Mikä näistä haluaisit olla?

Kiusattu, kiusaaja, vierestä katsoja vai se, joka puuttuu kiusaamiseen?

Tiedän, ei saa inhimillistää. Se on epämuodikasta ja noloa. Pyrin itsekin siihen, että yritän katsoa, mitä tapahtuu eläintä kouluttaessani, enkä kovin helposti vedä suoria johtopäätöksiä eläimen käytöksestä ihmisen vastaavaan.

Kun luen jostain, että hevonen rakastaa kilpailemista, käännän sen päässäni automaattisesti suunnilleen niin, että ko. hevosen synnynnäinen tai opittu tapa reagoida stressitason kohoamiseen uudessa tai jännittävässä tilanteessa on kilpailumenestykselle sopiva. Kun ihminen puhuu siitä, että hevonen rakastaa ihmistä ajattelen, että joillekin ihmisille on ilmeisen tärkeä ajatella, että eläin rakastaa heitä. Voihan olla, että hevonen rakastaa ihmistä, mutta useimmille riittää kuitenkin, että hevonen haluaa viettää aikaa ihmisen kanssa eikä kavereiden kanssa laitumella.

Kun puhumme koulutustavoista ja hevosten kohdalla niiden käytöstä harrastus- tai työvälineenä, pitäisin kuitenkin paikallaan tarkkailla omaa ja valmentajan toimia sekä nimenomaan verrata niitä ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen. Jos olisitte työyhteisö tai koululuokka, millainen ympäristö se olisi? Missä hengessä tekisitte töitä ja mihin itse asettuisit?

Kiusaaja nauttii siitä, että saa toisen tekemään haluamallaan tavalla tai pelkäämään. Kiusaaja käyttää henkistä ja fyysistä uhkailua sumeilematta ja yleensä siksi, että se toimii. Perustuuko hevosen kanssa toimiminen yhteistyöhön vai – paremman sanan puutteessa – kauhun ilmapiiriin? Onko ilmapiiri kannustava vai uhkaileva? Oletko itse kiusaaja vai kaveri? Vai kenties se, joka seisoo vieressä sanomatta mitään? Vai se, jota tällaisissa tilanteissa eniten tarvitaan: ihminen, joka pitää kiusatun puolia ja sanoo, että nyt riittää? Sellaisia ihmisiä tarvitsemme enemmän. Usein yksikin riittää kääntämään suuntaa.

Juttelin hevosenomistajan kanssa, joka oli päätynyt siihen viimeiseen tilanteeseen: hän oli koulutustilanteessa mennyt väliin ja sanonut, että nyt riittää. Kynnys puuttua on korkealla. Hevosenomistajalla korkea ja katsojalla vielä korkeammalla. Olen kuitenkin jutellut moninkertaisesti useamman hevosenomistajan kanssa, joka on sanonut, että olisi pitänyt mennä väliin. Ja sanoa, että nyt riittää. Heillä on tuntunut olevan siitä vieläkin syyllinen olo.

Lapset ja nuoret kiusaavat toisiaan. Osittain siksi, että kun on paha olo, helpottaa hetkittäisesti, kun jollain toisella on vielä pahempi olo. Osittain ihan siksi, että on tylsää. Kiusatulle ei ole väliä, miksi kiusaaja tekee kuten tekee: väliä on sillä, mitä muu ympäristö tekee. Jos kiusaamisesta puhutaan avoimesti ja siitä tehdään sosiaalisesti paheksuttavaa, sitä esiintyy vähemmän. Jos ongelmaa vähätellään, se jatkuu.

Lapset ja nuoret kiusaavat siksi, etteivät he vielä osaa olla ihmisiä. Lapsilla ja nuorilla on empatiakyky vasta kehittymässä, syy- ja seuraussuhteiden käsittäminen myös. Jos lapsi tai nuori näkee ihmistä tai eläintä kiusattavan, eläintä joskus jopa koulutuksen nimessä, hän tekee helposti samoin. Aikuisten ihmisten, joihin kaikki ammatissa toimivat hevos- ja koirankouluttajat kuitenkin ovat, pitäisi kuitenkin omata normaali empatiakyky ja toimia niin, ettei koulutus perustu pelotteluun tai väkivaltaan.

Kiusatun ihmisen tai eläimen käytös muuttuu varsin nopeasti. Hän – tai se – lakkaa toimimasta normaalilla tavalla. Hän – tai se – voi ensin yrittää taistella tai paeta mutta jollei se tuota tulosta, hän – tai se – lakkaa yrittämästäkään. Seuraa sulkeutuminen (mikä voi ihmiseltä tuntua turvalliselta jos kyseessä on hevosen kokoinen eläin) tai ylivarovaisuus, joka voi taas näyttää miellyttämisen halulta. Jos eläimeltä koulutuksen jälkeen puuttuu kaikenlainen omatoimisuus ihmisen läheisyydessä, mieti miksi. Onko se todella niin rento ja rauhallinen? Vai onko siltä viety toimintakyky?