle pelkoa. Kipua, ohimenevästi, kyllä varmasti. En ole Paul McGreevyn tapainen tutkija, joka lyö itseään raipalla reiteen tutkiakseen, sattuuko se ja tuleeko vaurioita, mutta olen kyllä joskus ihan tumpeluudessani osunut omaan jalkaani narulla.
En silti koe sitä kovinkaan suurena ongelmana hevosille. Ja olen mä vuonna 2017 yrittänyt vain lisätä painetta saadakseni kaasuähkyhevosen traileriin, kun kipu käski sen menemään maate sillalle. Mutta siinäpä se suunnilleen oli. Ja hätätilanne on aina hätätilanne, en minä sitä. Ähkyhevonen ei mennyt, meni eläinlääkärin uudelleen kipulääkitsemänä ja rauhoittamana ja tunkemana, kiitos siitä, hevonen jäi henkiin ja asuu meillä yhä.
Ja onhan tuo kentälle koulutettavaksi tunku oma vikani sekin. Vahvistan hevosissani omatoimisuutta ja resilienssiä. Sitä saat, mitä vahvistat.
Kyllä, pallo pyörii Facen puolella yhä. Tämä kirjoitus oli tulos siitä, kun mietin ratsastuksessa käytettävien ruokapalkintojen kykyä saada hevonen ylittämään sen ratsastajan tahattomasti aiheuttaman epämukavuuden. Mutuni sanoo, että sellaisetkin hevoset, joille vauhdikas ja rasittava liikunta itsessään ei tuo hyvää oloa, voivat tehdä asioita pitkäänkin sen ruokapalkinnon toivossa.
Hevoset kokevat monet muutkin asiat palkitsevana kuin ruoka, vaikka nyt se liikkuminen, tutkiminen, toisten hevosten kanssa käyskentely ja leikkimäinen pyrähtely, varsan hoivaaminen, lisääntyminen jne., mutta kaikkia näitä ei välttämättä pysty käyttämään jokapäiväisessä työskentelyssä.
Joo, tiedän: Ruokapalkintojen käyttö saa usein aikaan ongelmia. Kun nostat hevosen motivaatiota tappiin ennen kuin ohjaus on valmis, kun hevonen yhtäkkiä muuttuukin toimeliaaksi, kun hevonen turhautuu, kun hevosella on maha/suolisto-ongelmia, kun ihminen ei vielä osaa. Ei se ole ihan helppoa. Mutta toisaalta, mikä tässä maailmassa on?
Pyörii. Kopsaan tämän uuteen FB-postaukseen. Kirjoitin vielä jotain patoutuneesta liikkumisentarpeesta versus opetetut avut, mutta se jää seuraavaan kertaan.
Eikö hevonen liiku ratsastuksessa? Varmista, ettet vahingossa estä sitä liikkumasta pitämällä ohjista. Tässä tulee kaikkien suosikkipostaus eli eläintenkouluttaja antaa ratsastusohjeita netissä. Mikä voisi mennä pieleen?
Jotta hevonen voi oppia toimimaan toisin, keskity vain tähän yhteen asiaan. Unohda siis katsomossa istuvat ihmiset, hevosen muoto, suunta (turvallisuus huomioiden) ja niin edelleen. Korjaa ensin tämä eteenpäin liikkumisen ongelma, sillä ilman liikettä ja aktiivisuutta ei vain ole ratsastusta.
Tee näin:
1. Myötää käsillä vähintään kymmenen senttiä kohti hevosen suuta niin, että molemmat ohjat ovat aivan löysällä
2. Pyydä hevosta eteen aivan kevyellä pohjeavulla, joka jatkuu taukoamatta, kunnes hevonen reagoi
3. Anna hevoselle muutamia sekunteja aikaa reagoida pyyntöön
4. Jollei hevonen reagoi lainkaan, kokeile voimistaa pyyntöä heiluttamalla jalkaa hieman (potkimatta hevosta) samalla periaatteella, eli apu annetaan taukoamatta
5. Tämä on olennainen: Heti, kun hevonen reagoi aivan miten pienesti tahansa, lopeta pohkeiden antaminen täysin ja anna hevosen olla. Tämä on negatiivinen vahviste, joka vahvistaa reagoimista. Ellei tämä myötääminen tule, avuista tulee hevoselle merkityksettömiä.
6. Toista ja nosta vaatimustasoa hevosen oppimisen tahdissa eli 8-10 onnistuneen toiston jälkeen. Vaatimustaso voisi olla vaikka ajatus-painonsiirto-askel-käynti-reippaampi käynti-vielä reippaampi käynti-käynti ravin rajamailla-ravi.
7. Varmista tästä lähtien aina, ettet pyydä hevosta siirtymään aktiivisuutasossa askellajin sisällä tai askellajeissa ylöspäin, vaikka samalla pidätät ohjilla. Se on hevoselle epäreilua.
8. Seuraa hevosen pään liikettä käynnin ja laukan tahdissa, ravissa se on melko paikallaan. Käyntiliike on sellainen ”ääretön-merkki” eli kyljelleen kaatunut kahdeksikko, ja käsien tulisi vieläpä liikkua myös eteen kohti hevosen päätä silloin, kun pää askeleen tahdissa siihen suuntaan menee. Laukassa sivuttaiskahdeksikkoa ei ole, mutta hevosen pään liike voi olla isokin, sellainen ellipsi sivusta katsoen.
Miksi tuo viimeinen on niin tärkeä? Koska rankaisu vähentää sitä edeltänyttä käyttäytymistä. Jos hevonen tuntee nykimistä päässään (suussa tai nenäpiissä suitsituksesta riippuen) joka askeleella, se on rankaisu. Se vähentää liikkumista. Ei ole hevosen vika, että se oppii.
Auttoiko? Jos auttoi, se on mahtava uutinen ja voisit palkita itseäsi jollain kivalla jutulla, kuten omakehulla, joka ei sisäisesti toteutettuna haise lainkaan. Ei nimittäin ole sinun vikasi, että näitä asioita ei välttämättä ole neuovottu riittävän tarkasti ennen. Kirjasuositus: Tuire Kaimion kirja/kirjasarja Hevosen kanssa. Sieltä tällaiset reseptit löytyvät.
Hevonen voi toki myös olla kipeä, satula sopimaton ja turpahihna niin kireällä, että hevoseen sattuu. Kaikki nämä rankaisevat liikkumista myös. Mutta joskus on vain kyse oppimisesta.
Ei, kuva ei juurikaan liity aiheeseen. Quarteri oli vain alussa sitä mieltä, että lötköpuomi on laavaa ja harjoittelimme sen ylittämistä vapaana.
Hevonen kertoo tunteistaan ja tuntemuksistaan käyttäytymisellään. Hevosen ilmeet ovat osa sen käyttäytymistä. Ilmeet muuttuvat hevosen lihaksiston jännittymisen ja rentoutumisen mukaan. Kipuilmeen tunnistamisesta voi olla hyötyä siksikin, että tutkimuksessa on todettu hevosen vähentävän muuta kipukäyttäytymistään ihmisen läsnäollessa, mutta ilme ei juurikaan muuttunut. Haasteita pelkän ilmeen arvioimisessa on siksi, että eri hevoset näyttävät kipuaan eri tavalla, myös ilmeessään.
Hevosen kokonaisvaltaista hyvinvointia ei voida arvioida pelkästään sen ilmeen perusteella, varsinkaan jos kyseessä on valokuva tai lyhyt videopätkä. Ortopedi Sue Dysonin kehittämässä ratsastetun hevosen kipukäyttäytymisen (sisältäen ilmeet) arviointimenetelmässä hevosta seurataan ratsastettuna noin kymmenen minuutin ajan, kaikissa askellajeissa, volteilla ja suoralla. Dysonin 24 kohdan asteikolla kipu on todennäköinen, kun näistä näkyy 8 tai enemmän.
Kun puhumme ratsastetun hevosen kivusta (tätä voi mahdollisesti toimivin osin yleistää koskemaan myös ajettuja hevosia) selkeimmät ortopedista kipua ilmentävät olivat:
– erittäin paljon pää luotiviivan yläpuolella (tätä ei toki voi ravihevosilla käyttää) – pään kallistaminen – kuolaimen epäsymmetrisyys suussa – korvien asento (molemmat korvat taaksepäin, yksi korva taakse ja toinen sivulle, yksi korva eteen ja toinen taakse) – silmien ilme (valkuainen näkyvissä, silmä kiinni tai osittain kiinni, ulkosilmäkulman jännittyneisyys ja intensiivinen tuijottava katse.
Sitten vakiotoiveeni: Toivon, että hevosala voisi laittaa armeijasta tulleen kulttuurin jo sivuun. Tai ainakin sen osan, jossa johtopaikalla itsensä mieltävän, asiantuntijastatuksen omaavan henkilön on esitettävä tietävänsä kaiken kaikesta hevosiin liittyvästä. Se voi estää uuden oppimisen niin kovin tehokkaasti. Jos saisin toivoa yhden asian vuodelle 2023, olisi se asenteen ”Ai, enpä tiennyt. Onpa mielenkiintoista!” yleistyminen ja hyväksytyksi tuleminen myös hevosalalla. Kaikkea uutta tutkittuakaan tietoa ei tarvitse niellä sellaisenaan, mutta avoin suhtautuminen auttaa sekä ihmisiä että hevosia voimaan paremmin.
Lähteet:
Ask ym.: Identification of Body Behaviors and Facial Expressions Associated with Induced Orthopedic Pain in Four Equine Pain Scales Dalla Costa ym.: Development of the Horse Grimace Scale (HGS) as a pain assessment tool in horses undergoing routine castration Dalla Costa ym.: Using the Horse Grimace Scale (HGS) to assess pain associated with acute laminitis in horses (Equus caballus). Dalla Costa ym.: Do Different Emotional States Affect the Horse Grimace Scale Score? A Pilot Study Dyson ym:. Development of an ethogram for a pain scoring system in ridden horses and its application to determine the presence of musculoskeletal pain Dyson ym.: Can the presence of musculoskeletal pain be determined from the facial expressions of ridden horses (FEReq)? Gleerup ym.: An Equine Pain Face Lawson ym.: Application of an equine composite pain scale and its association with plasma adrenocorticotropic hormone concentrations and serum cortisol concentrations in horses with colic McLennan ym.: Conceptual and methodological issues relating to pain assessment in mammals: The development and utilisation of pain facial expression scales Mullard ym.:Development of an ethogram to describe facial expressions in ridden horses (FEReq) Wagner: Effects of Stress on Pain in Horses and Incorporating Pain Scales for Equine Practice
Alla olevalla hevosella näkyy kipua ilmentävät korvien asento, silmänympäryksen jännittyminen sekä tuijottava katse.
Yllä olevan hevosen ilme kertoo sekä voimakkaasta pelosta että voimakkaasta kivusta.
Usean maan ratsastajainliitot sekä kansainvälinen ratsastajainliitto FEI ovat viime aikoina perustaneet omat hevosen hyvinvointitoimikuntansa ja niiden mottona näyttäisi olevan suurin piirtein ”mutusta tutkittuun tietoon”. Erinomainen kehityssuunta! Suomen Ratsastajainliiton hallitus nimittää oman hevosen hyvinvointitoimikuntansa vuoden 2023 tammikuussa.
Miksi tällaisia toimikuntia sitten tarvitaan? Hevosen hyvinvoinninhan luulisi olevan ensisijainen prioriteetti kaikkien hevosalalla toimivien ihmisten kohdalla. Niinhän toki osittain onkin. Mutta ensinnäkin ihmisillä on tutkitustikin erilaiset valmiudet esimerkiksi empatiaan ja ilmeiden, eleiden ja tunteiden tunnistamiseen toisessa. Ja jotta voi tehdä hevosen hyvinvointia tukevia ratkaisuja, pitää olla tietoa. Ei pelkkiä perinteitä, ei vain kolmannen käden tarinaperusteista ”tietoa”, ei menestyjien matkimista. Vaan tutkittua tietoa, jonka perusteella voi tehdä hevosen hyvinvointia parantavaa työtä.
Viimeisin uutinen tuli Britanniasta, jossa toimikunnan tehtäviä kuvaillaan tällä tavalla: Toimikuntaa ei ole perustettu puolustamaan hevosurheilua vaan varmistamaan, että se voi toimia turvallisessa ja eettisessä ympäristössä.
Käsi ylös, kuka omasta mielestään toimii eettisesti kyseenalaisella tavalla? Ei kukaan? Niinpä. Harva myöskään halua myöntää, ettei tiedä vielä riittävästi omasta alastaan. Tiedon siirtäminen käytäntöön on mielestäni ensisijaisen tärkeää ja nimenomaan sitä varten hevosen hyvinvointitoimikunta on erittäin tärkeä. Sen tulee arvioida käytäntöjä, sääntöjä ja koulutusta sekä kilpailuja nykytiedon valossa ja tehdä tarvittavat muutosesitykset.
Tämä liittyy webinaariin ”Hevosen eleet, ilmeet ja tunteet takana”, jonka pidin joulukuun puolessavälissä ja joka juuri raksuttaa tallenteena Vimeoon katsosttavaksi. Lupasin laittaa lähdeluetteloa kotisivuille, sekin myöhästyi, mutta tässä tulee. Webinaaritallenne on ostettavissa verkkokaupastamme hintaan 14,90 e: https://holvi.com/shop/sempatia/product/c4e59ffa08a2f089d530256e2bed0a85/
Hou hou hou ja hauskaa joulua! Katsotaan, pääsenkö viettämään joulua silleen perinteisesti eli jonkun eläimen kanssa eläinlääkärissä 😀 Meillä on paljon eläimiä (hevosia, koiria, kissoja, kanoja, nautoja ja lampaita) eli todennäköisyys sille, että joskus joku loukkaa itsensä, sairastuu tai vaikka syö kokonaisen mutakakun (syömälinjainen labradorinnoutajamme Vallu muutama vuosi sitten, se söi myös kerran kolme kiloa raakoja perunoita) on kohtalainen.
Muutamia vuosia sitten aattoiltapäivä meni rattoisasti PRE-tamma Alman kanssa, kun odotimme ihanaaa eläinälääkäriä toteamaan kaviopaiseen (eikä esimerkiksi luunmurtumaa, siksi tavallaan kuitenkin ”tykkään” kaviopaiseista, koska vaihtoehto on aina huonompi) ja hoitamaan sitä. En ole taikauskoinen, muuten en kirjoittaisi tästäkään aiheesta.
Toivon teille jokaiselle mahdollisimman iloista ja rauhallista aattoa, eli Mendlin kaavion mukaan matalaa stressitasoa ja myönteistä tunnetilaa. Tästä kyseinen Alma-hevonen näyttää mallia, kun harjoitellaan trailerissa seisomista. Nimitykseni tällaiselle on ”myönteinen odotus”. Kuva: Anna Westerlund.
Päivän aihe: Mielenkiintoinen ilmiö versus tavoiteltava asia versus koulutuksen laadun arviointikriteeri. Palaan toukokuussa oman erikoisammattitutkinnon näyttöpäivän jälkeiseen aiheeseen eli contrafreeloading, varovainen suomennos ”ansaitsemishalu”. Kyseessä on mitä hauskimmasta palkitsemalla kouluttamisen sivuvaikutuksesta, kun hevonen mieluummin suorittaa ja saa palkinnon sen sijaan, että se vain söisi saman palkinnon astiasta.
Termi contrafreeloading on peräisin 1960-luvulta, jolloin tutkija Glen Jensen julkaisi artikkelin ”Preference for bar pressing over ”freeloading” as a function of number of rewarded presses” (Journal of Experimental Psychology, 65(5), 451–454. https://doi.org/10.1037/h0049174) jossa hän kuvasi ilmiötä, jossa rotat mieluummin söivät ruokaa, jonka saivat painettuaan tankoa, kuin samaa ruokaa astiasta tarjottuna.
Ilmiötä on sittemmin todettu monella eläinlajilla ja toisin kuin voisi olettaa, se ei aina liity oppimiseen. Voi olla, että kesyeläimen rajattu elinympäristö tekee käyttäytymistarpeiden toteutumiseen vajetta, ja tämä tekee toiminta+ruoka -vaihtoehdosta suositumman. Itse huomaan sitä monesti kouluttaessani hevosia, ne saavat useimmiten tauolle mennessään pari kourallista palkintoruokaa astiaan ja joskus ne jäävät osittain syömättä, koska hevoset jatkavat mieluummin työskentelyä. Olen nähnyt hevosia, jotka mieluummin nyhtävät heinänsä verkosta kuin syövät sitä viereisestä kasasta.
Mutta. Voi hitsi, kirjoitankohan ikinä mitään, missä ei olisi yhtään muttia? Mitä yleisempi palkitsemalla kouluttaminen on hevosten kanssa, sitä enemmän olen ollut huomaavinani tietynlaista ehdottomuutta siinä, mitä pidetään parhaimpana mahdollisena kouluttamisena. Tämäkin on varmasti inhimillistä, kaikkihan me uskomme toimivamme parhaalla mahdollisella tavalla, mutta rajansa kaikella. Hevosia voi kouluttaa ihan riittävän hyvin ja riittävästi niiden hyvinvointia huomioon ottaen ja parantaen ilman, että esimerkiksi tätä contrafreeloadingia näkyisi lainkaan. Se on mielestäni kiinnostava ilmiö, ei mikään laadun merkki tai edes kovin tavoiteltava asia.
Hevosten kanssa tehdessä älyttömän moni asia vaikuttaa siihen, millainen tulos tarkalleen on ja millaisia ilmiöitä siihen liittyy. Voi olla, että hevonen, jonka elinympäristö ja liikunta on lähellä kesyhevoselle ihanteellista, ei koe yhtäläistä tarvetta toimintaan kuin rajatummassa ympäristössä elävä. Voi olla, että hevosen terveydentila ei ole aivan optimaalinen.
Voi olla, että kouluttaja ei vielä osaakaan toimia täydellisesti, kuten kukaan muukaan kouluttaja ei osaa. Voi olla, että hevosella on sitä painolastia edellisestä elämästään, eli opittu painaa yksilöä enemmän kuin jotain toista yksilöä. Tai mikä tahansa muu syy, miksei tuo hevonen, toisin kuin ne, joita koulutin EAT-näytössäni, jätä kaurat kippoon ja tule odottamaan kouluttamisen jatkumista.
Kun koulutat hevosta niin, että se aktiivisesti osallistuu koulutukseen ja pystyy saavuttamaan palkinnon, se riittää. Ei tarvitse olla täydellinen, ja vaikka haluaisi olla, juuri tuo contrafreeloading ei ole mikään täydellisyyden mittari.
Varsa oppii alustalle menoa ja astuu levylle ensimmäistä kertaa. Kuva: Anna Westerlund.
Kaksi yötä jouluun ja sen kunniaksi ilmainen 25 minuutin webinaari siitä, miten ruokapalkintojen käyttö kannattaa aloittaa hevosen kanssa. Jos sinulle tulee kysymyksiä mieleen tai on kommentoitavaa, käy vastaamassa yhden kysymyksen kyselyyni täällä: https://forms.gle/BDxAArhXdKmP3kFF8 – en kerää mitään tietoa vastaajista.
Webinaarissa käyn läpi syitä ruokapalkintojen käyttöön ja sitä, millä tavalla voi aloittaa niiden käytön mahdollisimman sujuvasti ja turvallisesti. Hevonen eläimenä, sen käyttäytyminen ja usein käyttötarkoituskin poikkeaa muista eläimistä, ja hevosen palkitseminen ruoalla siksi myös poikkeaa hieman muiden eläinten kouluttamisesta.
Jouluiloa! Tai jouluvalmisteluiloa! Edelleen hienoin lukemani jouluvalmisteluohje on se marttojen ”Siivoa komerot vain, jos aiot viettää joulun siellä.”
Vuoden pimein päivä! Kohta on valoisampaa! Tänäään ajattelin paitsi hiekoittaa tarhaa, myös kirjoittaa ruokapalkintojen käytöstä hevosten kouluttamisessa. Tai oikeammin vähän siitä, ettei niiden käyttämisessä ole mitään uutta. Suomessa ehkä, en tiedä, mutta kansainvälisesti ei.
Mitä sanoi kaikkien lainaama Xenophon, joka eli noin 2300 vuotta sitten?
”On this principle, at the sound of the trumpet or the shout of battle the rider should avoid coming up to his charger in a state of excitement, or, indeed, bringing any disturbing influence to bear on the animal. As far as possible, at such a crisis he should halt and rest him; and, if circumstances permit, give him his morning or his evening meal.”
Vastaehdollistamista eli myönteisten tunteiden liittäminen johonkin epämiellyttävään tapahtumaan. Lisäksi tunteiden tarttumisesta ja oppimisesta.
Bourgelatin ”A New System of Horsemanship” 1700-luvulta: ”With respect to the Noise of Arms and Drums, let your Horse hear them before you give him his Oats: Do this regularly every Day, for some time, and he will be so used to them as not to mind them.”
Sama, ja tässä hyvä käsitys klassisen ehdollistumisen oleellisesta ilmiöstä eli siitä, että uusi ärsyke tulee ennen palkintoa, jotta yhdistyisi oikein. Jos viivettä on enemmän, hevonen joutuu ketjuttamaan tapahtumia yhteen eli oppiminen on hitaampaa, mutta hevonen oppii nopeasti kuitenkin.
Whyte-Melvillen ”Riding Recollections” 1878: ”I recollect one morning riding to covert with a Dorsetshire farmer whose horses, bred at home, were celebrated as timber-jumpers even in that most timber-jumping of countries. I asked him how they arrived at this proficiency without breaking somebody’s neck, and he imparted his plan.
The colt, it seemed, ran loose from a yearling in the owner’s straw-yard, but fed in a lofty out-house, across the door of which was placed a single tough ashen bar that would not break under a bullock. This was laid on the ground till the young one had grown thoroughly accustomed to it, and then raised very gradually to such a height as was less trouble to jump than clamber over. At three feet the two-year old thought no more of the obstacle than a girl does of her skipping-rope.
After that, it was heightened an inch every week, and it needs no ready reckoner to tell us at the end of six months how formidable a leap the animal voluntarily negotiated three times a day. “It’s never put no higher,” continued my informant; “I’m an old man now, and that’s good enough for me.””
Voiko paremmin kouluttaa? Positiivinen vahviste, asteittainen tehtävien vaikeuttaminen hevosen fyysisen kehityksen tahdissa.
Kyllä, olen poiminut juuri ne kohdat kirjoista, jotka sopivat tähän blogikirjoitukseen.
Tokihan positiivisen vahvisteen käyttö hevostenkin kanssa on muuttunut niiltä ajoilta, ja hyvä niin. Mutta ei tämä ruokapalkintojen käyttö ole mitään salatiedettä, eikä edes vaadi ihmiseltä vuosien opiskelua, jotta se jotenkin auttavasti sujuisi. Periaatteet ovat yksinkertaisia:
1. Sitä saat, mitä vahvistat. Jos hevonen saa ruokaa, kun se potkii karsinan ovea, tämä vahvistuu. Jos hevonen saa ruokaa, kun se kokoaa itseään, tämä vahvistuu.
2. Se käytös vahvistuu, jota harjoitellaan. Jos hevonen odottaa paikallaan neljä kaviota maassa ja pää suoraan eteenpäin ja ruoka annetaan sen suuhun, tämä vahvistuu. Jos hevonen on paikallaan, heiluttaa sitten päätään kohti ihmistä ja tepastelee ja ruoka annetaan sen suuhun, tämä kaikki vahvistuu.
3. Palkinnon saaminen herättää myönteisiä tunteita (ilo, riemu). Palkinnon menettäminen tai saamatta jääminen herättää epämiellyttäviä tunteita (turhautuminen, raivo, suru). Hyvin motivoiva palkinto (porkkana, leipä, kaura) saa aikaan suuria tunteita skaalan molemmissa päissä. Vähemmän motivoiva palkinto (heinä) saa aikaan maltillisempaa tunteiden voimakkuutta.
4. Jos hevonen suhtautuu ruokaan kiihkeästi tai aggressiivisesti, sillä voi olla nälkä, mahahaava tai sitä voi jännittää. Anna hevoselle aina heinää ennen kouluttamista. Hoida eläinlääkärin avulla mahahaava pois. Aloita kouluttaminen sellaisessa ympäristössä, jossa hevonen on rento.
5. Turhautumista voi hoitaa pitämällä alussa palkitsemistiheyden korkealla eli palkintovälin mahdollisimman lyhyenä. Voi myös opettaa hevosta, ettei se saa palkintoa näyttämällä turhautumistaan, eli odottaa turhautumisen aiheuttaman sammumispurkauksen loppumista ja palkitsemalla vasta, kun hevonen ei yritäkään enää tavoittaa ruokapalkintoa.
6. Kun koulutat hevosta palkitsemalla ja teet sen riittävän hyvin, tutut periaatteet muuttuvat. Koulutuksen, ratsastuksen jne. aloittamisesta tulee hevoselle itsessään palkitsevaa, koska se johtaa joskus palkintoihin. Hevonen muuttuu yritteliääksi ja toimeliaaksi. Työskentelyn lopettamisesta ja tauoista tulee rankaisuja. Esimerkiksi hevosta, jota on ennen saanut hakea tarhan perältä töihin ja joka on pysähtynyt ratsastuskentän portilla tai yrittänyt lähteä portista ulos kesken ratsastuksen, voi jonkun aikaa palkitsemalla koulutettuna tehdä näitä kaikkia asioita toisin päin.
Nauhoitan tänään ”Ruokapalkintojen alkeet” -webinaarin. Se tulee ilmaiseksi nähtäville https://www.sempatia.fi/ -sivustolle, joka on yhteistyökouluttaja Miia Kantinkosken ja minun yhteinen projekti.
Niin kauan kuin olen ollut kiinnostunut hevosista ja niiden kouluttamisesta, sisältäen ratsastuksen, on ollut myös ilmiö nimeltä viikonloppukurssi. Tai jos valmentaja on tunnetumpi, kyseessä on klinikka. Toisin kuin muut klinikkareissut, nämä ovat olleet aina kiinnostavia.
Joskushan kyse ei ole kahden päivän kurssista, päiviä voi olla vähemmän tai enemmän, mutta periaate on sama: kurssi järjestetään yhdessä paikassa ja siihen osallistuvat monelta tallilta tulevia ratsukoita tai hevosia ihmisineen.
Tämähän on katsojalle tosi hienoa, ja valmentajankaan ei tarvitse liikkua eri tallien välillä. Niille hevosille, jotka asuvat jo kurssipaikalla, kyseessä on hyvä ympäristön muutokseen tottumisen harjoitus, jolleivät he ole katsojiin ennestään tottuneita.
Arvasitte varmaan: mutta. Kyllä, tähänkin tulee yksi mutta. Katsojalle ja kouluttajalle kurssi/klinikka on kätevä, mutta entä hevoselle? Hevoselle kuin hevoselle kuljettaminen on stressiä aiheuttavaa, aiheesta on tehty lukuisia tutkimuksia. Myös uuteen paikkaan tottuminen vie aikaa. En tarkoita, että kumpikaan olisi mahdoton tehtävä aikuiselle, hyväkuntoiselle hevoselle, mutta näitä asioita on huomioitava.
Kun hevonen tulee uuteen paikkaan, ympäristö vie siltä suuren osan huomiokyvystä joksikin aikaa. Tässä on suuria yksilökohtaisia eroja ja tähän voi vaikuttaa paljon ennakkoon treenaamalla. Eli käymällä kurssipaikalla hevosen kanssa joitain kertoja niin, että hevonen tekee siellä vain rauhallisia asioita. Syö heinää, tekee maasta käsin käyntiväistöjä, ratsastetaan muutama kierros kevyttä ravia ja hengaillaan kavereiden kanssa jutellen. Tuttu hevonen mukana, joka myös matkustaa hyvin. Niin monta kertaa, kunnes hevonen alkaa olemaan oma itsensä myös tässä ympäristössä.
Se ”mutta” liittyy siis siihen, että jos hevonen tuodaan kurssipaikalle ja sen stressitaso on hurjan korkea, sen edellytetään oppivan tähtivalmentajan silmän alla itselleen täysin uusia asioita niin epäonnistuminen on jopa todennäköistä. Onnistuminenkin on toki mahdollista, mutta optimaalinen tilanne se ei yleensä hevoselle ole.
Hevonen saalis- ja laumaeläimenä oppii parhaiten kotialueellaan ja siellä sen on myös helpoin oppia uusiin asioihin mukaan rennon ja myönteisen tunnetilan. Tilanne ei ole kouluttajallekaan kovin reilu: kun paikalle tulee hevosia, jotka ovat kovin jännittyneitä, on vaikea saada opetus toimimaan halutusti ja kouluttajasta riippuen paine voi johtaa helpommin ylilyönteihin.
Kurssit ovat sitten erinomaisia opittujen taitojen yleistämistilaisuuksia, jossa voi toki hevosen mielentilan sallimissa puitteissa hioa yksityiskohtia paremmiksi. Niissä kannattaa hyödyntää erilaisia tapoja auttaa hevosta rentoutumaan.
Tule paikalle hyvissä ajoin niin, että hevonen ehtii kävellä ja syödä heinää sekä juoda kurssipaikalla. Heinä puskuroi mahahappoja ja hevoselle tulisi aina antaa vähintään pieni heinäannos ennen ratsastusta tai muuta liikuntaa. Kurssijärjestäjän toimesta olisi tärkeää varmistaa, että hevonen ei jää omalla vuorollaan yksin kentälle tai maneesiin vaan paikalla olisi aina vähintään yksi toinen rauhallinen hevonen.
Olen myös sitä mieltä, että kaikissa kilpailuissa pitäisi olla kulmahevoset. Ai mitkä kulmahevoset? Hevonen on eläinlajina laumaeläin, ja yksinolo on sille vaikeaa. Ei ole mitään syytä, miksei kursseilla ja kisoissa lisättäisiin hevosen oloa helpottavat seurahevoset, jotka hengailevat areenan joka kulmassa ja vähentävät todennäköisyyttä sille, että hevosta pelottaa enemmän, koska se on yksin.
Ennakoiden: En vastusta hevosten kuljettamista, kursseilla käyttämistä enkä kilpailuttamista. Olen kylläkin sitä mieltä, että näiden tapahtumien uhat hevosen sen hetkiselle hyvinvoinnille on tunnistettava, hyväksyttävä ja minimoitava. Ennen kuin pystymme alan sisällä keskustelemaan avoimesti hevosen käytön aiheuttamasta stressistä ja sen haasteista, emme oikein pääse kehittämään toimintatapoja, jotka minimoivat niiitä.
Lue lisää: Padalino ym.: Effects of Transport Conditions on Behavioural and Physiological Responses of Horses Tateo ym.: Transport stress in horses: Effects of two different distances Waran ym.: Effects of loading and transport on the heart rate and behaviour of horses
Pallonmuotoinen iberialainen hevonen harjoittelee trailerissa seisomista. Se on nyt taas normaalipainoinen, kuten joka talvi.
Joululahja hänelle, jolla on intoa oppia hevosista! Kolme noin 1½ tunnin webinaaritallennetta (linkit ja salasanat löytyvät kuitista, joka tulee sähköpostiin oston jälkeen). 1. Hevonen oppii aina, eli miten oppiminen tapahtuu ja millä tavalla hevosta koulutetaan 2. Paine ja paineen poisto eli negatiivisen vahvisteen hevosystävällinen käyttö 3. Positiivisen vahvisteen käyttö eli miten onnistut kouluttamisessa ja vältät yleiset ongelmat
Normaalihinta 14,90 euroa/webinaari, tarjoushinta yhteensä 29,80 e! Tarjous on voimassa 25.12.2022 asti ja tallenteiden katseluaikaa on tammikuun 2023 loppuun asti. Iloista joulua!
Eilen aloitin asioiden liiallisesta yksinkertaistamisesta. Tänään jatkan siitä, milloin mielestäni on tarpeellista ja hyvä yksinkertaistaa asioita. Ensin ihmisesimerkein, sitten hevostenkoulutusesimerkein. Lopuksi mietin yhtä periaatetta, mitä ajattelin toteuttaa omien nuorten hevosten kanssa ja katsoa, tuleeko niihin eroa muihin tapaamini hevosiin verrattuna.
Kun ihminen oppii asioita ensimmäistä kertaa, olisi todella tärkeää, että hän saisi oppia heti oikein. Esimerkiksi itselleni on ollut melko turhauttavaa oppia ensin tekemään hevosten kanssa 80-lukulaisen suomalaistavan mukaan eli painetta paljon, myötäämisestä ei juuri puhuttu, sitten LH-mukaan eli painetta paljon, mutta vain yhdestä suunnasta ja myötääminen oli se oleellinen ja lopuksi vasta nykykäsityksen mukaan eli painetta alussa minimaalisesti, myötääminen hievahduksestakin. Painetta lisätään vasta, kun hevonen varmasti tietää oikean vastauksen, ja aina aloitetaan siitä kevyimmästä.
Kyllä, tiedän, että moni onneksi törmäsi 80-luvulla hyväänkin kouluttamiseen, niin ihmisten kuin hevostenkin. Maailma oli kuitenkin silloin suppeampi, eli koska nettiä ei vielä ollut, oli mentävä paikan päälle katsomaan.
Kun ihminen oppii uutta, samoin kuin muilla eläimillä hänellekin on helpointa, jos voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan ja lisäksi, ettei harjoittelisi vääriä asioita lainkaan. Esimerkiksi ratsastamaan oppiminen on vaikeaa oppimismielessä oikeinkin tehtynä, ja sillä tavalla, kuin yleisesti oletetaan ihmisen oppivan ratsastamaan, todella vaikeaa.
Olisi ihan erilaista saada oppia ratsastamaan ensin niin, että voi keskittyä omaan kehonhallintaan käynnissä ja vasta kun tämä sujuu, ravissa, sitten laukassa. Niin, että opettaja korjaisi välittömästi, kun asento ja liikkeeseen mukautumisessa on korjattavaa. Niin, että hevonen menisi koulutettuna itsekseen ison kentän ympärillä ilman, että ratsastajan pitäisi yrittää tehdä mitään.
Sitten, kun oma istunta olisi vakaa ja käsien ja jalkojen täsmällinen liikuttaminen kehosta riippumattomiin asentoihin mahdollista, saisi ohjat käsiinsä. Ja kun perusjutut menevät oikein ilman, että opettajan on puututtava niihin, voi siirtyä ratsastamaan ryhmätunneille.
Kyllä, tässä on pienoinen ongelma. Alkeiskurssivuosi maksaisi suunnilleen 150 euroa tunnilta.
Siirrytään sitten hevoseen. Kun nuoren hevosen selkään nousee ihminen ensimmäisiä kertoja, hevosella on aivan tarpeeksi tekemistä tämän taakan tasapainottamisessa. Vauhti ei korjaa virheitä, vaan askel kerrallaan olisi hyvä mennä. Silloin tuttu ihminen pyytää maasta käsin tuttuja asioita, mutta yksinkertaistaminen on jälleen kuningatar eli vaatimustaso lasketaan hetkeksi aivan alas. Silloin mikä tahansa eteenpäin suuntautuva liike käy käynnistä ja siitä palkitaan, ja annetaan hevoselle rauhassa aikaa kokeilla, millä se pääsee pysähtymään ja sitten ottamaan askeleen taaksepäin niin, että pysyy ratsastajan kanssa pystyssä. Palkitaan siitäkin, kuten kehutaan ihmisvauvaa, kun se nousee seisomaan ensimmäisiä kertoja.
Tämä on ohimenevä vaihe, mutta tuntuu, että se on hevosen mielelle tärkeä. Jos saaliseläimen selkään laitetaan joku, joka takertuu kiinni ja sitten saaliseläin juoksee, ratsastukseen voi hetkessä liittyä aikamoinen opittu epämiellyttävä stressitason nousu. Kyllä, tiedän, että Keski-Euroopassa jossain tehdään juuri näin, apina kyytiin ja vauhtia hevoseen. Keski-Euroopassa pidetään joissain paikoissa myös hevosia karsinassa ympärivuorokautisesti. Pitää arvioida, mikä on järkevää nykytiedon valossa.
Sitten siihen, miten ajattelin toimia omien nuorten kanssa. Kun tein eläintenkouluttajan erikoisammattitutkintoa mietin aika paljon ongelmakäytöksiä hevosilla ja sitä, mistä erityisesti sellainen yleistynyt huolestuneisuus/ahdistuneisuus/nopea jännittyminen tulee. Osittain toki on kyse synnynnäisistä ominaisuuksista. Osittain uskon, että armeijamainen tapa toimia on syypää ja sitä ajattelin mahdollisuuksien mukaan välttää näiden omien kanssa. Hevonenhan on toki saaliseläin, joka herkästi reagoi ja pakenee, mutta se on myös utelias ja toimelias eläin, ja tämä osuus näyttää pitkälti puuttuvan joissain tapaamissani hevosissa.
Eli hypoteesi: Jos hevosta pakotetaan lähestymään huolestuttavia asioita ennen kuin se on siihen valmis, se johtaa helposti pelon kierteeseen. Ajattelin siis, että omien nuorten kanssa toimisin niin kuin toimisin muidenkin eläinten kanssa: Jos eläin tarvitsee aikaa katsoakseen jotain, kunnes toteaa sen vaarattomaksi, se saa sen ajan. Jos se ei pysty tottumaan, otetaan lisää etäisyyttä. Hevonenhan tottuu älyttömän nopeasti, eli oletan, että puhutaan yleensä sekunneista.
Eli pyrkisin olemaan harjoittelematta tätä niin monessa hevosessa näkemäni jännittymisen harjoittelemista lainkaan. Käytössäni on silleen hevostutkimukseen sopiva ja tavallinen hevosmäärä [vitsi!] eli neljä nuorta hevosta, jotka ovat eläneet meillä koko ikänsä. Ne ovat kyllä oppineet siirtymään pois paineesta, mutta toistaiseksi aina tutussa ympäristössä (paitsi kaksi orivarsaa on ruunattu klinikalla) ja tilanteissa, joissa niitä ei pakoteta kohti pelottavaa kohdetta, vaan tyyliin vain häädetään kauemmas portista, etteivät livahda koulutettavan hevosen mukana kentälle.
Ilmoitan, miten sujuu. Tsemppiä jouluhysteriaan, tyypit!
Asioita olisi hyvä pitää niin yksinkertaisena, että viesti menee ongelmitta perille. Niitä ei kuitenkaan pidä yksinkertaistaa niin paljon, että kuulijalta tuntuu siltä, että häntä aliarvioidaan. Tämä ei ole ihan helppoa, sillä jollei tunne kuulijaa tai lukijaa, ei pysty lainkaan tietämään, millainen pohja hänellä on auttamassa viestin ymmärtämisessä.
Muutamia liian yksinkertaistettuja viestejä esimerkkinä. Oletko kuullut jonkun näistä? ”Pelkäävä hevonen ei opi mitään!” ”Ruokapalkinto on ainoa toimiva positiivinen vahviste!” ”Hevosella ei ole prefrontaalikorteksia lainkaan!”
Tarkoitushan kaikissa on hyvä. Pelkäävää hevosta ei kannata kouluttaa, sillä ensinnäkin sen hetken tilannetta pitää ensin parantaa niin, ettei sitä pelota, ja toisekseen pelkäävä hevonen voi oppia vaikka lastautumaan traileriin, mutta todennäköisesti sen pelko ei siitä vähene.
Eli vaikka pelkäävä hevonen oppisikin – minkä se kyllä voi tehdä, jos käytetty paine vaikka on pelottavampi kuin se paikka, mihin sitä halutaan laittaa, niin pelko liittyy oppimisen kautta, sen klassisen ehdollistumisen takia, mukaan siihen lastautumiseen. Pelkäävä hevonen oppii kyllä, jos tarpeeksi hinkataan. Kouluttaa sitä ei kannata, ellei ole terveydenhoidollisesti pakko.
Miten se ruokapalkinto sitten? Täällä kirjoittelee ihminen, joka käyttää paljon ruokapalkintoja koulutuksessa. Kuitenkaan en pidä siitä, että väitetään sen olevan ainoa toimiva positiivinen vahviste. Jotta ruokapalkintoja kannattaa käyttää hevosen kokoisen eläimen kanssa, pitää perusasioiden olla kunnossa, kuten hevosen terveydentilan ja kouluttajan perusosaaminen.
Muuten käy verrattaen helposti niin, että hevonen kiihtyy tavoitellessaan ruokapalkintoja, ja tilanteesta tulee molemmille osapuolille hankala. Jos ihminen ei ensin aloita kouluttaminen vaikka aidan takana vähemmän hyvillä ruokapalkinnoilla vaan kokee tarvetta puolustautua hevosen tunkeillessa lähelle, hevonen voi kiihtyä lisää siksi, että se sekä haluaa lähemmäksi ihmistä saadakseen ruokapalkintoja että kauemmaksi ihmisestä, koska ihminen huitoo hevosta.
Tähän liittyy toki vielä kahden webinaarin verran infoa. Siksikin on mielestäni tärkeä selvittää, onko muita vähemmän innostusta herättäviä positiivisen vahvisteen muotoja käytettävissä juuri tämän hevosyksilön kanssa. Voi hyvin olla, että on. Eli ainoa toimiva positiivinen vahviste se ruoka ei välttämättä ole, vaikkakin kätevä ja hevosta motivoiva.
Ja se prefrontaalikorteksi. Tarkoitus on erinomainen, eli lopettaa hevoseen kohdistuva inhimillistäminen, jossa hevosta vastuutetaan väärin perustein toiminnastaan. Hevonen ei kykene suunnittelemaan asioita etukäteen, ei omaa halua määräillä ihmistä, eikä tee asioita saadakseen ihmisen suuttumaan. Sillä, onko sillä ihmistä pienempi ja toiminnaltaan erilainen prefrontaalikorteksi ei ole kovinkaan olennaista, koska tämä käyttäytymiseen liittyvä asia on ihan oikein, mutta itseäni ainakaan tämä väite vain sattuu korvaan.
Huomenna sitten siitä, milloin yksinkertaistaminen on hyvä ja tarpeellinen juttu.
Minna Tallberg 