Tällä hetkellä teen enemmän töitä eläintenkoulutuksen parissa kuin valokuvauksen ja tällä hetkellä teen myös lähestulkoon pelkästään hevosten kanssa töitä. Työni on uusien asioiden opettamista, kaikenlaisten asioiden: niin maasta käsin jumppaa kuin nuorten hevosten ja varsojen peruskoulutusta. Kaikkeen koulutukseen sisältyy aina myös hevostenomistajien opettamista ja oma osa-alueensa on myös ongelmatilanteiden ratkaisua. Koska kaikki hevoset ovat erilaisia, ei mikään työkeikka ole samanlainen kuin toinen. En voisi toivoa mielenkiintoisempaa ja hauskempaa työtä.
Kun vastaan tulee työ, jossa ongelmavyhti kuulostaa valtavalta, ratkaisujen miettiminen on todella mielenkiintoista. Usein sitten aloitan vain jostain päästä, mitä kautta saan luotua uuden luottamuksen uudenlaisella koulutustavalla. Hevoselle, sillä joskus hevoset eivät vain pidä ihmisten seuraa turvallisena ja poistuisivat mielummin paikalta. Omistajalle, sillä usein epävarma hevonen tuntuu arvaamattomalta ja reagoi suuresti pieniinkin tapahtumiin. Hevosen ja omistajan välille, sillä näiden kahden välinen suhde vaikuttaa tietenkin kaikista eniten molempien elämänlaatuun.
Hevonen pysyy harvoin samanlaisena vuodesta toiseen, vaan useimmin se kehittyy johonkin suuntaan. Jos se on luottavainen ja tyyni, sitä koulutetaan ja käsitellään hyvin ja se saa olla kivuton, sen käytös muuttuu koko ajan luottavaisempaan suuntaan. Siitä tulee turvallisempi ja miellyttävämpi käsitellä ja sen kanssa on hauska työskennellä
Jos hevosta taas vähän jännittää, se ei useinkaan valitettavasti jää siihen. Ajan saatossa huomataan, että hevonen jännittyy samoissa tilanteissa enemmän. Sitten se alkaa jännittyä myös sellaisissa tilanteissa, joissa se ei aikaisemmin ole jännittynyt. Jännittynyt hevonen tuntuu aiheestakin kaikkea muuta kuin turvalliselta. Se reagoi suuremmalla tavalla ja säpsähtää yhä pienemmistä ympäristön tapahtumista. Se saattaa jähmettyä paikoilleen, kipittää pää pystyssä tai rynnätä eteenpäin ilman jarruja. Se voi vaikuttaa keskittymiskyvyttömältä ja joskus kuulee sanottavan, ettei se pidä ihmistä johtajanaan.
Hyvä puoli tässä asiassa on että vielä silloinkin, kun hevonen tuntuu ruutitynnyriltä ja harrastus kaikkea muuta kuin hauskalta, kurssi voidaan muuttaa. Jollei jännittymisen syy ole sellainen kipu, jota ei saa hoidettua, jännittymiseen voidaan vaikuttaa kouluttamalla hevonen uudelleen niin, että se on rento ja tyyni. Joskus on aivan hämmästyttävää, millainen ero hevosessa saadaan aikaan lyhyessäkin ajassa.
Luottamusta luodaan olemalla hevoselle mahdollisimman ystävällinen, selkeä, reilu ja ymmärrettävä. Kun hevonen ymmärtää, mitä siltä halutaan, se tuntee olonsa turvalliseksi. Palkitsemalla kouluttaminen on yksi erinomainen tapa kertoa hevoselle, mitä siltä toivotaan: äänimerkki ja palkinto toimivat ikäänkuin tulkkina ihmisen ja hevosen välillä ja tuloksena on hevonen, joka oikeasti ymmärtää, mitä siltä toivotaan ja oppii ne asiat, joita sille halutaan opettaa. Samalla hevonen koko ajan oppii sen, että ihminen on turvasatama, jonka lähistöllä on hyvä olla. Siitä luottamus syntyy.
Silloin kun ongelmia on paljon, työ voi olla myös kaikista palkitsevinta. Vaikka työhöni sisältyy ehdottomasti vaitiolovelvollisuus tässä tapauksessa kysyin hevosen omistajalta, voisinko kertoa jotain julkisestikin hänen hevosestaan ja sen koulutuksesta, ja sain luvan siihen. Kiitos Satu: olen nimittäin varma siitä, että sinun ja Jannun tarina voi antaa toivoa aika monelle ”hankalan” tai jopa ”mahdottoman” hevosen omistajalle.
Jannun, 16-vuotiaan suomenhevosen, ongelma oli nimittäin hevosilla aika yleinen: se jännittyi. Yksi sen jännittymisen monesta oireesta oli tämä: se ei antanut tarhassa kiinni. Näin Satu kertoi hevosestaan:
”Ongelmamme on ollut että heppa ei anna kiinni tarhasta […] Hevonen on laumassa ja kun menen hakemaan niin se joko ottaa porukan mukaansa ja juoksevat edes takas tai sit se kiertää vaan heinähäkkiä ympäri mua karkuun.”
Kuten kuvasta näkyy, Jannun pyydystysongelma on onnistuneesti koulutettu pois. Ja hevonen on niin loistotyyppi, että olisin voinut vaikka viedä sen kotiin.
Tässä vielä lainaus Jannun omistajan viestistä ensimmäisen koulutuskerran jälkeen:
”Hevonen on silmin nähden muuttunut, se tulee heti luokseni heinähäkiltä kun menen tarhaan, tauon aikana se seisoo portilla ja oottaa paluutani, seuraa minua siitä koko ajan niin kauan että meen autoon ja lähen kotiin.”
Aloitimme siis opettamalla Jannulle, että ihmisen luo kannattaa tulla ja samalla se oppi, että ihmisten kanssa kannattaa tehdä asioita. Alussa seurasimme tarkkaan, milloin hevonen antoi ensimmäisiä eleitä siitä, että ihminen sai lähestyä ja etenimme siinä tahdissa, kun hevonen siedättyi. Kun edellinen vaihe sujui hyvin siirryimme aina seuraavaan: emme siis jääneet palkitsemaan esimerkiksi siitä, että Jannu tuli ihmisen luo tarhassa vaan sen piti lopulta antaa laittaa riimunaru kiinni riimuun. Tämä on yksi onnistuneen koulutuksen peruspilareista: edetään toki siinä tahdissa, mikä hevonen määrittelee, mutta edetään koko ajan kohti onnistunutta lopputulosta.
Ensimmäisellä käynnillä opetimme Jannulle, että tarhassa kannattaa tulla ihmisen luo ja antaa kiinni. Siedätimme myös hevosen uudelleen siihen, että ratsastaja menee selkään. Alla oleva kuva on toiselta koulutuskerralta, jossa Jannu harjoitteli pysähtymistä ja liikkeelle lähtöä uudessa, rennossa mielentilassa.
Minna Tallberg 
Minun mielestäni luottamus ei perustu siihen että ihmisen kanssa kannattaa tehdä asioita vaan siihen että ihmisen luona on turvallista olla. Sitten kun ihmisen luona on turvallista olla voi asioiden tekemistä opetella niin että se on kannattavaa hevoselle.
Tässä esimerkki elävästä elämästä. Minua pyydettiin joskus aikoinaan eräälle tallille katsomaan ihmisarkaa hevosta. Kun menin tallille tallinpitäjä näytti epämääräisesti, kädellä huitaisten missä tarhassa tuo ihmisarka hevonen on ja minä menin väärään tarhaan joka oli tuon ihmisaran hevosen tarhan vieressä. Kun minä tutkailin, hain kontaktia ja ihmettelin tämän väärän hevosen kanssa että ei tämä nyt kovin ihmisaralta tunnu, se viereisen tarhan ihmisarka hakeutui itse aidan viereen katsomaan mitä siellä naapurissa tapahtuu. Kun rapsuttelin tätä väärää hevosta se ihmisarka tunki itseään aidan viereen rapsuteltavaksi. Minä rapsutin sitäkin ohimennen ”joo, joo olet ihan söpö mutta olisi nyt tässä töitäkin tehtävänä”. Itse jälkikäteen ajattelen että se arka hevonen tuli itse koska minä en huomioinut sitä millään lailla.
Myöhemmin tallinpitäjä tuli kertomaan että olen väärän hevosen tarhassa. Sen jälkeen kaikki oli tuon aran hevosen kanssa helppoa. 10 minuuttia kentällä ja tuo ihmisarka käveli kun koira vapaana perässä enkä meinannut päästä lähtemään tallilta päivän päätteeksi kotiin koska tuo ihmisarka yritti tulla lankojen läpi mukaani aina kun yritin lähteä.
Mitä tässä tapahtui. Hevonen tuli itse minun luokseni koska en halunnut siltä mitään, en ollut uhka vaan jotain kiinnostavaa. Kun kiinnostava muuttui mukavaksi (se jopa vähän rapsutteli) hevonen alkoi tehdä mielellään myös pyydettyjä asioita. Tärkeintä on mielestäni marssijärjestys: ensin turvallinen tunne ja vasta sitten tehdään asioita. Joskus on tärkeintä olla tekemättä mitään että voi myöhemmin tehdä jotain.
Olen kanssasi ihan samaa mieltä ja onhan se myös usein niin, että kiinniottamista välttelevä hevonen on oppinut kaikki siihen liittyvät ihmisen eleet ja toimet, jolloin auttaa, että ihminen toimii jotenkin aivan eri tavalla kuin pyydystäessään hevosta. Luottamus on kuitenkin mielestäni varsin elävä asia eli se yleistyy ja voimistuu sillä, että kaikki mahdollinen ihmisen kanssa toimiminen on hevoselle turvallista ja mukavaa.