Lupasin kirjoittaa siedättämisestä ja siitä, miten pelkoja kannattaa hoitaa pois niin, että syy käytökseen poistuu. Tällöin ei siis käytetä aikaa ja vaivaa pelosta johtuvien oireiden tukahduttamiseen vaan muutetaan hevosen asenne pelottavaan asiaan, jolloin oireetkin häviävät. Sitten muistin, että yksi hevosenomistaja olikin kirjoitttanut tosi yksityiskohtaisesti ja hyvin siitä, miten lähdimme siedättämään hänen hevostaan. Mian luvalla siis linkit hänen blogiinsa:
http://aakon.blogspot.fi/2013/10/minna-tallbergin-vierailu.html ja
http://aakon.blogspot.fi/2013/10/minna-tallbergin-vierailu-2_11.html
Aakonin kohdalla kyseessä oli siis ratsastukseen liittynyt jännittyminen, joka oli johtanut välillä varsin suuriin pakoreaktioihin ja ratsastajan putoamiseen. En itse ole nähnyt Aakonin loikkivan, sillä uskoin ilman muuta, että se ratsastustilanteissa niin teki. Jos hevosella on jokin jännittymiseen tai pelkoon liittyvä käytös, jota halutaan muuttaa, niin ensimmäinen ohje on, ettei niitä tilanteita kannata harjoitella yhtään kertaa lisää. Toinen on, että niitä ei tarvitse näyttää ennen siedättämiseen lähtemistä. Ongelman ratkaiseminen aloitetaan ihan jossain muualla kuin siinä tilanteessa, kun hevonen jo tekee sitä korjattavaa käytöstä.
Koska pelästyminen kohottaa hevosen stressitasoa (Temple Grandinin mukaan kestää aina vähintään puoli tuntia, että hevonen rauhoittuu säikähdettyään), ja haluan kouluttamisessa vaihtaa sen mielentilan, joka hevonen on korjattavaan asiaan liittänyt niin haluan myös, että hevonen on mahdollisimman rento ja rauhallinen kun aloitamme koulutuksen. Sillä tavalla päästään nopeammin etenemään ja pysyviin tuloksiin.
Käytännössä siis aloitetaan hevosen kotona, mieluiten ulkona (hevoset ovat useimmiten rennompia avarassa tilassa kuin esimerkiksi tallissa) eli vaikkapa hevosen tarhassa. Muiden hevosten kannattaa olla lähellä ja näkyvillä, joskin ei samassa tarhassa, ettei tule tungosta. Hevonen on laumaeläin ja lajitovereiden puute nostaa aina sen stressitasoa. Usein aloitamme myös siitä, että hevonen on vapaana, ei siis edes riimussa kiinni. Näin hevosella on täysi vapaus lähteä pois, jos huolestumisraja ylittyy ja me pääsemme nopeammin eteenpäin.
Siedättäminen aloitetaan jostain sellaisesta asiasta, joka ei vielä itsessään herätä hevosessa minkäänlaista jännitystä. Jos käytetään ruokapalkintoja, mitä lämpimästi suosittelen hevosen motivaatiota nostamaan eli siedätystä nopeuttamaan, opetetaan hevoselle ensin luopuminen ja samalla liitetään äänimerkki (vaikka vihellys) palkintoon. Ruokapalkintoja ei käytännössä koskaan kannata käyttää ilman äänimerkkiä.
Aakonin tapauksessa aloitimme sitten varsinaisen ratsastajaan uudelleen siedättäminen niin, että omistaja nosti kättä hevosen vieressä. Sieltä edettiin eikä kestänyt kauankaan, kun ratsastaja jo istui selässä ja huojui, heilui ja heilutteli raajojaan. Tämä alkupiste on se valohoidolta näyttävä osuus mutta se mahdollistaa siedättämisen nopean etenemisen. Mian blogista voi lukea, mitä kaikkea Aakonin kanssa teimme.
Mia kirjoittaa ensimmäisessä kirjoituksessaan myös hyvin siitä, millaiseksi monelle muodostuu käsitys operantista koulutuksesta, jos katsoo ainoastaan jotain siedättämistä (kuten traileriin, ratsatsajaan, jalannostoon, suihkepulloon, vesiletkuun jne.). Koska korjaamiseen tarvitaan mahdollisimman monta toistoa ja halutaan välttää sitä, että hevonen turhautuu, mikä hidastaa oppimista, pidetään palkitsemistiheys mahdollisimman hyvänä ja edetään aina, kun hevonen on siedättynyt edelliseen vaiheeseen.
Tähän porkkana-automaativaiheeseen ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Heti, kun hevonen on oppinut tai tottunut, sille ei suinkaan sysätä porkkanoita jatkuvalla syötöllä. Sitten hevosen kanssa yhdessä olo muuttuu pikkuhiljaa rennoksi yhdessä tekemiseksi, jossa toki joskus voi käyttää ruokapalkintojakin, jos haluaa.
Takuitahan ei voi antaa: pakoreaktiot yleistyvät todella nopeasti, enkä tietenkään voi taata, etteikö sellainen missään vaiheessa enää käynnisty. Kukaan ei pysty, oli koulutustapa mikä tahansa. Kun hevosen suhtautuminen ratsastajaan kuitenkin muutetaan niin, että ratsastajan selässä olemisesta ja ratsastuksesta tehdään mukavaa ja kannattavaakin, vähenee kuitenkin todennäköisyys sille, että hevonen pukittelisi.
Vielä lyhyesti hevosten käytöstä ja kouluttamisesta: tokihan hevosen kanssa pitää voida tehdä asioita myös muualla kuin tarhassa. Siitä ei kuitenkaan aloiteta. Ensin opetetaan hevoselle tarvittava taito, sitten sitä yleistetään eri paikkoihin.
Minna Tallberg 
Minun mielestäni tässä vähän sotketaan kahta eri asiaa. Koska hevonen pelkää ja koska se reagoi lajityypillisellä tavalla asioihin jotka ovat outoja, jännittäviä ja jotka saavat sen pois mukavuusalueelta.
Pelkäävä hevonen ei syö. Se yrittää selvitä hengissä. Jos ajatellaan vaikka kentällä olevaa pressua. Se voi olla sille jännittävä asia, se ei oikein tiedä mikä se on ja miten siihen pitäisi suhtautua. Jos tämä sama hevonen menee syömään ruohoa tämän pressun viereen voidaankin miettiä pelkääkö se oikeasti vai reagoiko se vain asiaan josta se ei oikein tiedä mikä se on. Tai jos se ottaa namipalan suuhun kun se astuu kohti pressua.
Jos susilauma hyökkää hevoslauman kimppuun ei silloin pysähdytä välillä syömään, silloin yritetään selvitä hengissä.
Aika usein esim. lastausongelmien kohdalla puhutaan että hevonen pelkää. Jos se pelkäisi oikeasti suostuisiko se ottamaan askelta kohti traileria ja sen jälkeen namipalaa suuhun. Verrataan tämä tilanteeseen missä sitä vietäisiin kohti susilaumaa, askel kerrallaan namipalojen avulla susien syötäväksi. Tämä tuskin onnistuisi.
Reaktiivinen käyttäytyminen, mikä usein on myös opittua ,on mielestäni eri asia kun oikea pelko jolloin hevonen ei syö, eikä ajattele se vain juoksee ja yrittää pysyä hengissä. Silloin se ei menisi traileriin kahden tunnin yrittämisen jälkeen. Aika usein nämä lastausongelmaiset ovat sellaisia että lastaamiseen menee pari tunia mutta aina ne on traileriin lopulta saatu. Olisiko saatu jos trailerissa olisi susi?
Tuntuu ehkä hieman siltä, että sinä puhut pelosta silloin kun minä puhuisin pakoreaktiosta tai pakenemisesta? Kyllä hevosta voi pelottaa jokin asia, vaikka se ei tuntisi tarvetta paeta.
Pelkoa on voimakkaampaa tai lievempää ja siltä väliltä, ja on toki myös opittua tai luontaista välttämiskäyttäytymistä. Ne korjataan kuitenkin tehokkaasti melkoisen samalla tavalla. Jos hevonen on vain oppinut välttelemään jotain asiaa, tai jos se luonnostaan karttelee sitä (kuten ahtaita paikkoja) niin koulutus etenee nopeammin. Voimakkaiden pelkojen pois siedättäminen on työlästä ja siksi hevosia ei kannattaisikaan säikytellä.
Pelkoja on eri asteisia ja järjestelmällisen siedättämisen (=siedätetään hevosta johonkin pelottavaan asiaan niin, että aloitetaan niin kaukaa tai niin pienestä ärsykkeestä, ettei hevosta vielä edes jännitä ja edetään asteittain siitä) sekä vastaehdollistamisen (=opetetaan hevonen suhtautumaan myönteisesti asiaan, jota se on ennen pelännyt tai vältellyt) etu on se, että kouluttaja huomaa kyllä helposti, jos on lähtenyt siedättämään liian vaikeasta tilanteesta tai on edennyt liian nopeasti.
Jos yritetään opettaa pelkäävää hevosta menemään traileriin niin lähellä traileria, ettei se syö, ollaan aivan liian lähellä. Kun maltetaan mennä kauemmas niin, että hevonen ei edes vielä ole jännittynyt, siedättäminen etenee yleensä nopeaan tahtiin.
Minä en ajattele kouluttamista ongelmien poistamisena vaan hevosen kokonaisvaltaisena kouluttamisena.
Miksi on merkitystä sillä onko kyseessä pelko/pakoreaktio vai opittu reaktiivinen käyttäytyminen? Kun hevonen pelkää/pakoreaktiossa hevosen aivoissa aktivoituvat eri osat kun silloin kun se oppii tai tekee opittuja asioita. Pelkäävää hevosta opetetaan käyttämään niitä aivojen osia joissa oppiminen ja opittujen asioiden tekeminen tapahtuu ja silloin kun kyse on opitusta käyttäytymisestä hevoselle opetetaan haluttu reagointitapa määrättyyn ärsykkeeseen.
Käytännössä eri tulee siitä että pelkäävän hevosen kanssa harjoituskerran pituus on lyhyempi ja harjoitellaan vaan yhtä asiaa. Aivainsana näiden kanssa on turvallisuus. Se on tärkein asia että hevosella on turvallinen olo.
Kun harjoitellaan hevosen kanssa joka jo käyttää niitä aivojen osia joissa oppiminen ja opittujen asioiden tekeminen tapahtuu silloin hajoituskerta voi olla ajallisesti pidempi ja vaihtelua voi olla enemmän. Tekemisen pitää olla hevoselle mielenkiintoista. Avainsana on silloin kannattavuus. Tekemisen pitää silloin olla hevoselle kannattavaa.
Vaikka nämä molemmat asiat ovat mukana kaikkien hevosten kanssa: Hevosella pitää olla turvallinen olo ja tekemisen pitää olla kannattavaa, asioiden painopiste on eri silloin kun on kyse pelkäävästä hevosesta ja hevosesta joka jo käyttää niitä aivojen osia missä oppiminen ja opittujen asioiden tekeminen tapahtuu.
Se kummasta on kyse vaikuttaa myös työkalujen valintaan. Jos kyse on esim. pelosta silloin voidaan käyttää apuna saman lauman toista hevosta joka ei pidä asiaa ”mörkönä”. Jos kyse on opitusta reaktiivisesta käyttäytymisestä siitä ei ole hyötyä koska hevonen ei oikeasti pelkää ko. asiaa. Se vain reagoi oppimallaan tavalla ja silloin ei tarvita toista hevosta näyttämään että asia ei ole mörkö.
”Jos yritetään opettaa pelkäävää hevosta menemään traileriin niin lähellä traileria, ettei se syö, ollaan aivan liian lähellä.” totta, mutta jos hevonen syö tyytyväisenä ”mörön” vieressä se ei pelkää oikeasti.